Viikon (tai pikemminkin kuukausien) valinnat #8

 

Valtion virkamiehen arki uuvutti bloggaajan, katso tästä huolimatta aiempaa ytimekkäämmät kiinnostavat uutis- ja artikkelivalinnat! Tämä aloituslause ei mahtuisi moneenkaan uutisotsikkoon mutta tämän kerran annan itselleni vapauden sanailla näin. Sen verran lyhyemmät – suorastaan hissipuhemaiset – ovat lähiaikoina ja vähän pidemmänkin aikaa sitten bongaamieni juttujen saatteet.

  • Nieman Labs avasi taannoin Washington Postin tavan tuoda ilmaislukijan hieman lähemmäs maksavan lukijan roolia vaatimalla näiden sähköpostiosoitteita. Vastineeksi tästä vaivasta artikkeleita ilmeisesti sai luettua mutta bonuksena mukaan tuli liitos uutiskirjeeseen ja mahdollisesti kytkykauppa-ilmaissisältöä. Huvittavaa kyllä, ilmaislukijat pysyvät ilmaislukijoina mutta ratkaisun koukkuna on lisäsisällön työntäminen lukijalle vastentahtoisesti. Innovatiivista, sanoisin, ja alan on syytäkin kokeilla tällaisia ratkaisuja, koska lukijoiden muisti ei välttämättä ole kauhean pitkä, mikäli käytäntöjen kokeilemisen tuloksena on jyvien erottelu akanoista ja virhearviointien toteaminen ja käytäntöjen muutokset. Eri asia on se, miten tämäkin ratkaisu on lopulta vaikuttanut lukijatilastoihin.
  • Yli puoli vuotta vanha The Atlanticissa julkaistu Robinson Meyerin pakina sosiaalisten medioiden voimasta seitsemän kuolemansynnin tyydyttäjänä ei ole vanhentunut päivääkään. Ikuisuuskysymykset siitä, miksi ylevät, poliittiseen kanssakäymiseen yksin perustuvat palvelut eivät koskaan vakiinnu ja amapaisen kansansuosioon, saavat tätä kautta yksinkertaisen vastauksen. Vastuullinen yhteiskunnallinen kanssakäyminen ei ole varsinaisesti mikään synti.
  • Kansasin yliopisto julkaisi ja Science Daily kirjoitti elokuussa siitä, miten ihmiset erottavat toisiaan sosiaalisen median välityksellä käydyn kanssakäymisen ja sen toisen, oikean vastaavaan. Professori Hall käytti hyvää vertausta sometuksesta eräänlaisena ihmisten katseluna (“people watching”). Vaikka monilla palveluissa onkin tätä paljon järkevämpiä ja syvällisempiä tarkoituksia, tämä introvertti ainakin allekirjoittaa asian. Ihmiset ovat kiinnostavia mutta kuka jaksaisi kommunikoida niiden kanssa koko ajan? Yhden prosentin sääntö osoittaa jälleen toimivuutensa – jopa aktiivisinkin somettaja, joka jakaa elämäänsä ja mielipiteitänsä kaikkien iloksi ja kauhuksi, haluaa syystäkin aika ajoin olla vain hiljaa ja lurkkailla.
  • Tässä hieman tuoreempi juttu AdWeekiltä/Social Timesiltä, jossa aika mielenkiintoisesti avataan kokonaisuudessaan Yhdysvaltain presidentin sosiaalisen median siirtäminen yhdeltä presidentiltä toiselle. Poliitikon sosiaalisen median sisältöjen arkistointi ja avoimuus (sekä näiden seikkojen takaaminen) ei ole tainnut olla koskaan näin kiinnostavaa. Somehistorioitsija tykkää tästä.
  • Muistatteko mitä oikeastaan kävi, kun Kaarina Hazard haukkui Sami Hedbergiä – tai ainakin niin asia koettiin, uudelleenfreimattiin ja somessa alkuperäiset tekstit lukematta lynkattiin? En minäkään mutta onneksi Suomen Kuvalehti kirjoitti koko mediaspektaakkelista hyvän syväluotaavan koosteen. Muistutukseksi siitä, miten saadaan aikaan kohu loukkaantumalla ja sitten irroittamalla pari lausetta kontekstistaan – vai meniköhän se toisin päin?
  • Wired kirjoitti Facebookin yhteiskunnallista keskustelua kieroihin suuntiin vievistä algoritmeistä jo ennen kuin Trumpin vaalivoitto herätti koko liberaalin maailman hämmennykseen. Argumentin mukaan Twitter ja Facebook ovat jossain vaiheessa “trending topics”-konseptin laadun takaamiseksi alkaneet käyttää työntekijöitään relevantin sisällön suodattamisessa ja toimimaan näin perinteisenä toimittavana uutistahona. Juju on kuitenkin siinä, että nämä firmat ovat toimineet samalla tavoin jo algoritmien aikaan, joten väite siitä, että jokin olisi periaatteellisesti muuttunut Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikaan on väärä, vaalit ovat vain avanneet kommentaattorien silmät jo pitkään vallinneelle tilalle. Jälkiviisaille artikkelin muutkin havainnot (esimerkiksi techie-johtajien omista ideologioista) tarjoavat hyvää pohdinnan aihetta.
  • Timen analyysi Facebookin aikajanan historiasta sopii loistavaksi kumppanijutuksi Wiredin edellämainitulle.
  • Nieman Labsiin on hyvä myös lopettaa tämä rutistus: tämä juttu erittelee hyvin, miksi mobiilikäyttäjien määrän kasvu voi johtaa monenlaisiin huoliin. Johdattelevasti jätän vain tämän sitaatin tähän. “We found that, relative to computer users, mobile users spent less time reading news content and were less likely to notice and follow links and to do so for longer periods of time.” Suosittelenkin siis mobiiliselaajia: klikatkaa näitä linkkejä! Jääkää edes Wikipedia-jatkumoon jumiin hetkeksi, se tekee hyvää, kuten toki tekin kaikki tiedätte.

Ei mulla muuta – siirryn tästä takaisin keräämään kiinnostavia artikkelibongauksia, palataan asiaan taas vaikka puolen vuoden päästä! (toivottavasti kuitenkin aikaisemmin).

 

Kuvitus:
#1 Pixabay, CC-0

Continue Reading

Kohti kirjamessuja: innostumisia ja tärppejä

Turun Kirjamessut häämöttävät jo horisontissa! Odotan innolla ties kuinka monennetta kertaa tätä syksyn yhtä parhaista viikonlopuista. Olen käynyt messuilla nuoresta pitäen paimiolaisena pikkukoululaisena, joten en edes enää osaa laskea käyntikertoja. Tällä kertaa jännitystasot nousevat tosin ihan uusille lukemille, koska toimin messujen yhtenä virallisena somettajana – taskusta löytyy oikein kulkukortit ja kaikkea sellaista! Jännittävää!

Pääsin osallistumaan somettajan ominaisuudessa jo ohjelman julkistamistilaisuuteenkin ja aika vakuuttuneena katselin kaikkia niitä nimiä, jotka tänäkin vuonna on kiinnitetty messuohjelmaan. Satakunta innostaa ja Saksa vakuuttavat pääteemoina ja toki myös niiden ulkopuolelta löytyy monenlaista kiinnostavaa, juuri julkaistua tai muuten vain ajankohtaista puhujaa. Somettajan roolissa onkin ollut nyt todella hauskaa suoranaisessa festarihengessä suunnitella aikatauluja, joiden mukaan ainakin voi yrittää sinkoilla ympäri messuhalleja viikonlopun aikana. Pyrin parhaani mukaan somettamaan erilaisissa formaateissa – ainakin Twitter, Instagram sekä tuttu ja turvallinen Facebook ovat käytössäni. Siitä en ole vielä tehnyt päätöstä, onko mahdollisten videosisältöjen lopullinen formaatti Facebook Live vai Periscope. Kuitenkin liikkuvaakin kuvaa haluan jakaa messuista kiinnostuneiden iloksi, jos vaikka jotain kivaa ja jännittävää paikan päällä sattuisi – ja miksipä ei sattuisi!

kirjoja kirjoja kaikkialla
Arvioni messukantamuksistani sunnuntai-iltapäivän päätteeksi

Somettamisen “viitta” on itselleni osin myös tietoinen punomani juoni; olen ennen ollut nimittäin aika laiska osallistumaan järjestettyihin ohjelmiin. Sen sijaan olen keskittynyt haahuilemaan ympäri tapahtumapaikkaa päättömästi, kaikki messuständit hyvässä rauhassa läpi käyden ja tuttaviin törmäillen. Varsinkin jälkimmäiseen tarkoitukseen tuo haahuilutaktiikka ihan ehdoton. Kaikkien tuttujen tapaaminen messuilla ei onnistuisi mitenkään suunnitelmallisesti, jokaisella kun on omat tapansa ja tehtävänsä jatkuvasti elävässä ympäristössä. Tässäkin mielessä se festivaalivertaus sopii mielestäni hyvin kirjamessuille – tutut kasvot yllättävät aina iloisesti väkijoukon paljouden keskellä. Täysin orjallinen aikataulujen ja suunnitelmien noudattaminen ei siksikään ole kannattavaa. Vaikka olenkin henkisesti valmis suunniteltuun päivien kulkuun, otan silti itselleni täydet vapaudet heittää lopulta kaikki suunnitelmat romukoppiin jos vain tilanne sitä vaatii.

Mistä sitä tietää, vaikka sattuisinkin näkemään jossain pienimmässä antikvariaattiständissä hienon kokoelman minua jo vuosia kuumottanutta kirjailijaa tai törmäämään lapsuudentuttuun kymmenen vuoden takaa? Tällaisissa tilanteissa menettää helposti ajantajunsa kokonaan ja unohtaa itseään ympäröivän maailman. Parhaillekin näin sattuu, ja heikkomielisille sitäkin useammin (kuten olen huomannut).

Valitettavasti pääsen paikalle messuille vasta lauantaina, koska perjantai menee omissa töissä, joten moni kiinnostava puhuja ja ohjelma jäänee välistä. Aivan ehdottomasti olisin halunnut perjantaina kuulla Miika Nousiaisen mietteitä hänen uudesta kirjastaan Juurihoidosta (Agricola-lava klo 13.15) sekä Meeri Koutaniemen, Katja Ketun ja Maria Seppälän Fintiaani-kirjan ja sitä varten tehdyn tutkimuksen taustoja heidän itsensä kertomanaan (Tieto-lava klo 19.00). Nousiaisen uutuus tulee joka tapauksessa hankittua, koska kaikki muut hänen teoksensa löytyvät jo hyllystä ja uutta janoan jo kovasti. Fintiaanien mailla lienee myös samanlainen pakko-ostos, niin hienoja uutisjuttuja olen fintiaaneista heidän kertomanaan ja kuvittamanaan jo lukenut muualta (YLE:n juttu esimerkiksi on mahtava). Muita ehdottomasti tarkastamiani ohjelmia ja niiden puhujia olisivat olleet todella kiinnostavasti venäläisestä arjesta kirjoittava Kalle Kniivilä (Eino klo 12.10) sekä netikettiä ja somelogiikkaa loistavasti analysoiva Katleena Kortesuo (Agricola klo 11.00). Tuskin myöskään Paperi-T:tä eli Henri Pulkkista runoineen (Agricola 12.45) olisin voinut jättää välistä, sen verran mielenkiintoinen yllätys hänen kirjansa oli. Missattuja ohjelmanumeroita saan onneksi hiukan paikkailtua, kun illalla Dynamossa a.k.a. Dynkyssä pidetään hyvissä ajoissa ennakkoon superhypetetty Sammakon kirjamessuklubi, vetonaulanaan DJ Wladimir Kaminer Ryssändiskoineen. Haavoilleni siis valellaan balsamia neuvostoliittolaisten ikivihreiden muodossa.

 

Lauantaina pääsen sitten tositoimiin ja aamulla lähinnä asetun messutunnelmaan ja otan ensikosketuksiani messuhalliin. Ensimmäinen ohjelmavalinta tulee yhdentoista jälkeen, koska vaihtoehtoina olisi todella mielenkiintoiselta kuulostava Mark Terkessidisin keynote-luento (Auditorio klo 11.15) maahanmuutosta tai pitkään fiilistelemäni Tiina Raevaaran tähdittämä Tiedetunti teemalla humpuuki (Tieto klo 11.30), jossa varmasti käsitellään tieteen ja muunkin tiedon luotettavuutta. Teen valinnan fiiliksen mukaan, kuten myös puolen päivän jälkeen kun vaihtoehtoina olisi joku tiedepohdinnan jatkaminen paneelikeskustelulla tieteen yleistajuistamisesta (Tieto klo 12.00) tai Pentti Matikaisen jääkiekkomuistelmien puinti (Kuisti klo 12.45). Tässä vaiheessa jääkiekko tosin saattaa voittaa, koska tälläkin hetkellä minulla olisi odottamassa lukemista – tai kuuntelemista – legendaarisen jääkiekkomaalivahti Ken Drydenin kirjoittama lätkäeepos The Game. Matikainen voinee toimia tässä mielessä porttiteorian mukaisesti suunnannäyttäjänä, koska tällä hetkellä on juuri menossa kovat pohdinnat siitä, mihin kirjaan seuraavaksi tarttua. The Gamen rinnalla huomiostani kilpailee muun muassa Laura Lindstedtin Oneiron ja Hannu Raittilan Canal Grande.

Loppupäivän must-see-juttuja ovat M.A. Nummisen jommankumman uutuuskirjan pohdinnat, joista valitsen todennäköisesti Jazzin meiningin valottamisen (Kuisti klo 14.30), dekkaristi-tähtien Wagnerin ja Leonin paneeli (Auditorio 15.40) sekä Sammakon suurnimen Kaminerin (Agricola 14.05) esiintyminen. En ole lukenut Kaminerilta kirjan kirjaa mutta olen valmis heittäytymään hänen fanikseen. Tosin eräällä tavalla traagiseksi tilanteen tekee se, että edellisiltä messuilta vahvimmat kirjailijakohtaiset muistoni ovat liittyneet Sammakon tallissa olleeseen ja jo nyt edesmenneeseen, kaikkien aikojen lempikirjailijaani Dan Fanteen. Sydämessäni on hänen kokoisensa aukko ja olen sen takia nyt eräänlaisessa puoliksi vastaanottavassa, puoliksi kaikesta kieltäytyvässä tunnetilassa suhteessa Sammakon muihin kirjailijoihin. Sammakon vuonna 2004 julkaisemasta Fanten runokokoelmasta Unohda Guggenheim on yöpöydälläni lukematta vielä muutama sivu. Kenties uusien kirjailijatuttavuuksien aika onkin lopulta vasta sitten, kun olen nuo viimeisetkin runot imenyt mieleeni kuin lihanrämmäleet kananluiden ympäriltä. Illan osaltani päättänee paneeli kasvissyönnistä (Tieto 16.30), jossa puidaan myös hyvän tuttuni Jukka Vornasen yhdessä Taru Anttosen kanssa kirjoittaman, edellisenä päivänä julkaistun Lihansyöjien Suomen herättämiä ajatuksia.

 

Sunnuntaina ohjelmisto on kiinnostuksieni osalta hieman kevyempi, vaikka kohokohtia silloinkin löytyy. Antikvariaatit tulen varmastikin kaluamaan jo lauantain parhaiden löytöjen osalta mutta kustantajien ständit tarjouksineen ja mahdollisesti myös ruoka- ja viinimessut jäänevät sunnuntaille. Päivä alkaa kuitenkin poliittisten historian professoris-suurmiesten Timo Soikkasen ja Markku Jokisipilän tähdittämällä autonomiapaneelilla (Auditorio 10.30). Paneelissa on toki myös muitakin auktoriteetteja mutta ei oman graduohjaajan ja alma materinsa lempitutkijan voittanutta, sanon ma. Mielipiteitä ja anekdootteja varmasti lentelee suunnasta toiseen eikä yleisö jääne kylmäksi. Päivän taas päättää Jukolalla klo 1530 alkava Historiantutkimus digitaalisessa murroksessa -keskustelu, jota fiilistelen omien tutkimuskiinnostuksieni takia erittäin paljon. Näiden kovien tieteellisten kansien välissä ikään kuin huomaamattaan sinetöi päivän historiakeskeisen annin Mike Pohjolan Turun palosta kertova historiallinen romaani (Agricola klo 15.00) ja Erkki Tuomiojan päiväkirjat (Jukola 15.05). Väliin mahtuu toki kaikenlaista muutakin jännittävää – mutta kuten todettua, kaikkea ei kannatakaan pitää kiveen kirjoitettuna!

 

Erityisiä muita tärppejä itselle:

Minulla on ollut tapana aina metsästää kirjamessujen aikaan antikvariaateista tiettyjä kirjailijoita ja teemoja. Esimerkiksi viime vuonna kartutin kokoelmiani Yukio Mishiman Thirst for Lovella, jonka ihmeekseni löysin vaikkei sitä ei ole kai koskaan suomeksi käännettykään. Mishiman, Osamu Dazain, Hermann Hessen ja Kazuo Ishiguron teosten lisäksi olen metsästänyt myös erityisesti arktisen politiikkaan ja tutkimusretkeilyyn liittyviä teoksia enkä todellakaan kursaile sosiaalisen median historiaa käsittelevien teostenkaan äärellä! Vaikka yllättäen niitä vanhoina teoksina ei kauhean usein hyllyiltä löydykään..

Kourallinen Mishimaa
Mishima-kokoelmani – to be continued?

Parhaat löydökset ovat lopulta kuitenkin aina niitä, jotka yllättävät täysin. Niitä odotankin siis eniten kaikista tänäkin vuonna. :)

 

Viimeksi lukemaani:

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Viime messuilta hankkimani Itärannan toinen romaani oli ihan pakko lukea ennen näitä seuraavia messuja ja kiireinen loppukesä johti siihen, että minun piti oikein pakottaa itseni tarttumaan siihen. Ei huono päätös, koska se oli lähes yhtä hyvä kuin Teemestarin kirja, ja se on jo paljon sanottu.

Jennifer Egan: Sydäntorni. Sitä en koskaan muista, kuinka mones ylipäätään, saatika suomennettu romaani tämä Eganilta oli mutta joka tapauksessa oli tyyliltään sitä samaa ihmismäisen dystopian purevaa laatua kuin Aika Suuri Hämäys, jonka onnekseni hetken mielijohteesta aikoinaan kirjaston hyllyiltä nappasin luettavaksi.

Craig Ferguson: American on Purpose. Innostuin yllättäen äänikirjoista ihan hetki sitten, ja loistava alku innostukselleni oli Fergusonin itsensä narratoima, hersyvän hauska omaelämäkerta, joka kulki harmaankosteasta Skotlannin lapsuudesta aina Hollywoodin menestykseen saakka. Se aksentti… parasta.

Kuvitus:
#1 Turun Kirjamessut -logo
#2 benuski / Flickr, CC BY-SA 2.0
#3 Yours truly

Continue Reading

Mitä ihmettä: Talvisotaa ja Shakespearea Twitterissä?

Sosiaalisessa mediassa pyöri vuodenvaihteessa 2014-2015 varsin mielenkiintoinen historiankirjoitukselle läheinen mediakoe. YLE loi Twitteriin Talvisodan 75-vuotisjuhlan kunniaksi historiantuotannon, jonka aikana somettajat pystyivät seuraamaan Talvisotaa kronologisesti yhtiön Twitter-profiilien sisällön kautta. Projektia varten lanseerattiin hashtag #s0ta39 sekä tämän sisarhashtagit #kriget39 ja #war39, joiden ympärille luotiin sekä some-sisältöä että perinteisempää verkkosisältöä talvisodasta ja itse projektin aikana syntyneistä ilmiöistä. Yleisradion lisäksi projektiin loivat sisältöä myös somettajat, jotka eivät olleet mukana mitenkään sen tuotannossa mutta jotka saivat myös alkuperäisen tuottajansa siunauksen ja hyväksynnän osana projektin omia some-virtoja. Mielenkiintoista oli toki myös se, että loppujen lopuksi Yleisradiossa ei voinut olla viimeistä sanaa sanottavana siitä, kuka projektiin sai osallistua ja kuka ei. Somevirtaahan ei nimittäin pystytä kontrolloimaan millään tavalla. #sota39-hashtagin ympärille muodostunut talvisota-kokemus oli jokaisen osallistujan vapaasti muovattavissa ja arvioitavissa alusta loppuun ja se lopulta päättyi paljon monipuolisemmassa muodossa kuin se alkoi. Tästä historiografisesti ajateltuna modernista ja samalla todella haastavasta hankkeesta kirjoitimme Ilkka Lähteenmäen kanssa artikkelin Rethinking History -journaliin, joka julkaistiin nyt kesäkuussa.

Viestikoiria Summassa 14.12.1939. Lähde: SA-kuvaViestikoiria Summassa 14.12.1939. Lähde: SA-kuva

Kirjoitusprosessi oli haastava mutta samalla hyvin tyydyttävä. Sosiaalisen median analyysin ja historianfilosofian naittaminen yhteen #sota39:n kautta johti siihen, että me molemmat saimme annettua projektille vahvan kädenjälkemme omista lähtökohdistamme. Tekstin lopulliseen muotoon jäi myös elämään monia hauskoja sattumuksia. Saattoi nimittäin olla ensimmäinen kerta kun tieteellisessä artikkelissa on viitattu täysin vakavissaan Talvisodan rauhanjulistukseen, jonka välitti Twitterissä noin 75 vuotta sitten kuollut presidenttimme Kyösti Kallio! Aika ajoin lähdemateriaalia läpikäytäessä olotila oli varsin surreaali. Vaikka viittaammekin usein siihen, kuinka akateemisen yhteisön olisi hyvä soveltaa sosiaalisen median käyttöä oman tieteenalaansa esilletuomiseen tämänkin projektin mahdollisesti inspiroimissa formaateissa, repi perinteinen rankelainen poliittisen historian maisteri silti hiuksiaan päästä moneen otteeseen. Niin epäsovinnaista aineisto oli historiantutkimuksen perusteesien kannalta. Toisaalta, oli sisältö ristiriitaista tai ei, itse tuotanto oli kokonaisuudessaan kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen ja suosiostaan päätellen tarkoituksessaan onnistunut.

Parasta mitä artikkelistamme voisi mielestäni seurata olisi keskustelu siitä, miksi projekti oli syystä tai toisesta “väärin”, argumentteja suuntaan jos toiseenkin myös varmasti löytyy. Miksi korottaa huomion kohteeksi sellaista historiasisältöä, joka ei kunnioita perinteisen historiankirjoituksen lähdesääntöjä? Miksi antaa hyväksyntää sisällöille, joista suurella osalla ei ole totuuspohjaa, vaikka ne kuinka saisivatkin inspiraationsa ja ajankuvansa Talvisodan kehyksistä? Onko historiantutkimuksen etu, että annetaan tietoisesti historian lukijoille sellainen kuva, että spektaakkelinomaiset mediaperformanssit olisivat yhtä hyväksyttäviä kuin alkuperäislähteisiin perustuvat, objektiivisuuteen pyrkivät ammattihistorioitsijoiden kirjamuotoiset teokset? Tällaisiin kysymyksiin pohtisin mielellänikin järkeviä vastaperusteluita tulevaisuudessa. Esipuheena vastauksissani hyväksyisin kaikki huolet mitä todennäköisimmin varteenotettavina. Tämän jälkeen kuitenkin toivoisin argumentaatiota siitä, miksi uusien medioiden käyttäjien kiinnostuksen lisäämiseksi ja historiantietoisuuden haastamiseksi ei muka olisi hyvä idea.

Modernin yhteiskuntamme, toisin sanoen vuoden 2016 yhteiskuntamme aikana historiantutkimuksesta kiinnostuneen ihmisen tulisi vaalia ja hioa kykyään erottaa objektiivinen totuus vääristetystä totuudesta. Yleisradion projekti on lähtöisin vastuullisista lähtökohdista ja raportoidessaan #sota39:n kautta Talvisotaa sen kehittyvistä ja haasteellisista näkökulmista tarjoaa se kansalle sitä, mistä kansa voi kiinnostua, mitä se ymmärtää ja mistä se mahdollisesti haluaa oppia lisää. Samalla kertyy vääjäämättä tekstianalyysikykyä, joka ei myöskään juuri eriydy mihinkään yhteen tieteellistä suuntausta tai tekstilajia, vaan auttaa niin modernin journalismin kuin vanhemmankin, mahdollisesti propagandistisen tai muuten tarkoitushakuisen sisällön tulkinnassa.

Tällaisessa viitekehityksessä yleiskäsityksienne Suomen kansa, jolle Suomen historiaa kirjoitetaan, ei ole homogeeninen, monien stereotypisoivissa mielissä historiantutkimustaan palavimmin arvostava ja Kalle Päätalonsa lukenut, syvästi keski-ikäinen ikäryhmittämä. Sen sijaan tuo kansa on somettava, mahdollisesti vielä joskus äänestysikäinen ja kaiken kukkuraksi äänestävä tubettaja-sukupolvi, josta muodostuu tuleva kansakuntamme perusrakenne, josta syntyy myös seuraava perinteitään vaaliva, konservatiivinen sukupolvi. Tälläkin joukolla on oikeus sivistyä maansa historiasta, ja heitä pystytään lähestymään parhaiten puhumalla heidän kieltään ja ymmärtämällä heidän käyttämänsä tiedon, median ja vuorovaikutuksen sääntöjä. Siksi tällaiset projektit ovat erinomaisia myös pedagogisesti, kuten Yleisradion kooste Siilijärven lukion oppilaiden osallistumisesta #sota39:ään osoittaa.

Paras lähiaikoina näkemäni esimerkki siitä, miten akateemisen tutkimuksen kommentointi, keskusteluiden siirtyminen julkisuuteen ja tätä kautta vaikuttavuus kehittyvät eri sukupolvet sisällyttävään suuntaan somessa myötä, on muuten eräs artikkeli Twitter-pohjaisesta kirja-arvostelusta – jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Lähtökohtana kaikkeen oli tutkijan halu käsitellä William Shakespearen klassikko Kuningas Learin kahden tunnetun ja merkittävästi erilaisen version välistä juopaa arvioivaa teosta The One King Lear. Toronton yliopiston professori Holger Syme käytti Twitteriä herättävää kirjaa lukiessaan merkitsemällä sen avulla muistiin ensin hyvinkin perusteellista, sittemmin aika- ja tilasyistä yleisluontoista kritiikkiä somettajien nähtäväksi. Tästä julkisesta kommentaarista ja sen eri tekstiformaattien välisestä “rajoja” rikkovasta luonteesta syntyi ketjureaktio, jonka myötä kirjakritiikki sai enemmän julkisuutta kuin harva akateemikko edes usein uskaltaisi toivoa. Tapaus kokonaisuudessa käsitellään Symen kirjoittamassa artikkelissa The Ivory Twitter (The Walrus).

Cordelia-in-the-Court-of-King-Lear-1873-Sir-John-GilbertKuninkaan hovissa sattuu ja tapahtuu. #hovikohu #cordelia

Vaikka Symen itsensä kirjoittama ja otsikoima artikkeli saattaa hieman liioitella puhuessaan ingressissään “kritiikin vallankumouksesta”, kohdistaa hän pätevästi huomioita samoihin kipukohtiin, jotka saattavat johtaa myös #sota29-projektiakin arvostelevien osalta oirehtivaan vastarintamielialaan. Professoria itseään mietitytti se, että tapauksesta kirjoittaneet journalistit kokivat huvittavaksi ajatella sitä, että Twitterin 140 merkin formaatissa pystyttäisiin kertomaan “mitään vakavaa” shakespearemaisen merkittävästä aihepiiristä. Symeä luonnollisesti harmitti myös se, että haastatellessaan kirjan kirjoittajaa Brian Wickersiä (joka tulkitsi Twitter-muotoa ilmeisen teknisesti noviisina) syntyi lopputuloksena varsin kerrostunut ja motivoitunut mediatarina yksittäisestä Twitter-mouhottajasta. Siinä mielessä Walrusin artikkeli taitaakin toimia eräänlaisena vastineena koko “kohulle”, jos nyt sellaisesta medialogiikan perusteella voidaan puhua. Ihan niin suuresta jutusta kummiskaan voidaan puhua, että käsissämme olisi mitään leargatea tai muuta vastaavaa.

Syme toteaa esipuhemaisesti, että akateemisten teosten arviointia ei varmaankaan tulisi trendinä siirtää Twitter-formaattiin, koska sisältönä twiitit eivät juurikaan toimi samalla tavalla kuin tyypillinen akateeminen arvosteluformaatissa, vaan toimivat ainakin Symen tapauksessa muistiinpanoina ja sivuhuomautuksina. Akateemisena kommentaarina hän pitää Vickersille antamaansa Twitter-kritiikkiään – ja siitä syntynyttä polemiikkia – hyvin samankaltaisena kuin perinteisempää akateemista väittelyä, koska “homma menee lähes yhtä rumaksi molemmilla foorumeilla”. Twitterin avoin logiikka kuitenkin korostuu Symen huomauttaessaan, että eräs kanssatwiittaja on ollut täysin oikeassa muistuttaessaan, että väärässä oleminen Twitterissä johtaa aina seurauksiin. Miksipä siis hyvin erikoistuneet akateemikot eivät nimenomaan voisi siirtää alansa keskustelua osaksi some-ympäristöä, jossa se asetetaan mahdollisimman tarkan tarkkailun kohteeksi? Siteeraten Symeä,

It’s in the nature of highly specialized discourse, whether in neuroscience or classics, that your audience is as small as it is engaged and knowledgeable. Getting exercised in a couple of hundred bite-sized chunks of text online, with my strictly limited interpretative community listening in, seemed like little more than an extension of standard operating procedure into a slightly different medium.

Hyvin sanottu. Business as usual, lisää kahvia koneeseen ja keskustelu kuumaksi hashtagien kera. Vaikka keskiverto Twitter-yleisö olisikin lähtökohtaisesti kaikkea muuta kuin valmis käymään keskustelua maailman oman alojensa huippuasiantuntijoiden tasolla, ei kyseessä ole mikään tekosyy, jonka avulla akateeminen keskustelu voisi hyväksyttävästi sysätä syrjään koko formaatista. Tutkimuksen on tarkoitus sivistää, joten olkoot sen paikka jatkossakin ja entistä enemmän internetissä, “tiedon valtatien” äärellä, jota kansa ja kansalaiset käyttävät. Metaforista pitävälle: tarvitsee se asioihin perehtymätönkin tieviittoja siellä pärjätäkseen, vaikka nopeusrajoitukset eivät juurikaan auta ja väärinymmärryksen vaara häämöttää aina horisontissa.

Löydät artikkelin “The Finnish Twitter War: the Winter War experienced through the #sota39 project and implications for historiography” Rethinking Historyn kataloogista. Mikäli et pääse lukemaan sitä, ota rohkeasti yhteyttä minuun, artikkelia varten kun on käytössä pieni jakokiintiö ja se tietenkin kannattaa käyttää loppuun!

Kuvitus:
#1 SA-kuvat, Kuvien käyttöehdot
#2 Sir John Gilbert: Cordelia in the Court of King Lear (1873), Wikipedia, CC-0

 

Continue Reading

Aalto nimeltä Pokémon GO lähestyy Suomea

En varsinaisesti pidä itseäni pelaajana. Lukuunottamatta muutamia satunnaisia pelejä, joita pelaan noin kerran kuukaudessa tai sosiaalisen median käytön yhteydessä, en käytä enää aikaa enkä rahaa pelielämyksiin. Pokémon GO on kuitenkin sellainen täysosuma, että entisenä animen ja koko franchisen suurkuluttajana innostuin siitä heti ensi silmäyksellä. Yhtälailla kuin pelikokemus itsessään, on koko Pokémon GO:ssa ilmiönä niin valtavasti mielenkiintoisia piirteitä, että niitä on syytä hiukan kerrata, perusasioista alkaen, parin päivityksen kera:

Päivitys to 14.7.: Peli on ohittanut käyttäjämäärissä Twitterin, Yhdysvaltojen suosituin mobiilipeli koskaan, mutta vielä on kiinniotettavaa ajankäytössä muiden pelien rinnalla. (TechCrunch) Ja jo nyt on suomalaisessa mediassa nostettu esille pelin ikävät puolet – ne ryöstöt siellä Jenkkilässä ja kyllähän kerran erään asukkaan entinen kirkkorakennus portaalina aiheutti harmia – mutta herää silti kysymys, miksi Johannes Koskelta on tässä YleX:n haastattelussa perätty taas niin suurella vaivalla niitä huonoja puolia. Onneksi positiivisuus on kuitenkin päähuomiona.

Mikä on Pokémon GO?

Free-to-play-tyyppinen Pokémonien metsästämiseen ja keräämiseen vielä tässä vaiheessa pitkälti keskittyvä, vasta 6. heinäkuuta Australiassa ja Yhdysvalloissa julkaistu mobiilipeli. Tuolla julkaisupäivällä ei ole tässä vaiheessa mitään merkitystä, koska vaikka monien maanosien ja maiden sovelluskauppoihin peliä odotetaan kuumeisesti vieläkin, on internetissä helppoja ratkaisuja kiertää maakohtainen valuva julkaisuaika. Jo havainnot Turun, Helsingin ja vaikkapa Forssan kaduilta osoittavat, että peliä pelataan jo hiki hatussa Suomessa, vaikka virallista lupaa sille ei ole annettu. Paluuta menneeseen ei ole.

Pelin tuottajan Niantic Labsin mukaan julkaisuviivästyksen syynä on pelin uskomattoman suuren suosion vaikutus yhtiön serverikapasiteettiin. Meemitasoiseksi ilmiöksi muuttunut tekninen epäonni ei ole tosin hidastanut pelaamista laisinkaan, ja maailmanlaajuinen julkaisu on vääjämättä horisontissa. Tänään keskiviikkona peli nimittäin saapui ensimmäisenä EU-maana myös Saksaan.

Miten sitä pelataan?

Augmented reality (AR) eli ns. lisätty mahdollistaa pelaamisen pelaajan oikeassa ympäristössä. Pelihahmoa liikutetaan liikkumalla itse kännykkä kädessä ja GPS siirtelee hahmoa arkisessa Google maps -maailmassa juuri niin pitkiä matkoja kuin pelaaja itsekin liikkuu. Pelin tapahtumapisteinä toimivat Nianticin aiemman AR-pelin Ingressin käyttämät portaalisijainnit, jotka on valikoitu usein ilmiselvistä ja joissain tapauksessa vähän yllättävimmistäkin yksityiskohdista kaduilla, puistoissa ja kujilla: paikoista joko kerätään pelissä käytettäviä tavaroita (Poké Stopit) tai joiden herruudesta taistellaan pokemonien kesken kolmen erivärisen joukkueen riveissä (Poké Gymit). Valitettavasti – ja toisaalta todella ymmärrettävästi – näitä portaaleja ei voida lisätä tällä hetkellä järjestelmään (alkuperäiset kriteerit portaaleille kuitenkin löytyvät netistä). Moni syrjäseudulla asuva pelaaja varmasti haluaisi sitä myös tehdä, koska portaalisijainteja on luonnollisesti vaikeampaa löytää maaseudulta ja luonnosta kuin suurten kaupunkien ympäristöstä.

Kun kävelet mailla ja mannuilla, vastaan tulee niitä kuuluisia Pokémoneja, joita keräillään heittelemällä otuksia pokepalloilla kuten peli-franchisen muissakin yhteyksissä. Heittäminen tapahtuu sormenliikkeillä kännykän näytössä, ja halutessaan pelaaja pystyy näkemään kameransa kautta AR-ominaisuudet päällä pitäessään, miten seotus on konkreettisesti “paikan päällä”. Näin pelin AR-luonne ja kokonaisvaltainen immersio ottaa pelaajan haltuunsa ja lumoihinsa: pokémonit “etsitään”, “löydetään” ja “napataan” ihkaoikeassa maailmassa! Joten ei muuta kuin menoksi kadulle metsästämään! Pokémoneja toki myös kasvatetaan, parannetaan tavaroilla ja niin edes päin, ja monet aiempien pelien olennaisimmista ominaisuuksista kuten taisteleminen ja vaihtokauppa eri pelaajien hahmojen välillä puuttuvat vielä upouuden pelin valikoimista. Mutta ainakaan vielä niitä ei tajua edes kaipaavansa. Pelin peruskonsepti on vain niin pirun koukuttava. Ei ole ihme, että nyt on kyse ns. ilmiöstä.

gwetilK

Yhä useammalla kadulla kulkijalla on peli hyppysissään ja portaalipaikat kuhisevat pelaajia, erityisesti silloin kun joku pelaajista on päättänyt käyttää tavaroitaan lisätäkseen lähiympäristönsä löydettävien pokémonien määrää tai jollakin Gymillä käydään erityisen kiivasta taistelua värien välisestä herruudesta. Yhdysvalloissa meininki saa suorastaan aivan hullut mittakaavat. Todisteita tästä on internet pullollaan.

Mitä Pokémon GO:n suosiosta on seurannut?

Puhutaan rahasta ja arvonnoususta: GO:n (käytän lyhennettä tästä eteenpäin) valtaisa suosio näkyy suoraan pörssikursseissa. Nintendo on ollut vuosikausia tappioasemassa monella mittarilla peliteollisuusmaailman suurtekijöille Microsoftille ja Sonylle. Kasuaali pelialan seuraaja on saattanut jopa täysin unohtaa Nintendon olemassaolon 2010-luvulla, niin selkeä on ylivoima ja kaksintaistelu PS ja XBOX-konsolien välillä. Nyt kuitenkin Nintendon osakkeen arvo on noussut taivaisiin, joten ainakin tällä hetkellä markkinat uskovat kyseessä olevan merkittävä gamechanger. Huomion arvoista on muuten se, että Nintendo ei ole itse tuottanut peliä. Sen sijaan sillä on suuret panokset pelissä sekä pelin tuottaja Nianticissa että Pokémon-hahmoja lisensoivassa Pokémon Companyssa, minkä takia GO:n suosio johtaa kuitenkin suoraan Nintendon menestykseen. Business Insider on kirjoittanut hyvän artikkelin yrityksen toiminnan synnystä ja kehityksestä matkalla kohti GO:n julkaisua.

Kuten todettua, peli on free-to-play, joten käytännössä pelaamiselle ei ole mitään rajoituksia. Kuka tahansa Pokémon-huumasta lapsesta tai teininä nauttinut pääsee pelaamaan ilman rahaongelmia, kuten myös kuka tahansa muu, joka innostuu pelin konseptista. Kuka tahansa kuitenkin ymmärtää, että jossain vaiheessa rahaa alkaa myös kulua pelaamisen tuoksinnassa, kun pelaajat haluavat parantaa mahdollisuuksiaan menestyä pelimaailmassa. Rahalla voidaan hankkia esimerkiksi jo mainittuja pokemonin houkuttimia sekä vahvempia poképalloja, joilla saada kiinni suuremmalla todennäköisyydellä vahvoja olioita. Analytiikkafirma Superdatan mukaan peli oli tuottanut neljässä päivässä näillä ostoilla jo 14 miljoona dollaria, Quartzin mukaan päivittäinen tuotto pelkästään iOS-puhelimilla pelkästään USA:ssa on 1,6 miljoonaa dollaria.

Pelaajia onkin jo nyt valtava määrä – esimerkiksi jo yli 5 prosenttia Yhdysvaltojen Android-puhelimien käyttäjistä on ladannut pelin. Mashablen artikkeli kertoo otsikossa jo olennaisen ilmoittamalla pelin olevan “suurempi kuin Tinder”: peliin käytetään jo nyt enemmän aikaa kuin sosiaaliseen mediaan, eikä homma ole vielä edes lähtenyt käyntiin täysillä. Tinderistä ollaan menty jo ohi tilastoissa, seuraava päänahka lienee Twitterin (Forbes pitää laskennasta seurantaa). Kaiken tämän mahdollistaa monen kommentaarin tekemä havainto, että viimein Nintendo on antanut myöden nykyajalle ja hylännyt Gameboy-ajattelunsa: peli tuotiin käyttäjien laitteille sen sijaan, että mukana olisi riippakivenä Nintendon oma konsoli. Ratkaisu on pitkälti erinomainen, Nintendon kannalta sitä ei tehty yhtään liian aikaisin.

Pelisovelluksesta muuten myös puuttuu pelaajien välisten teknisten ominaisuuksien lisäksi chat-ominaisuus; toisaalta kuka tietää, olisiko kyseessä ympyrän sulkeutuminen? Kenties GO:ta tullaankin aina pelaamaan sosiaalisesti ilman internetin välittämää viestimistä – sosiaalista mediaa – kun peli on saanut käyttäjänsä liikenteeseen tapaamaan muita käyttäjiä? Uskoa saa toki ken halua, mutta ei se ainakaan aivan mahdoton skenaario olisi. Käyttäjien omat viestintäsovellukset GO:n ympärillä toiminevat tosin indikaattorina Nianticille siitä, millaiseksi pelin toivotaan lopulta kehittyvän (yksi esimerkki tällaisesta The Vergessä).

 

Peli on vasta muutamia päiviä vanha, se on julkaistu vasta muutamalla markkina-alueella ja se on jo valloittanut maailman. Mitä tapahtuukaan kun se saapuu Euroopan maihin, puhumattakaan Kiinasta ja Japanista? Yhtälö on melkoinen. Pähkinänkuoressa: Tämä on vasta alkua.

Mutta miksi kyseessä on sitten pelien vallankumous? Suosio on toki jo nyt taattua mutta sen laajemmat seuraukset voivat olla myös aika merkittävät. Ennen kaikkea GO:n tapa pakottaa ihmiset kaduille pelaamaan – ja saamaan heidät jäämään sinne pitkäksi ajaksi ja pitkille reissuille – on herättänyt monenlaisia ajatuksia, joista pelaajat itse ovat jo tämän viikon aikana kertoneet suoraan ja kiertelemättä ympäri internettiä. Havainnot on helppo todentaa kenen tahansa.

#1: Ympäristömme avautuu meille aivan uudenlaisella tavalla! Tämä ilmiö tuli tutuksi jo monelle Ingress-pelin pelaajista mutta GO:n myötä tämä on uusi todellisuus suurelle osalle pelikansasta. Kun pelidynamiikka pohjaa yksin ja ainoastaan tunnettuihin maamerkkeihin, saavat ne väistämättä ihmiset tutustumaan niihin aiempaa syvällisemmin.

Ottaisitko tältä mieheltä vastaan pari poképalloa ja potionin Itäisellä pitkälläkadulla?
Ottaisitko tältä mieheltä vastaan pari poképalloa ja potionin Itäisellä pitkälläkadulla? (pakollisena historiakuvassa A.F. Airo)

Ahaa-elämykset luovat pelaajamme väistämättä  aivan uuden ulottuvuuden verrattuna aiempien Pokémon-pelien keskittyihin maailmoihin: löydämme lähiseuduiltamme pokémon-aiheista sisältöä mitä ihmeellisemmistä, oikeista paikoista! Minulle paras ahaa-elämys tästä oli kenraali A. F. Airon muistolaatta kotikadullani, jonka aika ajoin muistan siitä ohi kävellessäni ja jolta juuri eilen pari poképalloa nappasin bussini siinä kohdin pysähdyttyä. Pohdin heti perään, että mahtaakohan Johan Gadolinin laatalla olla samanlainen rooli tässä meidän villissä AR-maailmassamme? Toivottavasti olisi vielä joskus, nimittäin ainakaan ensikierroksellani Vartiovuorenmäellä ei muistaakseni tuo paikka ollut vastaan pelin tapaamispaikaksi – mutta todella moni muu, jo aiemmin järjestetyiltä ja opastetuilta kaupunkikävelyiltä tutuksi tullut paikka oli! GO:sta muodostuu kuin hivuttamalla koukuttavan pelin lisäksi interaktiivinen matkaopas kotikaupunkiin. Laita vain peli päälle ja käyskentele luvan kanssa kaupungin katuja, ja löydät vaikka mitä! Matkailu- ja kulttuuriala voisikin tarttua tuoreeltaan tähän ideaan – kenties kaupunkikävelyt Poké-Stoppien viitoittamana avaisi paikallismaisemat tarinoineen aivan uudenlaisille yleisöille?

#2 Haluamme tutkia uusia seutuja! .. ja tämähän on tietenkin se luontainen jatkumo. Olen vakavissani harkinnut ottavani viikonloppuna lähibussin jonnekin päin Turkua – ihan minne vaan – jotta voisin kävellä sieltä takaisin sellaisia reittejä, joita aiemmin ei ole tullut käyskenneltyä.

Lenkkeily on toki se yleisin ja loogisin tapa tutustua lähiseutuihin ilman sen suurempia motiiveita, mutta juoksijalle tärkeitä tekijöitä matkassa ovat ennen kaikkea matkan pituus, topografia ja alusta. Pokémonien metsästäjälle pääasia ovat sen sijaan yksinomaan tarkoitus löytää mitä tahansa mielenkiintoista matkan varrelta. Mikäli vastaan ei tule hienoja nähtävyyksiä, kelpaa jo pelkkä käyskentely kallioisilla reiteillä tai meren rannalla vaihteluksi vaikkapa sisämaassa asuvalle – vesi- kiviluokan pokémoneja kun löytyy luonnollisesti enemmän vetten ja kallioiden ääreltä kuin vaikkapa aakeelta laakeelta. Kenties voimalaitoksen lähettyvillä saa matkaansa sähköpokémoneja ja syvältä metsältä jotain puistopokémoneja villimpää, herää jatkokysymys toisensa perään. Ja vaikutus on merkittävä kaavoihin mahdollisesti kangistuneelle. Geokätköilyä videopelimuodossa, anyone?

#3 Voimme fyysisesti paremmin! Internetissä leviää jo monenlaista hupivideota, -kuvaa ja kaikenlaista muutakin pohdintaa siitä, miten paljon pokémonit saavat pelaajat liikkumaan, fyysisten rajojensa äärille. Googleta tai etsi Twitteristä “sore legs“, niin ymmärrät, mistä on pohjimmiltaan kysymys. Jos jouduit 1990-luvulla painamaan nappeja pari tuntia kotona sohvalla pokémonia metsästäksesi, edessäsi on nyt kävelyä ulkona kilometri toisensa perään – muuten et voi edes unelmoida nappaavasi ne kaikki. Karrikoiden tai ei, saa GO ulos juuri sellaiset ihmiset, jotka sitä liikuntaa tarvitsevat: nimittäin kaikki mahdolliset pelaajat! Ulkoilua tervehenkisempää liikuntaa ei tästä maailmasta taida löytyä ja varsinkin core-treenien ja bodypumppien ihmemaailmaa tai instagram-poseerauskuvia vieroksuvien on helppo tarttua aktiviteettiin, jossa liikunta tulee ikään kuin kaupan päälle. GO erottuu tässä mielessä konkreettisesti kaikista tähänhetkisistä muista hittipeleistä, ja sinäänsä on sopivaa, että juuri Nintendo, joka toi motion capturen pelimaailmaan Wiillään, on myös tämän läpimurron takana. Mikäli hyvin käy, kyse on ensimmäisestä uuden aallon pelistä, jonka perässä vinopino seuraajia muuttavat parhaimmillaan koko sukupolven peli- ja liikuntatottumuksia pysyvästi. Vapiskoot parkour ja partiovaellukset! Tai ainakin varokaa, ettette talsi pelaajien päälle, kun nämä tuijottelevat ruutuaan.

#4 Voimme myös henkisesti paremmin! Ensimmäinen uutinen GO:n vaikutuksista johon törmäsin itse oli varsin sykähdyttävä twiittien kautta välittyvä kertomus. Suuri joukko ihmisiä löysi itsestään uusia puolia pelaamalla peliä. Yhtäkkiä syrjäänvetäytyvät ja masentuneet ihmiset siis juoksevatkin ulkona pelaamassa ja juttelemassa muiden pelaajien kanssa! Mikä tahansa artikkeli, joka juuri nyt nousee lukulistoilla aiheen johdosta perustaa havaintojaan mielenterveydellisistä näkökulmasta Twitterissä vastaantuleviin tarinoihin: ihmiset kokevat voivansa paremmin pelatessaan peliä, ja se on tärkein ja merkityksellisin havainto kaikista. Liikkuva ihminen voi jo lähtökohtaisesti paremmin kuin kotonaan kyhnöttävä, samoin ihminen joka vastoin mahdollisia suojamekanismejaan löytääkin itsensä puhumasta vastaantulijoilleen, toimimasta sosiaalisesti, olevansa osa yhteiskuntaa tavoilla, jotka masentuneelle ja ahdistuneelle eivät ole niitä mieluisimpia. Jotkut kokevat ulkona liikkumisen mukavaksi vaihteluksi mutta joillekin tuo vaihtelu voi oikeasti muuttaa elämänlaatua kohti parempaa.

#5 Hittituote on hittituote. Summa summarum, tämä kokemus on kaikkien pelaajien kesken jaettu ja näitä pelaajia on paljon. Pokémon GO tulee varmasti herättämään keskustelua entisestään, kun peli julkaistaan viimein virallisesti Suomessa ja sen ottavat käyttöönsä myös he, jotka eivät ole halunneet olla sen käyttöön otossa pioneereja. Väistämättä ilmiö tulee herättämään paljon keskustelua ns. suojeluyhteiskunnan näkökulmasta ja peli tuomittaneen moneen otteeseen turvallisuusriskinä. Esimerkkejä GO:n pelaamisen ikävistä lieveilmiöistä on jo raportoitu, ja nämä uutiset leviävät tietenkin kulovalkean lailla. Sen sijaan, että listaisin kuudenneksi pointiksi vallankumouksesta se aikaansaamat vaarat, keskityn tästä huolimatta tässä yksin sen hyviin puoliin. Toivoisinkin, että näin tehtäisiin myös laajemminkin mediassa, ja otettaisiin mietinnän kohteeksi kaikki ne hyvät vaikutukset, joilla meidätkin lopulta yllätetään.

Ellet halua odottaa pelin virallista julkaisua, suosittelen kirjoittamaan googleen “pokemon go apk” ja etenemään omalla riskilläni. Toinen vaihtoehto on se, että sukellat odotellessasi GO:n maailmaan oikein kunnolla internetin ihmemaailmassa ja uppoudut ennakkohypetykseen. Aloita vaikka Redditistä ja Imgurista. Internet ei petä koskaan, eikä varsinkaan nyt. (Jopa Israelin presidentti hyväksyy.)

Kuvitus:
#1 Wikipedia, CC-O
#2 Memegenerator/Imgur
#3 Wikipedia, CC-O

Continue Reading

Viikon valinnat #5: Parasta juuri nyt

1) Internet uusiksi

 

network

 

Joukko internetin nimeätekeviä on istunut alas pohtimaan tulevaisuuden internetiä, joka olisi nykyistä demokraattisempi, hajautetumpi ja vähemmän tukeutunut suuriin monopoleihin. New York Times kertoo Decentralized Web -seminaarin aikana tapahtuneesta brainstorming-sessiosta, jossa pohdittiin erilaisia vaihtoehtoja nykyisille pullonkauloille ja uhkakuville, joille nykyinen internet-inframme meidät väistämättä altistaa. Enemmän salausta, enemmän kykyä hoitaa bisnestä oma-aloitteisesti, teknologioilla jotka eivät olisi yksittäisten korporaatioiden vallassa. Mielenkiintoinen avaus, josta toivottavasti vielä kuullaan lisää tulevaisuudessa.

2) Snapchatit hanskaan muutenkin kuin vasurilla

 

16910572286_e2a358543c_z

Miellyttävän ytimekäs analyysi sisällöntuotannon realiteeteista uusissa some-kanavissa. Journalistin mukavasti pureskellun tuntuinen, löysät-pois-analyysi sisältää hyviä väläyksiä siitä, miten asioita kannattaa ja ei kannata tehdä, kun käsillä on sellaiset mediat, jotka poikkeavat aikaisemmista kokemuksista ja käytännöistä. Valitsemani quotable YLE Kioskin vastaavalta tuottajalta Antti Hirvoselta: “Sisällöt eivät synny sillä, että yksi some-harjoittelija pyörittää niitä. Jokaiselle kanavalle on oltava mietittynä suunnitelma, kohderyhmä ja asiakaslupaus. Ei some poikkea radiosta, televisiosta tai verkosta. Sitä täytyy olla ammattilaiset tekemässä.

Toisin sanoen, jos joku kokonainen julkaisumuoto täytyisi jättää nuorelle harkkarille, jolla tuntuu olevan sen kanssa kultainen kosketus, on varmaan pari asiaa jotka pitäisi miettiä uudelleen: talon sisältä pitää löytää kokenutta väkeä joka ottaa vastaan haasteen uuden toimintaympäristöstä tai sitten pitäisi vain palkata sitä omaksumaan osaavaa väkeä ulkoa, ja tehdä tuolla kaartilla selkeä analyysi sitä, mitä kannattaa tehdä ja miksi. Samalla tuo alun perin todettu kultainen kosketuskin voi paljastua joskikin muuksi kuin alun perin ajateltiin. Sinne tänne roiskiminen ilman vastuullista, kvalitatiivisesti kokonaiskuvaa arvioivaa seurantaa ei vaan toimi.

3) Hottentotit pois mielistä ja teosten nimistä

 

hottentotti
Kuvassa hottentotti. Alkuperäinen, ei pop-muusikko Liemisen sellainen.

Tanskassa on vedetty tiukkoja linjoja siitä, miten historiallisia teoksia tulisi nimetä. Kansallisgalleriassa nimivaihdoksia on tehty kolmetoista, vedoten aiempaan Rijksmuseumin päätökseen riisua teoksilta niiden kolonialistista väriä ja poistettu nimistä nykysilmin rasistisia ilmauksia. Alkuperäiset nimet kylläkin pidetään teosten yhteyksissä uuden nimen alla vierailijoiden havaittavissa. Sen sijaan Kansallismuseossa moisiin muutoksiin ei ole ryhdytty, YLE:n mukaan museo perustelee niiden säilyttämistä niiden osalla teosten historiallisissa tarinoissa. Monella museoalan ihmisellä tuntuu asiasta olevan sama mielipide, ja jutun sitaateissa tällaisia siistimistoimia pidetäänkin karhunpalveluksena historiankirjoitukselle.

Aikaisempi vastaava tapaus lähimuististani oli vaatimus poistaa Princetonin yliopiston kampusalueen rakennuksista entisen presidentti Woodrow Wilsonin nimi. Tämä Nobelin rauhanpalkinnonkin aikoinaan vastaanottanut Yhdysvaltojen presidentti toimi aikoinaan Princetonin yliopiston johtajana ja ajoi ilmeisesti hyvinkin segregationistista linjaa, joka näin jälkikäteen tarkasteltuna tuntuu toki äärimmäiseltä vääryydeltä.. Yliopiston kirjaston sivuilta löytyy lyhyt historiikki opinahjoa koskevista yksityiskohdista, Wilsonin vastaisesta protestista taasen uutisoitiin Guardianissa viime vuonna. Sittemmin yliopisto on ilmoittanut, että ei aio poistaa Wilsonin nimeä rakennuksistaan. Kuitenkin CNN:n mukaan aika monet epäkohdat ja uudet lähestymistavat, joita protestiliike alun perin toivoi, tullaan nyt huomioimaan kampuksella ja yliopiston lausunnon mukaan yliopiston on samalla “avoimesti tunnistettava Wilsonin ja muiden historiallisten suurmiesten perintöjen hyvät ja huonot seuraukset” ja asetettava Wilsonin perinnön merkityksen kontekstiinsa.

Mikä siis lieneekään paras tapa kohdata historiankirjoitus – poistaa sen epämiellyttävät ilmiöt kokonaan näkyvistä, pitää ne kaiken kansan näkyvillä luottaen katsojan kykyyn eritellä historian ja nykymaailman eroja, vaiko kenties tarjoilla ne moderneille tulkinnoille siistittyinä ja ammattilaisten tarjoamien lähdeviitteiden kera? Tähän kysymykseen ei ole helppoja vastauksia mutta ainakaan minun mielestäni asioiden yksioikoinen sensuuri ei varsinaisesti hyödynnä yhtään ketään. Wilsoniin henkilöitynyt protestikin kyllä aikaansai selkeästi pelkkiä hyviä asioita, eritoten tunnustettujen ongelmien esilletuomista eikä lopputulemana historiaa myöskään pyyhitty maton alle. Sen sijaan nuo nykysilmiä ja ajatuksia haastavat epäkohdat kohdattiin mediahuomion ansiosta aiempaa avoimemmin ja toivon mukaan parannettiin samalla rivikansalaisen yleissivistystä ja historiatietoisuutta. Hyvä näin. Toivottavasti Tanskan tapaus toimii saman logiikan mukaisesti. Todellisuutta ei ole syytä vääristää sen kohtaamisen kautta syntyvien konfliktien takia.

4) Puheenkirjoittajan kautta diplomatian ytimeen

 benrhodes

Tämän listauksen pihvi on tässä: aivan erinomainen New York Timesin artikkeli Obaman ulkopoliittisesta neuvonantajasta ja puheenkirjoittaja Ben Rhodesista. Kirjoittajanaan David Samuels. Molemmat minulle aiemmin tuntemattomia nimiä mutta eivät enää.

Kyseessä on huikea, valaiseva ja hengästyttävän perinpohjainen artikkeli ulkopolitiikasta ja sitä kattavasta journalimista 2010-luvulla, josta opin valtavasti mutta erityisesti pari asiaa. Yksi: Obaman tapa olla läsnä Jimmy Falloneissa, Marc Maroneissa sun muissa pop-kulttuuriksi luokiteltavissa medialähteissä on äärimmäisen tärkeää hänen medianäkyvyytensä takia, vastustajiensa ilkkumisista viis. Alkuvoimana näille reaktioille on syynä vain kateus tai ainakin pitäisi. Kaksi: Ihmisellä, jolla on sana ja teknologiat hallussa, voi olla lopulta aivan merkittävä ja kauhistuttava määrä valtaa. Mikä lumoavinta, joskus tämä ihminen voi myös päästä tekemään ja edistämään juuri sitä mitä hän haluaisi maansa johdon suurelta visiolta ja vieläpä sillä tasolla, että minun kaltaiseni harrastelijakin pystyy asiasta lukemaan tässä ja nyt. Ben Rhodes olkoot minun mieleeni muistuva esimerkkinä tästä nyt ja tulevaisuudessa.

Alkuperäisen artikkelin lisäksi suosittelen kovasti sen jatkokertomusta – Samuelsin omaa kommentaaria juttunsa aikaansaaneesta kohusta, jonka laajuutta en osaa arvioida ilman suurempaa tutkimusta (puhutaan ilmeisesti sadoista vastineista). Niin syvältäluotaava tuo kommenttipuheenvuoro nimittäin on, suorastaan kirurginen. Sen sisältä löytyvä sitaatti antaa minulle tietyn vakuutuksen siitä, että näiden kahden varassa voin nyt elää ihan rauhallisena. Kunnes toisin todistetaan. “The story itself has vanished, replaced by a digital mash-up of slurs and invective, supported by stray phrases that have been mechanically tweezered from different texts.” Ihan pätevä kuvaus digiajan journalismin todellisuudesta tämäkin.

5) Kiekkofanin bonusvalinta: Tuomarilegendan turinoita

 

ice-1305597_1280

Luin juuri Bob McKenzien teoksen Hockey Confidential, joka oli täynnä hienoja henkilökuvia ihmisistä, joista kaikki eivät olleet mitään ilmiselviä valintoja kokonaisuuteen, mitä ehkä McKenzien kaltaisen sisäpiirin miehen odotti luovan yksien kansien väliin. Mukana oli enemmänkin elämäntarinoita jääkiekon ympäriltä kuin elämänmakuisia jääkiekkotarinoita, mikä itsessään oli ihan miellyttävä yllätys. Hieno lukukokemus omalla tavallaan.

Tämä erinomainen Kerry Fraserin kirjoittama artikkeli The Player’s Tribuneen sen sijaan oli juuri sitä mitä fani osasi odottaa ja saikin. Theo Fleury, Wayne Gretzky, yksityiskohtia tuomarin luomista rutiineista pelin koheesion ylläpitämiseksi, sokerina pohjana yhdeksi tunnetuimmista aikansa tuomareista nousseen Fraserin lyhyt elämäntarina: lyhyehköstä wrecking ballista tuomariksi, joka osasi käsitellä pelaajia juuri oikein. Erehdyksiä, onnistumisen tunteita, itsereflektiota, yhteensattumia jotka johtivat suuriin asioihin. Hieno kertomus. Suosittelen.

Kuvitus:
#1 Pixabay, CCO
#2 Adam Przezdziek/Flickr, CC BY-SA 2.0
#3 Wikipedia, CCO
#4 U.S. Department of State lähteestä Wikipedia, CCO
#5 Pixabay, CCO

Continue Reading