Tatun kirjamessujen anti

Takanani on todella antoisa kirjamessukokemus. Näin viikon jälkeen on kiva vielä jälkikäteen pohtia viikonlopun tunnelmia: mitä reissusta jäi käteen? Mitkä olivat kohokohdat, oliko jotain pettymyksiä? Ja tärkeintä kaikesta: mitä tuli kannettua kotiin kirjahyllyn täytteeksi?

Kaikki ne luennot, jotka kävin katsomassa ajatuksella, olivat lopulta mainioita ja katsomisen arvoisia. Vaikka etukäteen kovin uhosinkin, ei ihan kaikilla etukäteen suunnitelluilla luennoilla juokseminen kuitenkaan lopulta ollutkaan minulle kovin luontevaa. En yksinkertaisesti osannut kiirehtiä paikasta toiseen! Onneksi sentään joka päivään mahtui ainakin kolme kuuntelukokemusta, joten ihan pahimpia OCD-syytöksiä en joutuisi kuuntelemaan jos sellaisia minulle esitettäisiin.

Haahuilu ja vaeltelu taitaa olla minulle yksinkertaisesti se ainoa oikea tapa viettää messuja. Tämän ansiosta tulin rupatelleeksi esimerkiksi lukion äidinkielenopettajani kanssa hetken ja käyneeksi läpi erittäin suurella tarkkuudella kaikkien lempikustantamoideni valikoimat molempina päivinä. Samalla pieteetillä selailin läpi myös kaikkien messujen antikvariaattien valikoimat. Pakko kylläkin myöntää, että enemmänkin antikoita olisi paikalle myös mielestäni mahtunut! Toisaalta ymmärrän hyvin tilarajoitteet ja B-halli olisi voinut olla hyvinkin liian ahdas jos näytteilleasettajia olisi ollut tätä enemmän. Onneksi kaikki lempparini olivat paikalla molemmissa halleissa kaikesta huolimatta, joten sekä Sammakko, Teos ja Into kustantamoista että Omituisten Opusten kauppa ja Brahen Antikvariaatti antikoista olivat paikalla. Jälkimmäisen nykyinen kauppias on minulle tuttu jo Paimion Vistan antikvariaatin ajoilta. Putiikin näkeminen antoikin hyvän muistutuksen taas käydä paikan päällä Brahenkadulla, vaikka tällä kertaa ei löytöjä tullutkaan heidän pöydiltään.

ctrakd0xyaac5vs
Lämminhenkinen jutustelu Kaminerin kanssa veti päälavan täyteen väkeä

Luennoista Wladimir Kaminerin haastattelu päälavalla oli oikein sympaattinen ja lupsakka. Harmi vain että kaikki vitsit eivät selkeästikään selvinneet Roman Schatzin käsittelystä kääntymään suomeksi, koska monessa otteessa saksaa ymmärtävä yleisö hörisi naurusta junttisuomalaisen mietiskellessä sitä, mistä lienee puhe. Onneksi kahden vuoden lukiosaksalla sentään erotin äidin ja Putinin toisistaan, joten kenties lämpimän tunnelman välityksessä oli tuolla pohjalla jotain merkitystä.

Huvittavaa kyllä, toinen mieleenpainuvin viikonlopun puheohjelmista oli J-P Jalon vetämä jääkiekkoaiheinen paneeli, jossa haastateltavana oli turkulainen kiekkolegenda Timo Nummelin ja tuoreen jääkiekkokirjan kirjoittanut Michael Sundstén. Alun perin tätä paneelia ei ollut tarkoitus käydä katsomassa vaan hieman sen jälkeen samaisella Kuisti-lavalla pidettyä Pentti Matikaisen 1990-luvun vaihteen valmennusmenestyksistä kertovan kirjan hehkuttamista. Makedonian kirjalaatikoita ajatuksella lauantaina seuranneena hämmennyin kuitenkin, kun huomaamattani tuttu ääni oli alkanut hivuttautua taka-alalta alitajuntaani. Olin sattunut katsomaan juuri pari päivää sitten – ei saa kysyä miksi – vanhoja Gladiaattorit-jaksoja Youtubesta, joissa hyvin ysärihenkinen Jalo oli juontanut sankarilajeja huikealla eläytymisellä. Vaikka Nummelin tarinat olivatkin sisällöltään timanttia ja Sundsténin kommentit kirjanteosta mielenkiintoisia, paikalle minut veti käytännössä siis.. Gladiaattorit.

Ei ollut muuten yllätys, että ostin messuilta nimenomaan tämän jääkiekkokeskustelussa keskiössä olleen teoksen. Suomalaisten kiekkotähtien helposti pureskeltavissa mutta silti kovin perusteellisesti toimitetuissa tarinoissa on sitä jotain ja toimivat erinomaisina kevyinä pyrähdyksinä NHL:n maailmaan siellä menestyneiden seikkailijoiden silmin. Itse etsin sivuilta ensimmäiseksi Petri Skrikon tarinan, jonka ahmin yhdeltä istumalta. Vancouver Canucks -fanina tuo joukkueen ensimmäinen suomalainen on aina ollut kovin kiinnostava hahmo minulle, ja sain heti ensitarttumalta kirjalta paljon. Innolla odotan myös tulevia kappaleita, joita aion napsia juuri siinä järjestyksessä kuin vain sopivalta tuntuu.

Vielä myös eräs luentohuomio, joka tekee mieli jakaa: kun sunnuntaina olin jo hieman väsynyt messuvilinään ja valmis vetäytymään hiljalleen kodin rauhaan satuin seuraamaan hetken Tieto-lavalla keskustelua introverteistä ekstroverttien maailmassa. Roman Schatz toimi jälleen haastattelijana, kun ilmeisen suositun luennoitsijan ja aiheesta paljon kirjoittaneen Sylvia Löhkenin tehtävänä oli reagoida showmiehen täkyihin. Selkeästi huomasi, että lavalla oli aiheen kannalta spektrin eri päissä olevat ihmisluonteet. Kaiken kaikkiaan keskustelusta huokusi silti leikkisän lämmin väri ja täydet Tiedon penkkirivit hymyilivät ääneen pitkin keskustelua. Tarkkailin itsekseni aika ajoin ympärilleni kuinka tyytyväisiä katsojat olivat – ja kas, vieressäni keskustelua seurasi jossain kohtaa itse tasavallan presidentti myös paikoin jutuille ääneen huvittuen. Muistelin lämmöllä hieman jälkikäteen myös viime vuonna sattunutta hauskaa soittoa Luonto-Suomeen, löytäen selkeän yhteyden näiden kahden sattuman välillä. Jotenkin tosi sympaattista, että valtionpäämiehemme jutustelee ojakärsämöistä ja naureskelee introverttihavainnoille messuväen seassa arkenaan. Hieno maa.

Mutta niin: mitä tuli ostettua?

Metsästyssaaliini (jääteen join heti kuvanoton jälkeen)

Kuten todettua jo aiemmin, jääkiekkoluennolta mukaan tarttui Michael  Sundsténin Jäähän kohdistunut rakkaus (Bazar). Kymmenen pistettä muuten nimivalinnasta. Voin vain kuvitella millainen sarjakuvatyylinen lamppu on nimen keksijällä pään päälle syttynyt (kyseessä siis viittaus päähän kohdistuneeseen taklaukseen). Tähän mennessä tämä vaikuttaa mainiolta ostokselta jo senkin takia, että kirja on Bazarin tuottamana ollut immuuni jääkiekkoaiheisten kirjojen kardinaalisynnille: ainakin Suomessa niiden kansitaide fontteineen päivineen on yleensä ihan tolkuttoman rumaa, niin alkuperäisteoksissa kuin käännöslaitoksissakin. Tässä tapauksessa Sundsténin teos on mainio poikkeus sääntöön. Toivottavasti pääsen lähiaikoina kuitenkin myös lukemaan lisää tarinoita, ettei jää arviointi pelkästään kansien katseluksi.

Wladimir Kamineria fiilistelin jo perjantaina ennen kirjamessuvierailua Ryssändiskossa Sammakon messuklubin tanssilattialla. Valitettavasti videolta ei ihan välity huikeat biitit sellaisina kuin ne kuultiin joratessa mutta vannon, että meininki oli mahtavaa! Kaminerin teoksia en ole koskaan ennen lukenut mutta Venäläiset naapurit (Sammakko) vaikutti premissiltään niin mielenkiintoiselta, että messujen päätähden tuoreen teoksen ostaminen ja siihen nimikirjoituksenkin saaminen tuli ikään kuin luonnostaan. Kenties Kaminerin kiinnostava tausta vuonna 1990 Venäjältä Berliiniin muuttaneena antoi tarvittavan sysäyksen sille ajatukselle, että tässä on mies, jonka tarinoita näiden kahden kulttuurin kohtaamisesta ei voi missata. Kaminerinkin olen jo korkannut yöpöytälukemisena tätä kirjoittaessa, ja esipuhetyylinen pintakosketus loi minulle lupaavan tunteen. Wladimirin tyyli voi hyvinkin sopia minulle, ja tämä on varmasti oikein hyvä ensikosketus siihen.

Messukantamusteni tietokirjavalinta oli tänä vuonna John Deweyn klassikko Yksityinen: julkinen toiminta ja sen ongelmat (Vastapaino). Kyseessä on vanha gradukirjani, johon olen aikoinaan pintaraapaisun tehnyt etsiessäni muutaman todella osuvan argumentin lähtöpistettä. Vuonna 1927 kirjoitettu teos tarjosikin monia hyviä näkemyksiä julkison eli yhteiskunnallisessa julkisuudessa toimivien ja sen piirin tapahtuviin reagoiviin kansalaisten toimintaan (sanaselitys omani, ei yksin Veikko Pietilän tulkinnan referaatti). Sittemmin olen pariin otteeseenkin hypistellyt kaupoissa teosta ikään kuin siihen materiaalista tuntumaa hakien ja pohtien sille paikkaa kirjahyllyssä. Tällä kertaa Dewey lähti sitten lopulta mukaani, niin kovasti se minulle iski silmää. Todennäköisyydet sille, että vielä kerran tartun siis herran teokseen ja luen sen rehellisesti kannesta kanteen, nousivat samalla ekspontentiaalisesti! Vastapainon pöydillä tein myös vaikutustyötä ja toistin jokavuotisen pyyntöni siitä, että kustantamon tulisi tehdä uusi painos Benedict Andersonin Kuvitelluista yhteisöistä. Kuulemma sen perään on kyseltyki jo varsin paljon, joten kenties sen vielä näemme vaikkapa ihan pokkarimuodossa! Pyrin siihen, että Dewey on viimeistään siihen mennessä luettu sikarituolissa kulmakarvoja rypistellen ja merkitseviä “aa!”-äännähdyksiä viljellen.

Tästä ei muuten lastenkirja parane!

Näiden teosten lisäksi ostin lähinnä ruokamessujen puolelta erinäisiä maistiaisia ja spontaaneja maustekaapin täydennyksiä – ja lahjoja! Lahjojen ostaminen on myös messujen aikaan ehdoton must. Näiden osalta avasin kylläkin pelin jo ennen messuvierailuni alkua, kun kävin hakemassa hyvän tuttavani Jukka Vornasen uunituoreen tietokirjan Lihansyöjien maa (Into, Taru Anttosen kanssa kirjoitettu) perjantaina sitä juhlistaneista avajaisiskekkereistä Titanik-galleriassa.

Jokavuotinen antikvariaattilöytöni oli tällä kertaa lapsuusajan lempikirjasarjani eli Jukka Parkkisen luomat Kalevi Korpin tarinat yksissä siistissä kansissa. En voinut vastustaa kirjan kutsua ja se meneekin takuuvarmasti joulu- ja tai synttärilahjaksi tuleville lähipiirini lukutoukille. Samoin käy eräälle toisellekin, Teoksen pöydiltä hankitulle lastenkirjalle, jota en edes tässä uskalla paljastaa, koska kirjan vastaanottajan synttärijuhlat ovat pian tulossa – ja tiedä vaikka hänen vanhempansa tätä lukisivat! Näiden kahden lisäksi lahjalistoille saattaa päätyä myös hämmentävimmän antikvariaatin kätköistä löytynyt mielenkiintoinen Guy de Pourtalésin vanha mutta hyväkuntoinen Chopin ou le poète, suomalaisittain Sävelten runoilija Chopin (Otava). Hämmentäväksi kätköstä teki se, että kirja annettiin minulle ilmaiseksi, kuten kaikki muutkin teokset tuon mysteerisen antikan pöydiltä. Ilmaiset asiat ovat yleensä varsin epäilyttäviä.. saa nähdä siis miten tuonkin lukemiselle käy! Onneksi ystäväpiiristäni löytyy myös eräs hyvin vannoutunut Chopin-fanaatikko, jota kirja varmasti kiinnostaa ihan sen alkuperästä riippumatta.

Loppukaneettina: somettaminenkin oli tosi kivaa koko viikonlopun ajan, ja tässä lienee kohokohta. Harmillista kyllä missasin lopulta molemmat Nummisen keskustelut.. mutta onneksi on selfiet.

Selfiepelko selätetty The Manin kanssa! #kirjamessut #manumminen #jazziapian

Kuva, jonka Tatu Virta (@tatuvirta) julkaisi

Kaikki kuvat: © Tatu Virta

Continue Reading

Viikon valinnat #5: Parasta juuri nyt

1) Internet uusiksi

 

network

 

Joukko internetin nimeätekeviä on istunut alas pohtimaan tulevaisuuden internetiä, joka olisi nykyistä demokraattisempi, hajautetumpi ja vähemmän tukeutunut suuriin monopoleihin. New York Times kertoo Decentralized Web -seminaarin aikana tapahtuneesta brainstorming-sessiosta, jossa pohdittiin erilaisia vaihtoehtoja nykyisille pullonkauloille ja uhkakuville, joille nykyinen internet-inframme meidät väistämättä altistaa. Enemmän salausta, enemmän kykyä hoitaa bisnestä oma-aloitteisesti, teknologioilla jotka eivät olisi yksittäisten korporaatioiden vallassa. Mielenkiintoinen avaus, josta toivottavasti vielä kuullaan lisää tulevaisuudessa.

2) Snapchatit hanskaan muutenkin kuin vasurilla

 

16910572286_e2a358543c_z

Miellyttävän ytimekäs analyysi sisällöntuotannon realiteeteista uusissa some-kanavissa. Journalistin mukavasti pureskellun tuntuinen, löysät-pois-analyysi sisältää hyviä väläyksiä siitä, miten asioita kannattaa ja ei kannata tehdä, kun käsillä on sellaiset mediat, jotka poikkeavat aikaisemmista kokemuksista ja käytännöistä. Valitsemani quotable YLE Kioskin vastaavalta tuottajalta Antti Hirvoselta: “Sisällöt eivät synny sillä, että yksi some-harjoittelija pyörittää niitä. Jokaiselle kanavalle on oltava mietittynä suunnitelma, kohderyhmä ja asiakaslupaus. Ei some poikkea radiosta, televisiosta tai verkosta. Sitä täytyy olla ammattilaiset tekemässä.

Toisin sanoen, jos joku kokonainen julkaisumuoto täytyisi jättää nuorelle harkkarille, jolla tuntuu olevan sen kanssa kultainen kosketus, on varmaan pari asiaa jotka pitäisi miettiä uudelleen: talon sisältä pitää löytää kokenutta väkeä joka ottaa vastaan haasteen uuden toimintaympäristöstä tai sitten pitäisi vain palkata sitä omaksumaan osaavaa väkeä ulkoa, ja tehdä tuolla kaartilla selkeä analyysi sitä, mitä kannattaa tehdä ja miksi. Samalla tuo alun perin todettu kultainen kosketuskin voi paljastua joskikin muuksi kuin alun perin ajateltiin. Sinne tänne roiskiminen ilman vastuullista, kvalitatiivisesti kokonaiskuvaa arvioivaa seurantaa ei vaan toimi.

3) Hottentotit pois mielistä ja teosten nimistä

 

hottentotti
Kuvassa hottentotti. Alkuperäinen, ei pop-muusikko Liemisen sellainen.

Tanskassa on vedetty tiukkoja linjoja siitä, miten historiallisia teoksia tulisi nimetä. Kansallisgalleriassa nimivaihdoksia on tehty kolmetoista, vedoten aiempaan Rijksmuseumin päätökseen riisua teoksilta niiden kolonialistista väriä ja poistettu nimistä nykysilmin rasistisia ilmauksia. Alkuperäiset nimet kylläkin pidetään teosten yhteyksissä uuden nimen alla vierailijoiden havaittavissa. Sen sijaan Kansallismuseossa moisiin muutoksiin ei ole ryhdytty, YLE:n mukaan museo perustelee niiden säilyttämistä niiden osalla teosten historiallisissa tarinoissa. Monella museoalan ihmisellä tuntuu asiasta olevan sama mielipide, ja jutun sitaateissa tällaisia siistimistoimia pidetäänkin karhunpalveluksena historiankirjoitukselle.

Aikaisempi vastaava tapaus lähimuististani oli vaatimus poistaa Princetonin yliopiston kampusalueen rakennuksista entisen presidentti Woodrow Wilsonin nimi. Tämä Nobelin rauhanpalkinnonkin aikoinaan vastaanottanut Yhdysvaltojen presidentti toimi aikoinaan Princetonin yliopiston johtajana ja ajoi ilmeisesti hyvinkin segregationistista linjaa, joka näin jälkikäteen tarkasteltuna tuntuu toki äärimmäiseltä vääryydeltä.. Yliopiston kirjaston sivuilta löytyy lyhyt historiikki opinahjoa koskevista yksityiskohdista, Wilsonin vastaisesta protestista taasen uutisoitiin Guardianissa viime vuonna. Sittemmin yliopisto on ilmoittanut, että ei aio poistaa Wilsonin nimeä rakennuksistaan. Kuitenkin CNN:n mukaan aika monet epäkohdat ja uudet lähestymistavat, joita protestiliike alun perin toivoi, tullaan nyt huomioimaan kampuksella ja yliopiston lausunnon mukaan yliopiston on samalla “avoimesti tunnistettava Wilsonin ja muiden historiallisten suurmiesten perintöjen hyvät ja huonot seuraukset” ja asetettava Wilsonin perinnön merkityksen kontekstiinsa.

Mikä siis lieneekään paras tapa kohdata historiankirjoitus – poistaa sen epämiellyttävät ilmiöt kokonaan näkyvistä, pitää ne kaiken kansan näkyvillä luottaen katsojan kykyyn eritellä historian ja nykymaailman eroja, vaiko kenties tarjoilla ne moderneille tulkinnoille siistittyinä ja ammattilaisten tarjoamien lähdeviitteiden kera? Tähän kysymykseen ei ole helppoja vastauksia mutta ainakaan minun mielestäni asioiden yksioikoinen sensuuri ei varsinaisesti hyödynnä yhtään ketään. Wilsoniin henkilöitynyt protestikin kyllä aikaansai selkeästi pelkkiä hyviä asioita, eritoten tunnustettujen ongelmien esilletuomista eikä lopputulemana historiaa myöskään pyyhitty maton alle. Sen sijaan nuo nykysilmiä ja ajatuksia haastavat epäkohdat kohdattiin mediahuomion ansiosta aiempaa avoimemmin ja toivon mukaan parannettiin samalla rivikansalaisen yleissivistystä ja historiatietoisuutta. Hyvä näin. Toivottavasti Tanskan tapaus toimii saman logiikan mukaisesti. Todellisuutta ei ole syytä vääristää sen kohtaamisen kautta syntyvien konfliktien takia.

4) Puheenkirjoittajan kautta diplomatian ytimeen

 benrhodes

Tämän listauksen pihvi on tässä: aivan erinomainen New York Timesin artikkeli Obaman ulkopoliittisesta neuvonantajasta ja puheenkirjoittaja Ben Rhodesista. Kirjoittajanaan David Samuels. Molemmat minulle aiemmin tuntemattomia nimiä mutta eivät enää.

Kyseessä on huikea, valaiseva ja hengästyttävän perinpohjainen artikkeli ulkopolitiikasta ja sitä kattavasta journalimista 2010-luvulla, josta opin valtavasti mutta erityisesti pari asiaa. Yksi: Obaman tapa olla läsnä Jimmy Falloneissa, Marc Maroneissa sun muissa pop-kulttuuriksi luokiteltavissa medialähteissä on äärimmäisen tärkeää hänen medianäkyvyytensä takia, vastustajiensa ilkkumisista viis. Alkuvoimana näille reaktioille on syynä vain kateus tai ainakin pitäisi. Kaksi: Ihmisellä, jolla on sana ja teknologiat hallussa, voi olla lopulta aivan merkittävä ja kauhistuttava määrä valtaa. Mikä lumoavinta, joskus tämä ihminen voi myös päästä tekemään ja edistämään juuri sitä mitä hän haluaisi maansa johdon suurelta visiolta ja vieläpä sillä tasolla, että minun kaltaiseni harrastelijakin pystyy asiasta lukemaan tässä ja nyt. Ben Rhodes olkoot minun mieleeni muistuva esimerkkinä tästä nyt ja tulevaisuudessa.

Alkuperäisen artikkelin lisäksi suosittelen kovasti sen jatkokertomusta – Samuelsin omaa kommentaaria juttunsa aikaansaaneesta kohusta, jonka laajuutta en osaa arvioida ilman suurempaa tutkimusta (puhutaan ilmeisesti sadoista vastineista). Niin syvältäluotaava tuo kommenttipuheenvuoro nimittäin on, suorastaan kirurginen. Sen sisältä löytyvä sitaatti antaa minulle tietyn vakuutuksen siitä, että näiden kahden varassa voin nyt elää ihan rauhallisena. Kunnes toisin todistetaan. “The story itself has vanished, replaced by a digital mash-up of slurs and invective, supported by stray phrases that have been mechanically tweezered from different texts.” Ihan pätevä kuvaus digiajan journalismin todellisuudesta tämäkin.

5) Kiekkofanin bonusvalinta: Tuomarilegendan turinoita

 

ice-1305597_1280

Luin juuri Bob McKenzien teoksen Hockey Confidential, joka oli täynnä hienoja henkilökuvia ihmisistä, joista kaikki eivät olleet mitään ilmiselviä valintoja kokonaisuuteen, mitä ehkä McKenzien kaltaisen sisäpiirin miehen odotti luovan yksien kansien väliin. Mukana oli enemmänkin elämäntarinoita jääkiekon ympäriltä kuin elämänmakuisia jääkiekkotarinoita, mikä itsessään oli ihan miellyttävä yllätys. Hieno lukukokemus omalla tavallaan.

Tämä erinomainen Kerry Fraserin kirjoittama artikkeli The Player’s Tribuneen sen sijaan oli juuri sitä mitä fani osasi odottaa ja saikin. Theo Fleury, Wayne Gretzky, yksityiskohtia tuomarin luomista rutiineista pelin koheesion ylläpitämiseksi, sokerina pohjana yhdeksi tunnetuimmista aikansa tuomareista nousseen Fraserin lyhyt elämäntarina: lyhyehköstä wrecking ballista tuomariksi, joka osasi käsitellä pelaajia juuri oikein. Erehdyksiä, onnistumisen tunteita, itsereflektiota, yhteensattumia jotka johtivat suuriin asioihin. Hieno kertomus. Suosittelen.

Kuvitus:
#1 Pixabay, CCO
#2 Adam Przezdziek/Flickr, CC BY-SA 2.0
#3 Wikipedia, CCO
#4 U.S. Department of State lähteestä Wikipedia, CCO
#5 Pixabay, CCO

Continue Reading