Tatun kirjamessujen anti

Takanani on todella antoisa kirjamessukokemus. Näin viikon jälkeen on kiva vielä jälkikäteen pohtia viikonlopun tunnelmia: mitä reissusta jäi käteen? Mitkä olivat kohokohdat, oliko jotain pettymyksiä? Ja tärkeintä kaikesta: mitä tuli kannettua kotiin kirjahyllyn täytteeksi?

Kaikki ne luennot, jotka kävin katsomassa ajatuksella, olivat lopulta mainioita ja katsomisen arvoisia. Vaikka etukäteen kovin uhosinkin, ei ihan kaikilla etukäteen suunnitelluilla luennoilla juokseminen kuitenkaan lopulta ollutkaan minulle kovin luontevaa. En yksinkertaisesti osannut kiirehtiä paikasta toiseen! Onneksi sentään joka päivään mahtui ainakin kolme kuuntelukokemusta, joten ihan pahimpia OCD-syytöksiä en joutuisi kuuntelemaan jos sellaisia minulle esitettäisiin.

Haahuilu ja vaeltelu taitaa olla minulle yksinkertaisesti se ainoa oikea tapa viettää messuja. Tämän ansiosta tulin rupatelleeksi esimerkiksi lukion äidinkielenopettajani kanssa hetken ja käyneeksi läpi erittäin suurella tarkkuudella kaikkien lempikustantamoideni valikoimat molempina päivinä. Samalla pieteetillä selailin läpi myös kaikkien messujen antikvariaattien valikoimat. Pakko kylläkin myöntää, että enemmänkin antikoita olisi paikalle myös mielestäni mahtunut! Toisaalta ymmärrän hyvin tilarajoitteet ja B-halli olisi voinut olla hyvinkin liian ahdas jos näytteilleasettajia olisi ollut tätä enemmän. Onneksi kaikki lempparini olivat paikalla molemmissa halleissa kaikesta huolimatta, joten sekä Sammakko, Teos ja Into kustantamoista että Omituisten Opusten kauppa ja Brahen Antikvariaatti antikoista olivat paikalla. Jälkimmäisen nykyinen kauppias on minulle tuttu jo Paimion Vistan antikvariaatin ajoilta. Putiikin näkeminen antoikin hyvän muistutuksen taas käydä paikan päällä Brahenkadulla, vaikka tällä kertaa ei löytöjä tullutkaan heidän pöydiltään.

ctrakd0xyaac5vs
Lämminhenkinen jutustelu Kaminerin kanssa veti päälavan täyteen väkeä

Luennoista Wladimir Kaminerin haastattelu päälavalla oli oikein sympaattinen ja lupsakka. Harmi vain että kaikki vitsit eivät selkeästikään selvinneet Roman Schatzin käsittelystä kääntymään suomeksi, koska monessa otteessa saksaa ymmärtävä yleisö hörisi naurusta junttisuomalaisen mietiskellessä sitä, mistä lienee puhe. Onneksi kahden vuoden lukiosaksalla sentään erotin äidin ja Putinin toisistaan, joten kenties lämpimän tunnelman välityksessä oli tuolla pohjalla jotain merkitystä.

Huvittavaa kyllä, toinen mieleenpainuvin viikonlopun puheohjelmista oli J-P Jalon vetämä jääkiekkoaiheinen paneeli, jossa haastateltavana oli turkulainen kiekkolegenda Timo Nummelin ja tuoreen jääkiekkokirjan kirjoittanut Michael Sundstén. Alun perin tätä paneelia ei ollut tarkoitus käydä katsomassa vaan hieman sen jälkeen samaisella Kuisti-lavalla pidettyä Pentti Matikaisen 1990-luvun vaihteen valmennusmenestyksistä kertovan kirjan hehkuttamista. Makedonian kirjalaatikoita ajatuksella lauantaina seuranneena hämmennyin kuitenkin, kun huomaamattani tuttu ääni oli alkanut hivuttautua taka-alalta alitajuntaani. Olin sattunut katsomaan juuri pari päivää sitten – ei saa kysyä miksi – vanhoja Gladiaattorit-jaksoja Youtubesta, joissa hyvin ysärihenkinen Jalo oli juontanut sankarilajeja huikealla eläytymisellä. Vaikka Nummelin tarinat olivatkin sisällöltään timanttia ja Sundsténin kommentit kirjanteosta mielenkiintoisia, paikalle minut veti käytännössä siis.. Gladiaattorit.

Ei ollut muuten yllätys, että ostin messuilta nimenomaan tämän jääkiekkokeskustelussa keskiössä olleen teoksen. Suomalaisten kiekkotähtien helposti pureskeltavissa mutta silti kovin perusteellisesti toimitetuissa tarinoissa on sitä jotain ja toimivat erinomaisina kevyinä pyrähdyksinä NHL:n maailmaan siellä menestyneiden seikkailijoiden silmin. Itse etsin sivuilta ensimmäiseksi Petri Skrikon tarinan, jonka ahmin yhdeltä istumalta. Vancouver Canucks -fanina tuo joukkueen ensimmäinen suomalainen on aina ollut kovin kiinnostava hahmo minulle, ja sain heti ensitarttumalta kirjalta paljon. Innolla odotan myös tulevia kappaleita, joita aion napsia juuri siinä järjestyksessä kuin vain sopivalta tuntuu.

Vielä myös eräs luentohuomio, joka tekee mieli jakaa: kun sunnuntaina olin jo hieman väsynyt messuvilinään ja valmis vetäytymään hiljalleen kodin rauhaan satuin seuraamaan hetken Tieto-lavalla keskustelua introverteistä ekstroverttien maailmassa. Roman Schatz toimi jälleen haastattelijana, kun ilmeisen suositun luennoitsijan ja aiheesta paljon kirjoittaneen Sylvia Löhkenin tehtävänä oli reagoida showmiehen täkyihin. Selkeästi huomasi, että lavalla oli aiheen kannalta spektrin eri päissä olevat ihmisluonteet. Kaiken kaikkiaan keskustelusta huokusi silti leikkisän lämmin väri ja täydet Tiedon penkkirivit hymyilivät ääneen pitkin keskustelua. Tarkkailin itsekseni aika ajoin ympärilleni kuinka tyytyväisiä katsojat olivat – ja kas, vieressäni keskustelua seurasi jossain kohtaa itse tasavallan presidentti myös paikoin jutuille ääneen huvittuen. Muistelin lämmöllä hieman jälkikäteen myös viime vuonna sattunutta hauskaa soittoa Luonto-Suomeen, löytäen selkeän yhteyden näiden kahden sattuman välillä. Jotenkin tosi sympaattista, että valtionpäämiehemme jutustelee ojakärsämöistä ja naureskelee introverttihavainnoille messuväen seassa arkenaan. Hieno maa.

Mutta niin: mitä tuli ostettua?

Metsästyssaaliini (jääteen join heti kuvanoton jälkeen)

Kuten todettua jo aiemmin, jääkiekkoluennolta mukaan tarttui Michael  Sundsténin Jäähän kohdistunut rakkaus (Bazar). Kymmenen pistettä muuten nimivalinnasta. Voin vain kuvitella millainen sarjakuvatyylinen lamppu on nimen keksijällä pään päälle syttynyt (kyseessä siis viittaus päähän kohdistuneeseen taklaukseen). Tähän mennessä tämä vaikuttaa mainiolta ostokselta jo senkin takia, että kirja on Bazarin tuottamana ollut immuuni jääkiekkoaiheisten kirjojen kardinaalisynnille: ainakin Suomessa niiden kansitaide fontteineen päivineen on yleensä ihan tolkuttoman rumaa, niin alkuperäisteoksissa kuin käännöslaitoksissakin. Tässä tapauksessa Sundsténin teos on mainio poikkeus sääntöön. Toivottavasti pääsen lähiaikoina kuitenkin myös lukemaan lisää tarinoita, ettei jää arviointi pelkästään kansien katseluksi.

Wladimir Kamineria fiilistelin jo perjantaina ennen kirjamessuvierailua Ryssändiskossa Sammakon messuklubin tanssilattialla. Valitettavasti videolta ei ihan välity huikeat biitit sellaisina kuin ne kuultiin joratessa mutta vannon, että meininki oli mahtavaa! Kaminerin teoksia en ole koskaan ennen lukenut mutta Venäläiset naapurit (Sammakko) vaikutti premissiltään niin mielenkiintoiselta, että messujen päätähden tuoreen teoksen ostaminen ja siihen nimikirjoituksenkin saaminen tuli ikään kuin luonnostaan. Kenties Kaminerin kiinnostava tausta vuonna 1990 Venäjältä Berliiniin muuttaneena antoi tarvittavan sysäyksen sille ajatukselle, että tässä on mies, jonka tarinoita näiden kahden kulttuurin kohtaamisesta ei voi missata. Kaminerinkin olen jo korkannut yöpöytälukemisena tätä kirjoittaessa, ja esipuhetyylinen pintakosketus loi minulle lupaavan tunteen. Wladimirin tyyli voi hyvinkin sopia minulle, ja tämä on varmasti oikein hyvä ensikosketus siihen.

Messukantamusteni tietokirjavalinta oli tänä vuonna John Deweyn klassikko Yksityinen: julkinen toiminta ja sen ongelmat (Vastapaino). Kyseessä on vanha gradukirjani, johon olen aikoinaan pintaraapaisun tehnyt etsiessäni muutaman todella osuvan argumentin lähtöpistettä. Vuonna 1927 kirjoitettu teos tarjosikin monia hyviä näkemyksiä julkison eli yhteiskunnallisessa julkisuudessa toimivien ja sen piirin tapahtuviin reagoiviin kansalaisten toimintaan (sanaselitys omani, ei yksin Veikko Pietilän tulkinnan referaatti). Sittemmin olen pariin otteeseenkin hypistellyt kaupoissa teosta ikään kuin siihen materiaalista tuntumaa hakien ja pohtien sille paikkaa kirjahyllyssä. Tällä kertaa Dewey lähti sitten lopulta mukaani, niin kovasti se minulle iski silmää. Todennäköisyydet sille, että vielä kerran tartun siis herran teokseen ja luen sen rehellisesti kannesta kanteen, nousivat samalla ekspontentiaalisesti! Vastapainon pöydillä tein myös vaikutustyötä ja toistin jokavuotisen pyyntöni siitä, että kustantamon tulisi tehdä uusi painos Benedict Andersonin Kuvitelluista yhteisöistä. Kuulemma sen perään on kyseltyki jo varsin paljon, joten kenties sen vielä näemme vaikkapa ihan pokkarimuodossa! Pyrin siihen, että Dewey on viimeistään siihen mennessä luettu sikarituolissa kulmakarvoja rypistellen ja merkitseviä “aa!”-äännähdyksiä viljellen.

Tästä ei muuten lastenkirja parane!

Näiden teosten lisäksi ostin lähinnä ruokamessujen puolelta erinäisiä maistiaisia ja spontaaneja maustekaapin täydennyksiä – ja lahjoja! Lahjojen ostaminen on myös messujen aikaan ehdoton must. Näiden osalta avasin kylläkin pelin jo ennen messuvierailuni alkua, kun kävin hakemassa hyvän tuttavani Jukka Vornasen uunituoreen tietokirjan Lihansyöjien maa (Into, Taru Anttosen kanssa kirjoitettu) perjantaina sitä juhlistaneista avajaisiskekkereistä Titanik-galleriassa.

Jokavuotinen antikvariaattilöytöni oli tällä kertaa lapsuusajan lempikirjasarjani eli Jukka Parkkisen luomat Kalevi Korpin tarinat yksissä siistissä kansissa. En voinut vastustaa kirjan kutsua ja se meneekin takuuvarmasti joulu- ja tai synttärilahjaksi tuleville lähipiirini lukutoukille. Samoin käy eräälle toisellekin, Teoksen pöydiltä hankitulle lastenkirjalle, jota en edes tässä uskalla paljastaa, koska kirjan vastaanottajan synttärijuhlat ovat pian tulossa – ja tiedä vaikka hänen vanhempansa tätä lukisivat! Näiden kahden lisäksi lahjalistoille saattaa päätyä myös hämmentävimmän antikvariaatin kätköistä löytynyt mielenkiintoinen Guy de Pourtalésin vanha mutta hyväkuntoinen Chopin ou le poète, suomalaisittain Sävelten runoilija Chopin (Otava). Hämmentäväksi kätköstä teki se, että kirja annettiin minulle ilmaiseksi, kuten kaikki muutkin teokset tuon mysteerisen antikan pöydiltä. Ilmaiset asiat ovat yleensä varsin epäilyttäviä.. saa nähdä siis miten tuonkin lukemiselle käy! Onneksi ystäväpiiristäni löytyy myös eräs hyvin vannoutunut Chopin-fanaatikko, jota kirja varmasti kiinnostaa ihan sen alkuperästä riippumatta.

Loppukaneettina: somettaminenkin oli tosi kivaa koko viikonlopun ajan, ja tässä lienee kohokohta. Harmillista kyllä missasin lopulta molemmat Nummisen keskustelut.. mutta onneksi on selfiet.

Selfiepelko selätetty The Manin kanssa! #kirjamessut #manumminen #jazziapian

Kuva, jonka Tatu Virta (@tatuvirta) julkaisi

Kaikki kuvat: © Tatu Virta

Continue Reading

Kohti kirjamessuja: innostumisia ja tärppejä

Turun Kirjamessut häämöttävät jo horisontissa! Odotan innolla ties kuinka monennetta kertaa tätä syksyn yhtä parhaista viikonlopuista. Olen käynyt messuilla nuoresta pitäen paimiolaisena pikkukoululaisena, joten en edes enää osaa laskea käyntikertoja. Tällä kertaa jännitystasot nousevat tosin ihan uusille lukemille, koska toimin messujen yhtenä virallisena somettajana – taskusta löytyy oikein kulkukortit ja kaikkea sellaista! Jännittävää!

Pääsin osallistumaan somettajan ominaisuudessa jo ohjelman julkistamistilaisuuteenkin ja aika vakuuttuneena katselin kaikkia niitä nimiä, jotka tänäkin vuonna on kiinnitetty messuohjelmaan. Satakunta innostaa ja Saksa vakuuttavat pääteemoina ja toki myös niiden ulkopuolelta löytyy monenlaista kiinnostavaa, juuri julkaistua tai muuten vain ajankohtaista puhujaa. Somettajan roolissa onkin ollut nyt todella hauskaa suoranaisessa festarihengessä suunnitella aikatauluja, joiden mukaan ainakin voi yrittää sinkoilla ympäri messuhalleja viikonlopun aikana. Pyrin parhaani mukaan somettamaan erilaisissa formaateissa – ainakin Twitter, Instagram sekä tuttu ja turvallinen Facebook ovat käytössäni. Siitä en ole vielä tehnyt päätöstä, onko mahdollisten videosisältöjen lopullinen formaatti Facebook Live vai Periscope. Kuitenkin liikkuvaakin kuvaa haluan jakaa messuista kiinnostuneiden iloksi, jos vaikka jotain kivaa ja jännittävää paikan päällä sattuisi – ja miksipä ei sattuisi!

kirjoja kirjoja kaikkialla
Arvioni messukantamuksistani sunnuntai-iltapäivän päätteeksi

Somettamisen “viitta” on itselleni osin myös tietoinen punomani juoni; olen ennen ollut nimittäin aika laiska osallistumaan järjestettyihin ohjelmiin. Sen sijaan olen keskittynyt haahuilemaan ympäri tapahtumapaikkaa päättömästi, kaikki messuständit hyvässä rauhassa läpi käyden ja tuttaviin törmäillen. Varsinkin jälkimmäiseen tarkoitukseen tuo haahuilutaktiikka ihan ehdoton. Kaikkien tuttujen tapaaminen messuilla ei onnistuisi mitenkään suunnitelmallisesti, jokaisella kun on omat tapansa ja tehtävänsä jatkuvasti elävässä ympäristössä. Tässäkin mielessä se festivaalivertaus sopii mielestäni hyvin kirjamessuille – tutut kasvot yllättävät aina iloisesti väkijoukon paljouden keskellä. Täysin orjallinen aikataulujen ja suunnitelmien noudattaminen ei siksikään ole kannattavaa. Vaikka olenkin henkisesti valmis suunniteltuun päivien kulkuun, otan silti itselleni täydet vapaudet heittää lopulta kaikki suunnitelmat romukoppiin jos vain tilanne sitä vaatii.

Mistä sitä tietää, vaikka sattuisinkin näkemään jossain pienimmässä antikvariaattiständissä hienon kokoelman minua jo vuosia kuumottanutta kirjailijaa tai törmäämään lapsuudentuttuun kymmenen vuoden takaa? Tällaisissa tilanteissa menettää helposti ajantajunsa kokonaan ja unohtaa itseään ympäröivän maailman. Parhaillekin näin sattuu, ja heikkomielisille sitäkin useammin (kuten olen huomannut).

Valitettavasti pääsen paikalle messuille vasta lauantaina, koska perjantai menee omissa töissä, joten moni kiinnostava puhuja ja ohjelma jäänee välistä. Aivan ehdottomasti olisin halunnut perjantaina kuulla Miika Nousiaisen mietteitä hänen uudesta kirjastaan Juurihoidosta (Agricola-lava klo 13.15) sekä Meeri Koutaniemen, Katja Ketun ja Maria Seppälän Fintiaani-kirjan ja sitä varten tehdyn tutkimuksen taustoja heidän itsensä kertomanaan (Tieto-lava klo 19.00). Nousiaisen uutuus tulee joka tapauksessa hankittua, koska kaikki muut hänen teoksensa löytyvät jo hyllystä ja uutta janoan jo kovasti. Fintiaanien mailla lienee myös samanlainen pakko-ostos, niin hienoja uutisjuttuja olen fintiaaneista heidän kertomanaan ja kuvittamanaan jo lukenut muualta (YLE:n juttu esimerkiksi on mahtava). Muita ehdottomasti tarkastamiani ohjelmia ja niiden puhujia olisivat olleet todella kiinnostavasti venäläisestä arjesta kirjoittava Kalle Kniivilä (Eino klo 12.10) sekä netikettiä ja somelogiikkaa loistavasti analysoiva Katleena Kortesuo (Agricola klo 11.00). Tuskin myöskään Paperi-T:tä eli Henri Pulkkista runoineen (Agricola 12.45) olisin voinut jättää välistä, sen verran mielenkiintoinen yllätys hänen kirjansa oli. Missattuja ohjelmanumeroita saan onneksi hiukan paikkailtua, kun illalla Dynamossa a.k.a. Dynkyssä pidetään hyvissä ajoissa ennakkoon superhypetetty Sammakon kirjamessuklubi, vetonaulanaan DJ Wladimir Kaminer Ryssändiskoineen. Haavoilleni siis valellaan balsamia neuvostoliittolaisten ikivihreiden muodossa.

 

Lauantaina pääsen sitten tositoimiin ja aamulla lähinnä asetun messutunnelmaan ja otan ensikosketuksiani messuhalliin. Ensimmäinen ohjelmavalinta tulee yhdentoista jälkeen, koska vaihtoehtoina olisi todella mielenkiintoiselta kuulostava Mark Terkessidisin keynote-luento (Auditorio klo 11.15) maahanmuutosta tai pitkään fiilistelemäni Tiina Raevaaran tähdittämä Tiedetunti teemalla humpuuki (Tieto klo 11.30), jossa varmasti käsitellään tieteen ja muunkin tiedon luotettavuutta. Teen valinnan fiiliksen mukaan, kuten myös puolen päivän jälkeen kun vaihtoehtoina olisi joku tiedepohdinnan jatkaminen paneelikeskustelulla tieteen yleistajuistamisesta (Tieto klo 12.00) tai Pentti Matikaisen jääkiekkomuistelmien puinti (Kuisti klo 12.45). Tässä vaiheessa jääkiekko tosin saattaa voittaa, koska tälläkin hetkellä minulla olisi odottamassa lukemista – tai kuuntelemista – legendaarisen jääkiekkomaalivahti Ken Drydenin kirjoittama lätkäeepos The Game. Matikainen voinee toimia tässä mielessä porttiteorian mukaisesti suunnannäyttäjänä, koska tällä hetkellä on juuri menossa kovat pohdinnat siitä, mihin kirjaan seuraavaksi tarttua. The Gamen rinnalla huomiostani kilpailee muun muassa Laura Lindstedtin Oneiron ja Hannu Raittilan Canal Grande.

Loppupäivän must-see-juttuja ovat M.A. Nummisen jommankumman uutuuskirjan pohdinnat, joista valitsen todennäköisesti Jazzin meiningin valottamisen (Kuisti klo 14.30), dekkaristi-tähtien Wagnerin ja Leonin paneeli (Auditorio 15.40) sekä Sammakon suurnimen Kaminerin (Agricola 14.05) esiintyminen. En ole lukenut Kaminerilta kirjan kirjaa mutta olen valmis heittäytymään hänen fanikseen. Tosin eräällä tavalla traagiseksi tilanteen tekee se, että edellisiltä messuilta vahvimmat kirjailijakohtaiset muistoni ovat liittyneet Sammakon tallissa olleeseen ja jo nyt edesmenneeseen, kaikkien aikojen lempikirjailijaani Dan Fanteen. Sydämessäni on hänen kokoisensa aukko ja olen sen takia nyt eräänlaisessa puoliksi vastaanottavassa, puoliksi kaikesta kieltäytyvässä tunnetilassa suhteessa Sammakon muihin kirjailijoihin. Sammakon vuonna 2004 julkaisemasta Fanten runokokoelmasta Unohda Guggenheim on yöpöydälläni lukematta vielä muutama sivu. Kenties uusien kirjailijatuttavuuksien aika onkin lopulta vasta sitten, kun olen nuo viimeisetkin runot imenyt mieleeni kuin lihanrämmäleet kananluiden ympäriltä. Illan osaltani päättänee paneeli kasvissyönnistä (Tieto 16.30), jossa puidaan myös hyvän tuttuni Jukka Vornasen yhdessä Taru Anttosen kanssa kirjoittaman, edellisenä päivänä julkaistun Lihansyöjien Suomen herättämiä ajatuksia.

 

Sunnuntaina ohjelmisto on kiinnostuksieni osalta hieman kevyempi, vaikka kohokohtia silloinkin löytyy. Antikvariaatit tulen varmastikin kaluamaan jo lauantain parhaiden löytöjen osalta mutta kustantajien ständit tarjouksineen ja mahdollisesti myös ruoka- ja viinimessut jäänevät sunnuntaille. Päivä alkaa kuitenkin poliittisten historian professoris-suurmiesten Timo Soikkasen ja Markku Jokisipilän tähdittämällä autonomiapaneelilla (Auditorio 10.30). Paneelissa on toki myös muitakin auktoriteetteja mutta ei oman graduohjaajan ja alma materinsa lempitutkijan voittanutta, sanon ma. Mielipiteitä ja anekdootteja varmasti lentelee suunnasta toiseen eikä yleisö jääne kylmäksi. Päivän taas päättää Jukolalla klo 1530 alkava Historiantutkimus digitaalisessa murroksessa -keskustelu, jota fiilistelen omien tutkimuskiinnostuksieni takia erittäin paljon. Näiden kovien tieteellisten kansien välissä ikään kuin huomaamattaan sinetöi päivän historiakeskeisen annin Mike Pohjolan Turun palosta kertova historiallinen romaani (Agricola klo 15.00) ja Erkki Tuomiojan päiväkirjat (Jukola 15.05). Väliin mahtuu toki kaikenlaista muutakin jännittävää – mutta kuten todettua, kaikkea ei kannatakaan pitää kiveen kirjoitettuna!

 

Erityisiä muita tärppejä itselle:

Minulla on ollut tapana aina metsästää kirjamessujen aikaan antikvariaateista tiettyjä kirjailijoita ja teemoja. Esimerkiksi viime vuonna kartutin kokoelmiani Yukio Mishiman Thirst for Lovella, jonka ihmeekseni löysin vaikkei sitä ei ole kai koskaan suomeksi käännettykään. Mishiman, Osamu Dazain, Hermann Hessen ja Kazuo Ishiguron teosten lisäksi olen metsästänyt myös erityisesti arktisen politiikkaan ja tutkimusretkeilyyn liittyviä teoksia enkä todellakaan kursaile sosiaalisen median historiaa käsittelevien teostenkaan äärellä! Vaikka yllättäen niitä vanhoina teoksina ei kauhean usein hyllyiltä löydykään..

Kourallinen Mishimaa
Mishima-kokoelmani – to be continued?

Parhaat löydökset ovat lopulta kuitenkin aina niitä, jotka yllättävät täysin. Niitä odotankin siis eniten kaikista tänäkin vuonna. :)

 

Viimeksi lukemaani:

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Viime messuilta hankkimani Itärannan toinen romaani oli ihan pakko lukea ennen näitä seuraavia messuja ja kiireinen loppukesä johti siihen, että minun piti oikein pakottaa itseni tarttumaan siihen. Ei huono päätös, koska se oli lähes yhtä hyvä kuin Teemestarin kirja, ja se on jo paljon sanottu.

Jennifer Egan: Sydäntorni. Sitä en koskaan muista, kuinka mones ylipäätään, saatika suomennettu romaani tämä Eganilta oli mutta joka tapauksessa oli tyyliltään sitä samaa ihmismäisen dystopian purevaa laatua kuin Aika Suuri Hämäys, jonka onnekseni hetken mielijohteesta aikoinaan kirjaston hyllyiltä nappasin luettavaksi.

Craig Ferguson: American on Purpose. Innostuin yllättäen äänikirjoista ihan hetki sitten, ja loistava alku innostukselleni oli Fergusonin itsensä narratoima, hersyvän hauska omaelämäkerta, joka kulki harmaankosteasta Skotlannin lapsuudesta aina Hollywoodin menestykseen saakka. Se aksentti… parasta.

Kuvitus:
#1 Turun Kirjamessut -logo
#2 benuski / Flickr, CC BY-SA 2.0
#3 Yours truly

Continue Reading

Wilco: Sunken Treasure

Kirjoittelin aika monta vuotta blogia Popkornia-nimellä. Kirjoitusaiheina olleiden elektrobiisien, elokuvien, tv-sarjojen, hienojen internet-sivujen koosteiden ja festarien yhdistävänä tekijänä oli ennen kaikkea intohimoni niitä kohtaan. Täysin harrastuspohjalta ja muutaman hassun lukijan luettavaksi tehty blogi jäi lopulta gradun takia täysin paitsioon ja unohtui. Nämä aiheet eivät ole tietenkään poistuneet elämästäni täysin, koska musiikki ja elokuvat ovat aina olleet ja tulevat olemaan suuri henkireikäni. Kaikkia tuntemuksiaan ei kuitenkaan voinut enää raportoida, kun DJ-harrastelu loppui eikä pop-kulttuuria tullut enää yksinkertaisesti kulutettua. “Aikansa kutakin.”

Kun luovutin gradun käsistäni, tein kuitenkin sen mitä kuka tahansa arvollinen ihminen tekisi: astuin kirjastoon ja näin ympärilläni mahdollisuuksia. Vapaus! Saisin lukea aivan mitä tahansa koko loppuelämäni ajan, tai edes hetken verran. Käväisin musiikkikirjaston puolella hakemassa taustamusiikkia projektiini ja uuden vapaa-aikaongelmani ratkaisu odotti minua elämänkertahyllyssä. Tartuin Tim Griersonin kirjoittamaan Sunken Treasureen. En äkkiseltään keksi parempaa blogin ensimmäistä off-topic-aihetta kuin lempibändistä kertovan kirjan ruotiminen.

Wilco vuonna 2012 (Chris Sikich, CC BY 2.0)
Wilco vuonna 2012 (Chris Sikich, CC BY 2.0)

Wilco on siis mun lempibändi. Joskus oli sanoa tällaisia asioita ja oli vähintään iskettävä Top kymmenen verran nimiä tiskiin, kun kysyttiin näinkin tärkeitä identiteettiin liittyviä asioita. Nykyään ainoa oikea vastaus kysymykseen “mikä on parasta” on Wilco. Pulinat pois. Wilco on siitä mielenkiintoinen rock-yhtye, että ensisilmäyksellä se ei vaikuta rock-yhtyeeltä. Se ei ole koskaan ollut stadion-rockia (liian altsu), punk rockia (edeltäjänsä ehkä oli?), folk rockia (no vähän ehkä), indie rockia (liian iso).. se ei ole oikeastaan mitään muuta kuin oma itsensä, ja on silti omalla panoksellaan muokannut dramaattisesti yhdysvaltalaista rock-skeneä. Wilco on ollut Suomessakin muutamaan otteeseen, muun mualla Tampereella ja Helsingissä vuonna 2010. Bändin rantautuminen Way Out West -festareille naapurimaahan vuotta aiemmin myös oli aloittanut oman festarimatkailu-intoiluni; Wilco oli yksinkertaisesti pakko nähdä, ja laivalla/junalla onneksi pääsi perille.

Yankee Hotel Foxtrot on ehkä tutuin osa bändin diskografiaa monelle, koska se on läpäissyt lähes jokaisen 2000-luvun Parhaat Albumit -listauksen vuodesta 2001 lähtien. Surullisen harva kuitenkin on tutustunut kunnolla tähän rokkinestoriin, joka vetoaa ainakin minun suomalaiseen tunnemaailmaani vahvasti. Bändin jokainen albumi on hyllyssäni ja kuuntelen niitä aina vain uudestaan ja uudestaan. Löydän uusia lempikappaleita ja tunnekytköksiä vanhoihin tuttuihin vielä vuosienkin jälkeen. Sunken Treasure on kirjoitettu juuri minun kaltaisille faneille, jotka edelleen määrittelevät bändin merkityksen itselleen albumi kerrallaan, yksi etappi kerrallaan, kuuntelu toisensa jälkeen.

Teos aloittaa Wilcon tarinan jo ajalta ennen Wilcoa, esitellen yhtyeen kärkimiehen Jeff Tweedyn työnjäljen Uncle Tupelon nimisen yhtyeen leivissä. Uncle Tupelo oli aktiivinen vuosina 1987–1994, jolloin se julkaisi kolme albumia ja jätti Yhdysvaltojen country-skeneen itsensä näköisen jäljen. Yhtyeen hajottua sen taiteellisena kärkimiehenä pidetty Jay Farrar perusti oman bändinsä Son Voltin, joka aluksi jopa vaikutti olevan “Se Tupelon Menestyneempi Jälkikasvu”. Kaksikon roolitus oli aikoinaan ollut selvä: Farrar oli taiteellinen visionääri, Tweedy kepeyden kappaleiden loruilija. Itse tähän vertailuun en ole sortunut, koska Son Volt ei ole koskaan päätynyt näköpiiriini Wilcon verrokkina. Syy siihen, miksi Farrar on saanut niin merkittävän roolin tästäkin kirjasta, on kuitenkin ilmiselvä: heidän kannalta, joille Tweedy tuli ensin tutuksi Tupelon miehenä, joka laittoi uuden bändin pystyyn ja yritti ensimmäisillä alvumeillaan päästä irti entisen yhtyeensä painolastista, olisi Wilcon historiallinen käsittely puutteellista ilman viittauksia menneeseen, joka määritteli yhtyettä pitkälti läpi 1990-luvun. Hyvä suomalainen vertaus tästä voisi olla Scandinavian Music Group’n rooli toimia Ultra Bran vastentahtoisena pastissina. Tuonkin stigman ravistamiseen meni SMG:ltä muutamia albumeita ja vuosien, aivan fanista riippuen. UB-fanaatikko voinee ymmärtää siis hyvin, miksi monille A.M. tai Being There eivät syntyneet tyhjälle pöydälle. Niiden piti voittaa puolelleen suuri joukko faneja, jotka olivat kerran menettäneet jotain tärkeää elämästään ja joiden vaatimustaso oli tästä syystä todella korkealla alusta lähtien.

Tim Grierson: Sunken Treasure (Omnibus, 2013)
Tim Grierson: Sunken Treasure (Omnibus, 2013)

Kirja pääsee kunnolla vauhtiin ruotiessaan yksi kerrallaan ne lähtökohdat, jotka vallitsivat kulloisessakin yhtyeen levytystilanteessa. Griersonin lähestymistapa yhtyeen kehitykseen hyödyntää suuressa määrin lehtijuttuja, jotka omalta osaltaan ovat luoneet Wilcolle sen kantaman tarinan: alkuaikoinaan yhtye pyrki erottautumaan Tupelo-ajan stigmoistaan ja jokainen levytyksen virstanpylväs vie sitä kauemmas juuristaan ja kohti sitä soundia, joka lopulta alkoi muodostua sen omaksi tavaramerkikseen. Levytysprosessien kuvailun hoitavat Tweedyn sijaan usein kuitenkin tuottajat, ääniteknikot, promoottorit ja muut taustavaikuttajat ja yhteistyökumppanit mestariteosten takana. Tweedy, Farrar ja Jay Bennett (yhtyeen kenties turbulenteimman vaiheen takana ollut pedantti nero) pääsevät toki ääneen vuosien varrella antamiensa haastattelujensa kautta osana tarinaa, mutta he eivät koskaan dominoi sitä. Tarina kertoo Wilcosta sen kehitystä läheltä seuranneiden sanoin ja onnistuu tämän ansiosta kertomaan sen kehityksestä erilaisia asioita kuin bändin jäsenet itse.

Vahvimmillaan kerronta on täydentäessään lukijan jo kerran muodostamaa kuvaa yhtyeen karikoista ja menestyksistä. Ylenkin näyttämä, yhtyeen magnum opuksen luomisesta kertova I Am Trying To Break Your Heart käydään läpi sen tuottajien, miksaajien ja sen sivuhenkilöiden retrospektion kautta, jolloin jo kerran oppimamme tarina saa uusia piirteitä Griersonin kuoriessa siitä esille uuden kerroksen kuin kuivuneelta sipulilta. Dokumentin pakottaman näkökulman heikkouksien tunnistamisen ja koko prosessin lehtien sivuilla kuvanneiden toimittajien kautta lukija näkee selkeämmin yhtyeen dynamiikan levytyksen ja dokumentin kuvausten aikana ja sen jälkeen. Samalla itse albumi myös pääsee takaisin siihen pääosaan, jonka Bennettin ero, monimutkainen levysopimusriita ja Tweedyn ristiriitaiseksi ja vetäytyneeksi persoonaksi luotu henkilöhahmo ovat siltä osin vieneet.

Wilco Way Out Westissä 2009. Musadiggariurani silloinen kohokohta.
Wilco Way Out Westissä 2009. Faniurani silloinen kohokohta.

Grierson arvioi jokaisen albumin kappaleiden sanoituksia osana Tweedyn kasvutarinaa lauluntekijää ja rock-tähtenä. Tähteys on kuitenkin tässä tapauksessa sellaisia arkisia ja dramaattisia käänteitä, jotka eivät sovi yhteen perinteisiin stereotypioihin: tarina Tweedyn vieroitushoidosta on yhtä lailla tarina migreenistä kärsivästä ihmisestä, ja kohahduttavimmat lyriikat paljastuvat usein pelkäksi provokaatioksi ilman totuuspohjaa. Myös YHF:n luoma “kiila” Tweedyn ja Bennettin välille muuttuu hatarasta mielikuvasta elämänmakuiseksi esimerkiksi siitä, miten haurasta kahden taiteellisen neron välinen yhteistyö sekä pahimmillaan että parhaimmillaan voi olla. Yhtyeen alkuperäisen rumpalin Ken Coomerin erottaminen on myös helpompi ymmärtää, kun Grierson tuo esille hänen haluttomuutensa muuttaa muun yhtyeen kotikaupunkiin. Hänet korvanneen Glenn Kotchen merkitys yhtyeen kehitykselle näyttäytyy uudessa valossa, kun tämän, Tweedyn sekä Wilcon albumeita miksanneen ja tuottaneen Jim O’Rourken yhteistyö on kirjoitettu osaksi yhtyeen historiaa kirjan sivuilla. Aivan kuten itse asiassa juuri tänään Teemalla näytettävä Mistaken for Strangers -dokumentti kertoo The Nationalista kertojanäänellä, joka ei ole yhtyeen oma, Sunken Treasuren lukija pääsee yhtyeen lähelle ilman sitä epämiellyttävää tunnetta, että kertoja yrittäisi liiaksi päästä taiteilijan psyykkeen sisälle. Tweedy on jo kerran sanonut sanottavansa haastatteluissa ja lyriikoissa, eikä tämän syvemmälle ainakaan minusta ole tarpeen päästä. Albumien ja yhtyeen uran kehittyessä kirjan yhtenä sanomana tuntuu olevan se, että Tweedyn on ollut pakko antaa kappaleensa yleisönsä tulkittaviksi, mikä itsessään on menestyneelle taiteilijalle suuri oppimisprosessi.

Vuosien kertyessä mittariin Wilcon tarina ei varsinaisesti kuivu kokoon. Draaman kadotessa ja meiningin muuttuessa rauhallisen rutiininomaiseksi työksi moni kuitenkin kokee tarinan menettäneen särmänsä. Grierson ei yhtään peittele yhtyeen saamaa kritiikkiä mestariteostaan seuranneiden Sky Blue Sky’n ja Wilco’n aikana, jolloin musiikki alkoi muovautua nykyisenlaiseksi “iskärokiksi”. Toisaalta Tweedy kuitenkin oli ollut isä ja aviomies jo pitkään, ja yhtyeen jäsenistökin oli myös alkanut myrskyjen jälkeen vakiintua. Uusien jäsenten sulautuminen osaksi kokonaisuutta ei enää tuottanut uutisotsikkoja eikä Grierson dramatisoi prosessia, jonka myötä jokainen albumi ei ollutkaan enää suuri paljastus raastavaan rock-elämään. Yhtye näyttäytyy lopulta yhtä varmalta suorittajalta kuin John Stirratt – alusta asti mukana ollut basisti on läpi kerronnan läsnä ja tarjoaa räväkämpien ja haastavampien persoonien rinnalla varmuutta ja pysyvyyttä aina tarpeen mukaan.

Kuten Grierson siteeraa erästä arvostelua bändin viimeisimmästä albumista Whole Love:

[L]ike Wilco (the album), the new record is a bit of a grab-bag; a longer studio gestation resulted in 12 songs with varied approaches and relatively few connecting threads. The upside: everyone will like something. The downside: the era of Wilco making big album statements may be over. (Ben Sisario, s. 252–253)

Keski-ikäisen, hyvinvoivan ja luomistyöltään eheän Wilcon ei ehkä tarvitsekaan tehdä albumeistaan terapeuttisia, omaa olemassaoloaan todistelevia teoksia. Siksi kirjan päättyessä olo on tyhjä, kun pieni epäilys osoittautuu todeksi – Whole Love’kin on täynnä hyviä kappaleita, ollen samalla ehtaa Wilcoa. Mutta syntyykö myrskyn jälkeisestä tyynessä enää rock-timantteja? Onko Wilcon musiikki enää yhtä merkittävää kuin silloin, kun siihen yhdistyi henkilöiden välisiä ristiriitoja ja suuria määriä eksintentiaalista kasvukipua? Tämä ongelma jäänee Jeff Tweedyn ja Wilcon käsiteltäväksi, ja luottamukseni heidän kykyihinsä luoda edelleen merkityksellistä musiikkia on edelleen vahva. Jo luodut mestariteokset saavat jäädä elämään omaa elämäänsä, koska ne ovat antaneet faneilleen jo niin paljon. Jos Wilco on jo kertonut kaiken kertaalleen, on pakko nostaa hattua jo siitä syystä, että harva näin pitkälle on oikeasti päässyt.

Monta hyvää syytä tutustua Wilcoon.
Monta hyvää syytä tutustua Wilcoon.

Arvioni kirjasta? Erinomainen katsaus Wilcon uraan niin fanaatikolle kuin kasuaalimmin uteliaalle. Jos haluat päästä Tweedyn pään sisään, ei tämä ehkä ole paras mahdollinen keino siihen – ja hyvä niin, ainakin minun mielestäni. Tweedy on jo kertonut kappaleidensa avulla tarpeeksi. Griersonin analyysi sanoituksista jäänee erinomaiseksi ikkunaksi yhtyeen kehitykseen niille, jotka mielummin tarkkailevat sitä kuin kiipeävät siitä sisään.

Arvioni Wilcon urasta? Olen edelleen sitä mieltä, että jokaisen suomalaisen olisi syytä edes kerran tutustua Wilcoon. Jos saisin antaa oman subjektiivisen neuvoni, tarttuisin mihin tahansa neljään ensimmäisen albumiin ennen muita, “vakaamman” Wilcon aikaisia teoksia, ja tekisin sen perusteella johtopäätökseni siitä, onko sillä jotain annettavaa itselle. Minun lämmin ensikosketukseni oli Summerteeth, YMF:n myötä jäin koukkuun, ja vanhemmiten sekä A.M. että Being There ovat nousseet näiden rinnalle bändin parhaimmistona. Prosessi on edelleen kesken, ja hyvä niin.

Top 3 kappaleet? Edes Top 10? Näihin listauksiin en voi enää ryhtyä, koska vuosien varrella ne tärkeimmät kappaleet ovat vaihtuneet mielentilojen ja vuodenaikojen mukaan. Juuri nyt parasta ovat nämä, puhukoot ne tämän fanin puolesta:

 “Box Full of Letters” (A.M., 1995)

She’s a Jar (Summerteeth, 1999)

I Am Trying To Break Your Heart (Yankee Hotel Foxtrot, 2001)

Art of Almost (Whole Love, 2011)

Continue Reading