Mitä ihmettä: Talvisotaa ja Shakespearea Twitterissä?

Sosiaalisessa mediassa pyöri vuodenvaihteessa 2014-2015 varsin mielenkiintoinen historiankirjoitukselle läheinen mediakoe. YLE loi Twitteriin Talvisodan 75-vuotisjuhlan kunniaksi historiantuotannon, jonka aikana somettajat pystyivät seuraamaan Talvisotaa kronologisesti yhtiön Twitter-profiilien sisällön kautta. Projektia varten lanseerattiin hashtag #s0ta39 sekä tämän sisarhashtagit #kriget39 ja #war39, joiden ympärille luotiin sekä some-sisältöä että perinteisempää verkkosisältöä talvisodasta ja itse projektin aikana syntyneistä ilmiöistä. Yleisradion lisäksi projektiin loivat sisältöä myös somettajat, jotka eivät olleet mukana mitenkään sen tuotannossa mutta jotka saivat myös alkuperäisen tuottajansa siunauksen ja hyväksynnän osana projektin omia some-virtoja. Mielenkiintoista oli toki myös se, että loppujen lopuksi Yleisradiossa ei voinut olla viimeistä sanaa sanottavana siitä, kuka projektiin sai osallistua ja kuka ei. Somevirtaahan ei nimittäin pystytä kontrolloimaan millään tavalla. #sota39-hashtagin ympärille muodostunut talvisota-kokemus oli jokaisen osallistujan vapaasti muovattavissa ja arvioitavissa alusta loppuun ja se lopulta päättyi paljon monipuolisemmassa muodossa kuin se alkoi. Tästä historiografisesti ajateltuna modernista ja samalla todella haastavasta hankkeesta kirjoitimme Ilkka Lähteenmäen kanssa artikkelin Rethinking History -journaliin, joka julkaistiin nyt kesäkuussa.

Viestikoiria Summassa 14.12.1939. Lähde: SA-kuvaViestikoiria Summassa 14.12.1939. Lähde: SA-kuva

Kirjoitusprosessi oli haastava mutta samalla hyvin tyydyttävä. Sosiaalisen median analyysin ja historianfilosofian naittaminen yhteen #sota39:n kautta johti siihen, että me molemmat saimme annettua projektille vahvan kädenjälkemme omista lähtökohdistamme. Tekstin lopulliseen muotoon jäi myös elämään monia hauskoja sattumuksia. Saattoi nimittäin olla ensimmäinen kerta kun tieteellisessä artikkelissa on viitattu täysin vakavissaan Talvisodan rauhanjulistukseen, jonka välitti Twitterissä noin 75 vuotta sitten kuollut presidenttimme Kyösti Kallio! Aika ajoin lähdemateriaalia läpikäytäessä olotila oli varsin surreaali. Vaikka viittaammekin usein siihen, kuinka akateemisen yhteisön olisi hyvä soveltaa sosiaalisen median käyttöä oman tieteenalaansa esilletuomiseen tämänkin projektin mahdollisesti inspiroimissa formaateissa, repi perinteinen rankelainen poliittisen historian maisteri silti hiuksiaan päästä moneen otteeseen. Niin epäsovinnaista aineisto oli historiantutkimuksen perusteesien kannalta. Toisaalta, oli sisältö ristiriitaista tai ei, itse tuotanto oli kokonaisuudessaan kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen ja suosiostaan päätellen tarkoituksessaan onnistunut.

Parasta mitä artikkelistamme voisi mielestäni seurata olisi keskustelu siitä, miksi projekti oli syystä tai toisesta “väärin”, argumentteja suuntaan jos toiseenkin myös varmasti löytyy. Miksi korottaa huomion kohteeksi sellaista historiasisältöä, joka ei kunnioita perinteisen historiankirjoituksen lähdesääntöjä? Miksi antaa hyväksyntää sisällöille, joista suurella osalla ei ole totuuspohjaa, vaikka ne kuinka saisivatkin inspiraationsa ja ajankuvansa Talvisodan kehyksistä? Onko historiantutkimuksen etu, että annetaan tietoisesti historian lukijoille sellainen kuva, että spektaakkelinomaiset mediaperformanssit olisivat yhtä hyväksyttäviä kuin alkuperäislähteisiin perustuvat, objektiivisuuteen pyrkivät ammattihistorioitsijoiden kirjamuotoiset teokset? Tällaisiin kysymyksiin pohtisin mielellänikin järkeviä vastaperusteluita tulevaisuudessa. Esipuheena vastauksissani hyväksyisin kaikki huolet mitä todennäköisimmin varteenotettavina. Tämän jälkeen kuitenkin toivoisin argumentaatiota siitä, miksi uusien medioiden käyttäjien kiinnostuksen lisäämiseksi ja historiantietoisuuden haastamiseksi ei muka olisi hyvä idea.

Modernin yhteiskuntamme, toisin sanoen vuoden 2016 yhteiskuntamme aikana historiantutkimuksesta kiinnostuneen ihmisen tulisi vaalia ja hioa kykyään erottaa objektiivinen totuus vääristetystä totuudesta. Yleisradion projekti on lähtöisin vastuullisista lähtökohdista ja raportoidessaan #sota39:n kautta Talvisotaa sen kehittyvistä ja haasteellisista näkökulmista tarjoaa se kansalle sitä, mistä kansa voi kiinnostua, mitä se ymmärtää ja mistä se mahdollisesti haluaa oppia lisää. Samalla kertyy vääjäämättä tekstianalyysikykyä, joka ei myöskään juuri eriydy mihinkään yhteen tieteellistä suuntausta tai tekstilajia, vaan auttaa niin modernin journalismin kuin vanhemmankin, mahdollisesti propagandistisen tai muuten tarkoitushakuisen sisällön tulkinnassa.

Tällaisessa viitekehityksessä yleiskäsityksienne Suomen kansa, jolle Suomen historiaa kirjoitetaan, ei ole homogeeninen, monien stereotypisoivissa mielissä historiantutkimustaan palavimmin arvostava ja Kalle Päätalonsa lukenut, syvästi keski-ikäinen ikäryhmittämä. Sen sijaan tuo kansa on somettava, mahdollisesti vielä joskus äänestysikäinen ja kaiken kukkuraksi äänestävä tubettaja-sukupolvi, josta muodostuu tuleva kansakuntamme perusrakenne, josta syntyy myös seuraava perinteitään vaaliva, konservatiivinen sukupolvi. Tälläkin joukolla on oikeus sivistyä maansa historiasta, ja heitä pystytään lähestymään parhaiten puhumalla heidän kieltään ja ymmärtämällä heidän käyttämänsä tiedon, median ja vuorovaikutuksen sääntöjä. Siksi tällaiset projektit ovat erinomaisia myös pedagogisesti, kuten Yleisradion kooste Siilijärven lukion oppilaiden osallistumisesta #sota39:ään osoittaa.

Paras lähiaikoina näkemäni esimerkki siitä, miten akateemisen tutkimuksen kommentointi, keskusteluiden siirtyminen julkisuuteen ja tätä kautta vaikuttavuus kehittyvät eri sukupolvet sisällyttävään suuntaan somessa myötä, on muuten eräs artikkeli Twitter-pohjaisesta kirja-arvostelusta – jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Lähtökohtana kaikkeen oli tutkijan halu käsitellä William Shakespearen klassikko Kuningas Learin kahden tunnetun ja merkittävästi erilaisen version välistä juopaa arvioivaa teosta The One King Lear. Toronton yliopiston professori Holger Syme käytti Twitteriä herättävää kirjaa lukiessaan merkitsemällä sen avulla muistiin ensin hyvinkin perusteellista, sittemmin aika- ja tilasyistä yleisluontoista kritiikkiä somettajien nähtäväksi. Tästä julkisesta kommentaarista ja sen eri tekstiformaattien välisestä “rajoja” rikkovasta luonteesta syntyi ketjureaktio, jonka myötä kirjakritiikki sai enemmän julkisuutta kuin harva akateemikko edes usein uskaltaisi toivoa. Tapaus kokonaisuudessa käsitellään Symen kirjoittamassa artikkelissa The Ivory Twitter (The Walrus).

Cordelia-in-the-Court-of-King-Lear-1873-Sir-John-GilbertKuninkaan hovissa sattuu ja tapahtuu. #hovikohu #cordelia

Vaikka Symen itsensä kirjoittama ja otsikoima artikkeli saattaa hieman liioitella puhuessaan ingressissään “kritiikin vallankumouksesta”, kohdistaa hän pätevästi huomioita samoihin kipukohtiin, jotka saattavat johtaa myös #sota29-projektiakin arvostelevien osalta oirehtivaan vastarintamielialaan. Professoria itseään mietitytti se, että tapauksesta kirjoittaneet journalistit kokivat huvittavaksi ajatella sitä, että Twitterin 140 merkin formaatissa pystyttäisiin kertomaan “mitään vakavaa” shakespearemaisen merkittävästä aihepiiristä. Symeä luonnollisesti harmitti myös se, että haastatellessaan kirjan kirjoittajaa Brian Wickersiä (joka tulkitsi Twitter-muotoa ilmeisen teknisesti noviisina) syntyi lopputuloksena varsin kerrostunut ja motivoitunut mediatarina yksittäisestä Twitter-mouhottajasta. Siinä mielessä Walrusin artikkeli taitaakin toimia eräänlaisena vastineena koko “kohulle”, jos nyt sellaisesta medialogiikan perusteella voidaan puhua. Ihan niin suuresta jutusta kummiskaan voidaan puhua, että käsissämme olisi mitään leargatea tai muuta vastaavaa.

Syme toteaa esipuhemaisesti, että akateemisten teosten arviointia ei varmaankaan tulisi trendinä siirtää Twitter-formaattiin, koska sisältönä twiitit eivät juurikaan toimi samalla tavalla kuin tyypillinen akateeminen arvosteluformaatissa, vaan toimivat ainakin Symen tapauksessa muistiinpanoina ja sivuhuomautuksina. Akateemisena kommentaarina hän pitää Vickersille antamaansa Twitter-kritiikkiään – ja siitä syntynyttä polemiikkia – hyvin samankaltaisena kuin perinteisempää akateemista väittelyä, koska “homma menee lähes yhtä rumaksi molemmilla foorumeilla”. Twitterin avoin logiikka kuitenkin korostuu Symen huomauttaessaan, että eräs kanssatwiittaja on ollut täysin oikeassa muistuttaessaan, että väärässä oleminen Twitterissä johtaa aina seurauksiin. Miksipä siis hyvin erikoistuneet akateemikot eivät nimenomaan voisi siirtää alansa keskustelua osaksi some-ympäristöä, jossa se asetetaan mahdollisimman tarkan tarkkailun kohteeksi? Siteeraten Symeä,

It’s in the nature of highly specialized discourse, whether in neuroscience or classics, that your audience is as small as it is engaged and knowledgeable. Getting exercised in a couple of hundred bite-sized chunks of text online, with my strictly limited interpretative community listening in, seemed like little more than an extension of standard operating procedure into a slightly different medium.

Hyvin sanottu. Business as usual, lisää kahvia koneeseen ja keskustelu kuumaksi hashtagien kera. Vaikka keskiverto Twitter-yleisö olisikin lähtökohtaisesti kaikkea muuta kuin valmis käymään keskustelua maailman oman alojensa huippuasiantuntijoiden tasolla, ei kyseessä ole mikään tekosyy, jonka avulla akateeminen keskustelu voisi hyväksyttävästi sysätä syrjään koko formaatista. Tutkimuksen on tarkoitus sivistää, joten olkoot sen paikka jatkossakin ja entistä enemmän internetissä, “tiedon valtatien” äärellä, jota kansa ja kansalaiset käyttävät. Metaforista pitävälle: tarvitsee se asioihin perehtymätönkin tieviittoja siellä pärjätäkseen, vaikka nopeusrajoitukset eivät juurikaan auta ja väärinymmärryksen vaara häämöttää aina horisontissa.

Löydät artikkelin “The Finnish Twitter War: the Winter War experienced through the #sota39 project and implications for historiography” Rethinking Historyn kataloogista. Mikäli et pääse lukemaan sitä, ota rohkeasti yhteyttä minuun, artikkelia varten kun on käytössä pieni jakokiintiö ja se tietenkin kannattaa käyttää loppuun!

Kuvitus:
#1 SA-kuvat, Kuvien käyttöehdot
#2 Sir John Gilbert: Cordelia in the Court of King Lear (1873), Wikipedia, CC-0

 

Continue Reading

Myrsky olutlasissa, olutlasi kansan huulilla ja muut #olutgatesta väkisinväännetyt vitsit

olut, karjala, karjala takaisin, oluttani ette vie

 

Puheenaiheena on ollut lähiaikoina olut. Ei tosin itse tuo maltainen suomalaisten lempijuoma, vaan ne lukuisat tavat, joilla olutta on käsitelty. Sitä on linjattu puolueissa, vuodettu medioille, käytetty poliittisena lyömäaseena/miinana ja siitä joko on muodostunut tai ei ole muodostunut Keskustan menestykseen ja auvoon pikkuinen särö.

“Kaikki” alkoi jo 1. helmikuuta, kun Jaana Pelkonen (kok) oli twiitannut havainneensa #Keskusta’n alkoholipoliittisen ohjelman sisältävän asioita. Tätä havaintoa olivat puineet muutamat muut twiittailijat, kunnes lopputulema taisi olla se, että uutiskynnys ei ylity. Samalla saatettiin myös todeta, että kaikki tosiaan alkoi helmikuussa: vuonna 2013, jolloin ohjelma oli päivätty.

Ketään tämän kommentoijaporukan ulkopuolella ei pintapuolisen tarkastelun perusteella kiinnostanut tämän enempää tuo Keskustan esittämä julkinen poliittinen linjaus.. ennen kuin se skuupattiin. Ja millainen skuuppi se olikaan! 9. helmikuuta todettiin Viihdelehti Staran toimesta, että näinhän ne asiat tosiaan olivat niin kuin siellä ohjelmassa lukee:

“Alkoholihaittojen ennaltaehkäisyn kannalta tehokkain yksittäinen keino on Alkon ulkopuolisessa vähittäismyynnissä myytävien tuotteiden alkoholiprosentin rajoittaminen. Siksi haluamme rajoittaa päivittäistavarakauppojen, kioskien ja huoltamoiden vähittäismyynnissä myytävien alkoholijuomien enimmäisalkoholirajaa 3,7 prosenttiin. Näin turvattaisiin Alkon monopoliasema, kun entistä suurempi osuus myytävästä alkoholista kulkisi monopolin kautta.”

Ja mikä älämölö siitä syntyikään. Tämä salakavala pommi oli ujutettu mediaan journalistien toimesta ja Kokoomus otti sen käyttöön vastamainoksessaan, jossa kerrottiin heidän ajavan eri politiikkaa! Katalaa! Keskioluttavoite oli löydetty puolueristeilyn aikana ja nyt se “rantautui” vastaamaan olemassaolostaan medialle. Puoluesihteeri Laaninen joutui myös vahvistamaan, että kyllä, se alkoholipoliittinen ohjelma tosiaan on olemassa ja voimassa. Sirkka-Liisa Anttila (kesk) esitti selityksen tapahtuneelle. Kyseessä oli Kokoomuksen likainen temppu, jossa vanha linjaus nostettiin silmätikuksi kokoomuslaisten kommentoitavaksi, ja asetettiin ikään kuin Keskustalle “miinaksi”. Syytettyinä olivat myös kaikenlaiset muut tahot.

Suomenmaa myös esitti oivaltavasti, että Kokoomuksen nopea reagoiminen tuohon miinaan somessa osoitti “osaavan mainostoimiston” läsnäolon koko prosessissa. Kuvassa oli käytetty samaa kirjasinta kuin puolueen strategisessa hallitusohjelmassa eikä mitään Comic Sansia. Kuva myös ilmestyi “nopeasti” sosiaaliseen mediaan, mikä myös viittasi siihen, että kyseessä oli joku osaava henkilö, joka oli osannut liittää kuvan twiittiin. Viihdelehti Staran epäiltiin myös saaneen jonkun poliittista peliä taitavan opastaneen heitä jutun teossa. Ammattilaiset siis kyseessä.

Kampanja oli myös syntynyt nopeasti, kun joku oli huomannut “olutasian” nettisivulta. Tästä olen muuten samaa mieltä.. koska niinhän siinä kävikin, 1. helmikuuta 2015, todennäköisesti myös joskus aikaisemmin viimeisen kahden vuoden aikana. Pelkosen 1. helmikuuta tehtyä twiittausta oli muuten kommentoinut eräs keskustalainen, entinen EU-komissaarin ja nykyisen kansanedustajaehdokkaan Olli Rehnin avustajana toiminut Tea Usvasuo. Turun Sanomat muistutti, että menossa mukana oli myös pääministeri Alexander Stubbin lehdistöavustaja Pete Pokkinen. Tieto siitä, että vanha tieto oli havaittu ja että sitä oli kommentoitu, oli siis tiedossa molemminpuolisesti ennen suurta kohua. Staran päätoimittaja Jocka Träskbäck myös kertoi TS:lle, että uutisskuuppi oli tullut Keskustan sisältä ja että he “vahvistivat asian” ennen jutun julkaisemista. Kenties he siis kävivät toteamassa Pelkosen Twitter-profiilista, että Keskustan kotisivuille viittaava hyperlinkki toimi edelleen? Tai siis, niin minä ainakin olisin tehnyt rajatuista lähtökohdistani, itse risteilyllä muitakin tietolähteitä varmaan oli tarjolla.

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Toisin kuin Staran toimittaja esitti skuupissaan, ei olutlinjauksessa ollutkaan kyseessä alkoholipoliittisen kokonaisuudistuksen osa. Sipilän omien sanojen mukaan asiat ovatkin niin, että “kaupassa myytävän oluen vahvuuden pienentäminen ei ole lähimainkaan Keskustan kärkihankkeita seuraavalla vaalikaudella.” Puolue ei tosin silti tingi tavoitteestaan pienentää alkoholin aiheuttamia haittoja. Keinoista asian edistämiseksi ollaan “valmiita keskustelemaan” ja kunnon pääministeripuoluetyyliin todetaan, että ollaan valmiita “jopa niitä vaihtamaan.” Myös varapuheenjohtaja Annika Saarikko totesi Ylen Kioskissa, että puolue ei “hirttäydy tähän linjaukseen ja sano, että tämä on pakko viedä läpi, jos tuntuu, että Suomen kansalle tämä on näin iso ongelma.” Eli no siis ei oo pakko jos ette haluukkaa, okei?

Mitä minä tästä kaikesta itse opin? Lähinnä sen, että Viihdelehti Stara ihan aikuisten oikeasti voi muuttaa Keskusta-puolueen alkoholipoliittisen ohjelman linjauksia. Vau. Neljäs valtiovalta toimii sittenkin, tosin hiukan yllättävilläkin tavoilla.

Kolme pointtia:

1) Se linjaus on muuten edelleen siellä netissä, vaikka Keskustan tiedotteen mukaan se poistettiinkin vaaliohjelman alaviitteistä. Kauankohan kohudokumentti edelleen löytyy tämän hyperlinkin takaa?

2) Tiesittekö, että Staran kohuskuuppi ei ole edes sivuston viikon Top 10 luetuimpien juttujen joukossa? Voiton vievät muun Kim Kardashianin suomalaisen kaksoisolennon Instagram-kuvat sekä twiitti Nottinghamissa tonnikalapurkista löytyneestä “jonkinlaisesta äyriäisen päästä.” Mitä, eikö alkoholipolitiikka olekaan niin jännittävää kuin kaikki (lue: me näitä asioita seuraavat) luulivat?

3) #Olutgate opetti minulle sen, että Jyväskylässä on tehty pro gradu, jonka mukaan olut on parempi palautumisjuoma kuin “oikeat” palautumisjuomat. Sinkkiä saa vehnäoluesta, rautaa erityisesti Stoutista ja Porterista. Harmi, että olen enemmänkin siiderimiehiä itse.

4) En vieläkään haluaisi perehtyä tuohon Ylen Kioskiin kun vaikuttaa niin luontaantyöntävältä. Melkein mieluummin siirrän Staran vakituiseen uutiskatsaukseeni. Onko pakko jos ei halua?

Hienon kuvan Karjalasta tarjoaa Tommi Nummelin (CC BY-SA 3.0)

Continue Reading