Viikon (tai pikemminkin kuukausien) valinnat #8

 

Valtion virkamiehen arki uuvutti bloggaajan, katso tästä huolimatta aiempaa ytimekkäämmät kiinnostavat uutis- ja artikkelivalinnat! Tämä aloituslause ei mahtuisi moneenkaan uutisotsikkoon mutta tämän kerran annan itselleni vapauden sanailla näin. Sen verran lyhyemmät – suorastaan hissipuhemaiset – ovat lähiaikoina ja vähän pidemmänkin aikaa sitten bongaamieni juttujen saatteet.

  • Nieman Labs avasi taannoin Washington Postin tavan tuoda ilmaislukijan hieman lähemmäs maksavan lukijan roolia vaatimalla näiden sähköpostiosoitteita. Vastineeksi tästä vaivasta artikkeleita ilmeisesti sai luettua mutta bonuksena mukaan tuli liitos uutiskirjeeseen ja mahdollisesti kytkykauppa-ilmaissisältöä. Huvittavaa kyllä, ilmaislukijat pysyvät ilmaislukijoina mutta ratkaisun koukkuna on lisäsisällön työntäminen lukijalle vastentahtoisesti. Innovatiivista, sanoisin, ja alan on syytäkin kokeilla tällaisia ratkaisuja, koska lukijoiden muisti ei välttämättä ole kauhean pitkä, mikäli käytäntöjen kokeilemisen tuloksena on jyvien erottelu akanoista ja virhearviointien toteaminen ja käytäntöjen muutokset. Eri asia on se, miten tämäkin ratkaisu on lopulta vaikuttanut lukijatilastoihin.
  • Yli puoli vuotta vanha The Atlanticissa julkaistu Robinson Meyerin pakina sosiaalisten medioiden voimasta seitsemän kuolemansynnin tyydyttäjänä ei ole vanhentunut päivääkään. Ikuisuuskysymykset siitä, miksi ylevät, poliittiseen kanssakäymiseen yksin perustuvat palvelut eivät koskaan vakiinnu ja amapaisen kansansuosioon, saavat tätä kautta yksinkertaisen vastauksen. Vastuullinen yhteiskunnallinen kanssakäyminen ei ole varsinaisesti mikään synti.
  • Kansasin yliopisto julkaisi ja Science Daily kirjoitti elokuussa siitä, miten ihmiset erottavat toisiaan sosiaalisen median välityksellä käydyn kanssakäymisen ja sen toisen, oikean vastaavaan. Professori Hall käytti hyvää vertausta sometuksesta eräänlaisena ihmisten katseluna (“people watching”). Vaikka monilla palveluissa onkin tätä paljon järkevämpiä ja syvällisempiä tarkoituksia, tämä introvertti ainakin allekirjoittaa asian. Ihmiset ovat kiinnostavia mutta kuka jaksaisi kommunikoida niiden kanssa koko ajan? Yhden prosentin sääntö osoittaa jälleen toimivuutensa – jopa aktiivisinkin somettaja, joka jakaa elämäänsä ja mielipiteitänsä kaikkien iloksi ja kauhuksi, haluaa syystäkin aika ajoin olla vain hiljaa ja lurkkailla.
  • Tässä hieman tuoreempi juttu AdWeekiltä/Social Timesiltä, jossa aika mielenkiintoisesti avataan kokonaisuudessaan Yhdysvaltain presidentin sosiaalisen median siirtäminen yhdeltä presidentiltä toiselle. Poliitikon sosiaalisen median sisältöjen arkistointi ja avoimuus (sekä näiden seikkojen takaaminen) ei ole tainnut olla koskaan näin kiinnostavaa. Somehistorioitsija tykkää tästä.
  • Muistatteko mitä oikeastaan kävi, kun Kaarina Hazard haukkui Sami Hedbergiä – tai ainakin niin asia koettiin, uudelleenfreimattiin ja somessa alkuperäiset tekstit lukematta lynkattiin? En minäkään mutta onneksi Suomen Kuvalehti kirjoitti koko mediaspektaakkelista hyvän syväluotaavan koosteen. Muistutukseksi siitä, miten saadaan aikaan kohu loukkaantumalla ja sitten irroittamalla pari lausetta kontekstistaan – vai meniköhän se toisin päin?
  • Wired kirjoitti Facebookin yhteiskunnallista keskustelua kieroihin suuntiin vievistä algoritmeistä jo ennen kuin Trumpin vaalivoitto herätti koko liberaalin maailman hämmennykseen. Argumentin mukaan Twitter ja Facebook ovat jossain vaiheessa “trending topics”-konseptin laadun takaamiseksi alkaneet käyttää työntekijöitään relevantin sisällön suodattamisessa ja toimimaan näin perinteisenä toimittavana uutistahona. Juju on kuitenkin siinä, että nämä firmat ovat toimineet samalla tavoin jo algoritmien aikaan, joten väite siitä, että jokin olisi periaatteellisesti muuttunut Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikaan on väärä, vaalit ovat vain avanneet kommentaattorien silmät jo pitkään vallinneelle tilalle. Jälkiviisaille artikkelin muutkin havainnot (esimerkiksi techie-johtajien omista ideologioista) tarjoavat hyvää pohdinnan aihetta.
  • Timen analyysi Facebookin aikajanan historiasta sopii loistavaksi kumppanijutuksi Wiredin edellämainitulle.
  • Nieman Labsiin on hyvä myös lopettaa tämä rutistus: tämä juttu erittelee hyvin, miksi mobiilikäyttäjien määrän kasvu voi johtaa monenlaisiin huoliin. Johdattelevasti jätän vain tämän sitaatin tähän. “We found that, relative to computer users, mobile users spent less time reading news content and were less likely to notice and follow links and to do so for longer periods of time.” Suosittelenkin siis mobiiliselaajia: klikatkaa näitä linkkejä! Jääkää edes Wikipedia-jatkumoon jumiin hetkeksi, se tekee hyvää, kuten toki tekin kaikki tiedätte.

Ei mulla muuta – siirryn tästä takaisin keräämään kiinnostavia artikkelibongauksia, palataan asiaan taas vaikka puolen vuoden päästä! (toivottavasti kuitenkin aikaisemmin).

 

Kuvitus:
#1 Pixabay, CC-0

Continue Reading

Viikon valinnat #6: Parasta juuri nyt

1) Saari jota ei lopulta ollut

 

Ada_kaleh

 

Sanapari ei merkinnyt minulle mitään ennen kuin Alexander Christie-Millerin The White Review’n artikkelin “Ada Kaleh – The Story of an Island”; Ada Kaleh oli 1700-luvulla perustettu ottomaanien tapojen elävä mausoleumi ja kukoistava linnakekaupunki, joka ikään kuin historian oikkujen johdosta loi itsensä keskelle Tonavaa. Se sijaitsi Romanian, Serbian ja Itävalta-Unkarin rajaseudulla, sotilaallisesti tärkeäksi koetun niemekkeen äärellä, Belgradista itään ja Bukarestista länteen. Saaren ympärille on muodostunut äärimmäisen mielenkiintoinen ja varsin runollinen kadonneen historian kultti, joka myös on motivoinut kirjoittajan työntymään syvälle sen historiaan ja puhehistoriallisiin myytteihin, joiden ympärille saari luotiin, sitä ylläpidettiin ja joista huolimatta se lopulta tuomittiin unohduksiin.

Tarinan tekee traagiseksi se, että 1960-luvun lopulla päätettiin, että Ada Kaleh tulee jäämään veden alle suuren vesivoimalan tieltä, ja näin lopulta kävikin. Oman pikantin sävynsä saaren tarinalle muodosti akateemikkojen rakentama sivujuonne, jossa koko kaupunki oli tarkoitus siirtää asukkaineen ja rakennuksineen asumattomalle Simianin saarelle, silloisesta sijainnistaan yli 20 kilometriä alavirtaan. Projekti kuitenkin kuivui kasaan, ja fyysisiksi muistoiksi ennen vehreänä kukoistaneesta ja artikkelissa ihanan elävästi kuvatusta yhteisöstä jäivät vain rauniot sekä todellisina merenpohjaan kuin pystyyn kuolleina, koskaan elämää kokemattomina Simianiin.

Kirjoittaja tutustuu saarella elämisestä haaveileviin ja siellä myös varttuneisiin, joista jotkut muuttivat osana patoprojektin suunnittelua lopulta Turkkiin, joissa heitä oli myös vastassa kulttuurishokki ja toiseuden haasteet, joita he eivät ymmärtäneet alun perin kohtaavansa – olivathan he kuitenkin kotoisin ottomaanien loisteliaasta aikakapselista! Jutussa myös käydään vierailuilla Orsovassa ja Drobeta-Turnu Severinissä, joiden rannalta katsottuna Tonava liikkuu menneistä keskustelun rinnalla verkkaisesti, kuin kantaen mukanaan raskasta menetyksen taakkaa.

Erinomainen lukukokemus ja historin oppitunti, suosittelen lämpimästi.

 

2) Menestyneen nörtin kamerassa teippiä!

 

webcam

 

Mark Zuckerberg on peittänyt videokameransa! Myös mikkinsä! Kohuvau, katso kuva ja analyysi! Asiasta on uutisoitu niin Gizmodossa, Business Insiderissä, The Guardianissa, etcetera, kuin myös kotoisassa Yle Uutisissamme. Ylen juttua varten oikein vielä kysyttiin tietoturva-asiantuntijoilta, että mitä tästä voitaisiin oppia ja että onko tällä mitään väliä. Loppujen lopuksi salaliittoteorioiden ja käytännön pelkojen välillä on varsin pieni ero, ja onhan se totta, että kameran kautta salakuvaaminen on varmasti teknisesti aika helppoa. Ovathan haittaohjelmat ja virukset ennenkin päässeet ihmisten tietokoneille aiheuttamaan pahojaan.

Silti: on se kumma, että näin vuonna 2016 meillä on käsissämme globaali uutinen, jonka pihvinä on se, että Mark Zuckerberg on teipannut läppäriinsä pari paperinpalaa. Absurdia, silti todellista. Kuin 2010-luvun marttakerho-ohjeita.

 

3) The Walrusin päätoimittajan tunnustus

 

pexels phone

 

Luen kanadalaista aikakauslehteä The Walrusia aika paljon – kyseessä on yksi harvoista ulkomaisista lehdistä, joiden sisältöön pystyn paneutumaan RSS-feedin kautta pureskeltavissa määrin ilman suurta kärsimystä siitä, että menetän myös todennäköisesti paljon kun en ole sen tilaaja. Monesti olen ottanut jo yhteyttä lehden myyntipuoleen ja pyytänyt järkevää tarjousta fyysisen lehden toimittamisesta Suomeen. Sitä ei ole tullut vielä vastaan eikä lehteä ole myöskään saanut tilattua järkevästi Akateemiseenkaan. Sitä odottaessa, että vielä joskus suostun tilaamaan itselleni lehden digitaalisesti ilman printtipuolen sisältöä. Valinta ensimmäisestä koekaniinia moisen osalta on jo tehty.

Tämä lehden päätoimittajan Jonathan Kayn kirjoittama lyhyt kolumni kuorii Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin suhdetta analogianaan hyödyntäen kerroksia sosiaalisen median ja älypuhelimien käytön addiktiosta ja kuumottavasta eksintentialistisesta ulottuvuudesta. Mukava pieni muistutus heille, jotka arvioivat teknologian käyttöään aika ajoin kriittisesti. Kyseessä ei ole mikään luddiittinen kaikki-pois-päältä-ainiaaksi-tyyppinen julistus (jollainen joltakulta voi muistua mieleen taannoin Hesarista) vaan sen sijaan rohkaiseva yksinkertainen opetus, jonka voi ottaa käyttöön aivan miten haluaa.

 

Kuvitus:
#1 Wikipedia, CC0
#2 Pixabay, CC0
#3 Pexels, CC0

Continue Reading

Viikon valinnat #3: Facebookin algoritmit polarisoivat, eikä internet lopu koskaan.

Vaalit menivät menojaan, samoin vappu, gradu ja työttömyys! Tässä roppakaupalla syitä siihen, miksi en ole päässyt lähiaikoina kirjoittamaan niin paljon kuin olisin halunnut. Varsinkin kyky lukea vapaa-aikanaan kirjallisuutta, joka ei liity mihinkään järkevään, on ollut aivan huumaava kokemus kymmenen vuoden akateemisen korpivaelluksen jälkeen ja naulannut minut nojatuoliin pitkiksi ajoiksi. Tästä kaikesta huolimatta silmääni on tarttunut taas kaikenlaista – yllättäen sosiaalinen media ja internetin tiedonhankinta ovat herättäneet paljon keskustelua internetin ihmemaailmassa. Tarjolla on ollut esimerkiksi kaksi hyvin mielenkiintoista keissiä, joissa ideologiset vastinparit ovat haastaneet toisensa tiedon suodattamisen peruskysymyksissä.

 

1) Facebookin uutisvirta-algoritmit rajoittavat tietolähteitämme

Filter this!
Tuulimyllytaistelu 2010-luvulta

Fast Company on käsitellyt Facebookin toteuttaman tutkimuksen uskottavuutta ja rajausta. Sciencessä julkaistun tutkimuksen (Adamic, Bakshy, Messing 2015) pääväitteenä esitettiin, että Facebook ei ole algoritmiensä kautta vastuussa tiedon polarisoitumisesta sisällön filtteröinnin kautta – ainakaan yhtä paljon kuin käyttäjät itse. Koska tutkimus ei ole public domainia, viittaan MIT Technology Reviewin juttuun. Tutkimuksessa tarkasteltiin yli kymmentä miljoonaa yhdysvaltalaista käyttäjää, ja sen mukaan algoritmit rajoittivat vastakkaiselta poliittiselta taustalta tulevien käyttäjien sisältöjä vain alle prosentin verran.

Kriitikot ovat kuitenkin iskeneet tutkimuksen kysymyksenasettelun ja rajauksen ongelmiin: tutkitut käyttäjät olivat ilmoittaneet poliittisen kantansa, joten tutkimuksen rajauksen ulkopuolelle jäivät kaikki ei-poliittiseksi itsensä “luokittelevat” käyttäjät. Yksinkertaisesti sanottuna ulkopuolelle jäävät ne, jotka ovat liikkuvia äänestäjiä, ovat ei-poliittisuutensa takia varsin otollisia kohteita lähipiirinsä polarisoivalle propagandalle tai yksinkertaisesti pidättäytyvät informoimasta vakaumustaan Facebookille. Edes minä en sitä kerro kategorisesti perustiedoissani, vaikka uutisvirtasisältöni ovat usein hyvinkin poliittisia.

Lähtökohtaisesti tutkimusrajaus on siis täysin keinotekoinen ja filtteröi käyttäjiä ulkopuolelleen ilman oikeutettuja perusteluita. Saman ilmiön eritasoisissa esimerkeissä sosiaalisen median aktiivisuus ei suoraan korreloi puoluejäsenyyttä, galluppiluvut eivät suoraan kerro puolueiden saamaa tukea EOS-äänestäjien saatika nukkuvien äänestäjien keskuudessa, eikä akateeminen tutkimus osaa välttämättä kohdentaa tutkimuksiaan sellaisiin viestintäkanaviin, jossa yhteiskunnallinen keskustelu tapahtuu muodossa, jota aiempi tutkimus ei tunne. Kysymyksenasettelu on näissä tapauksissa riisuttava perusmuotoonsa, jotta päästään problematiikkojen käsiin: suosiota somessa ei saa yhtälaistaa vaalimenestykseen eikä galluplukuja kannata tuijottaa kuin raamattua. Pioneeritutkimusten tekijöiden on myös ymmärrettävä, minkälaisia rajoituksia puutteellisella kysymyksenasettelulla on koko tutkimuksen lopputuloksen kannalta.

Vaikka jotkut käyttäjät Farhad Manjoonin anekdootin mukaan rajaavatkin omaehtoisesti ärsyttävimmät lähipiirinsä propagandistit pois uutisvirrastaan, nämä tapaukset ovat epäonnistuneen propagandan esimerkkeinä vain somevaikuttamisen jäävuoren huippu eikä niitä kuulu yleistää. Jos tutkimusaineisto rajataan tunnustuksellisiin poliittisiin käyttäjiin ja kaiken lisäksi palvelun aktiivisimpiin (ja sitä kautta uutisvirtaan eniten tottuneisiin) käyttäjiin, ei tutkimuksenkaan tuloksia yksinkertaisesti voida yleistää kattavaan kaikkia käyttäjiä. Christian Sandvig esittää tämän saman huomion ja haastaakin tutkimuksen kutsumalla sitä Facebookin “Ei meidän syy”-tutkimukseksi.

Facebookilla on taktinen syy lähestyä tutkimuskohdetta näin: me annamme käyttäjille mahdollisuuksia ja välineitä polarisoida tietolähteitä ja he käyttävät niitä – joten miksipä vika olisi meissä eikä palvelun käyttäjissä? Sandvig hyökkää tutkimuksen kieltä vastaan, joka ei tuomitse tai arvota tietolähteiden monipuolisuutta tai sen puutetta. Hän myös nostaa esille tutkimuksen lopputuloksista huomautuksen, jonka mukaan sosiaalinen media sittenkin aiheuttaa polarisointia joitakin arvioita vähemmän! Kysymyksenasettelu ja loppupäätelmä toimivat suoraan Facebookin vastaiskuna esitettyä kritiikkiä vastaan. Ähäkutti!

Pitkällä tähtäimellä sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, vaikuttaako ihmisen tietoinen valinta enemmän polarisointiin kuin algoritmit. Tämän tutkiminen ei myöskään liity mitenkään algoritmien todelliseen vaikutukseen, koska näkökulma on tutkimustuloksista kiinnostuneiden kannalta väärä. Algoritmit tuottavat polarisaatiota. Piste. Jos kysyn sokeripitoisen ruuan aiheuttamia terveysriskejä asiantuntijalta, en tee mitään sillä tiedolla, että tupakka on sitä vaarallisempi. Se ei vastaa kysymykseeni siitä, kuinka terveellistä tai epäterveellistä tuo ruoka on.

Kuten Nathan Jurgenson toteaa omassa kriittisessä arviossaan, “power and control are most efficiently maintained when they are made invisible.” Facebook on aika julkea yrittäessään tehdä meille näkymättömiksi tutkimuksensa merkittävimmät löydökset. Onneksi tämä ei kuitenkaan ole pitkällä tähtäimellä mahdollista. Kiitos tästä kommentaattoreille.

Näyttääkö RSS-virtasi tältä aina aamuisin?
Näyttääkö RSS-virtasi tältä aina aamuisin?

2) Internetiä ei voida rajata. The Economist kuitenkin yrittää sitä, ja se on ihan ok.

TechDirt käsitteli The Economist -lehden apulaispäätoimittajan ja digitaalisen strategian johtajan Tom Standagen NiemanLabsille antamaa haastattelua  – lähtökohtaisesti vastakkain olivat Standagen ja GigaOm/Fortunen sisällöntuottaja Mathew Ingramin näkemykset siitä, voiko internetiä rajata. TechDirtin Mike Masnickin mukaan Standagen asenne kertoo ylimielisyydestä, joka viestittää lukijalle, että The Economist kuvittelee olevansa tätä älykkäämpi tarjotessaan tälle valmiiksi pureskellun kokonaisuuden, jolla väittää tämän selviävän päivän informaatiotulvasta. Masnick asettuu siis Ingramin puolelle. Olen ehkä osin samaa mieltä Masnickin kanssa, mutta kun artikkeli väittää otsikossaan että internetin rajattomuuteen voi joko syleillä hyväksyen tai kieltää, mennään mielestäni hiukan metsään. Emme ole mustavalkoisten asioiden äärellä.

The Economist on siis lanseerannut palvelun nimeltä Espresso, jonka tarkoitus on tarjota siis omalla auktoriteetillaan varustetun informaatiopaketin valmiiksi kuratoitua. Standagen mukaan lehti myy “lääkettä informaatioähkyyn” tarjoamalla kuluttajille “rajallisen, hyvin tiukasti kuratoidun ja loppuun asti pääsevän tietopaketin.” Yksi keino tähän on kieltää kuluttajalta linkit – siis rajata Espresson luoman paketin ulkopuolelle ne asiat, jotka eivät siihen kuulu. Espresso on jo käynyt linkit läpi, valinnut niistä olennaiset ja samalla tehnyt kaiken sisällönrajauksen kuluttajan puolesta.

Ymmärrän miksi tällainen lähestymistapa häiritsee juuri Masnickia, joka TechDirtin edustajana edustaa ylpeästi toisenlaistatapaa samota internetin informaatioviidakossa. TechDirt tarjoaa lukijoilleen kaikki lähteet ja sitaatit sellaisinaan ja rohkaisee lukijoitaan suorastaan “aggressiivisesti” keskusteluihin uutiskommenteissa, koska Masnickin mukaan “monet lukijat ovat (TechDirtin henkilökuntaa) viisaampia käsitellyissä aiheissa.”

Mutta tässä piileekin yksi syy siihen, miksi Espressolla onkin selkeää kysyntää. Harva nimittäin haluaa joutua tekemään arvioita siitä, kuka internetin kommentaattoreista ja mitkä tietolähteet ovat aihepiirin kannalta parhaita informaation lähteitä. Vielä harvempi uskaltaa väittää hahmottavansa ja arvottavansa aihepiirin auktoriteettien suhteellisen luotettavuuden sataprosenttisesti, ja ne jotka väittävät siihen pystyvänsä, ovat todennäköisesti egoistisia, laiskoja, väärässä tai tätä kaikkea. Tähän kategoriaan The Economist ja Standagekin siis kategorisoidaan kriittikkojen – egoistisiksi besserwissereiksi.

Mutta tällaisille tietolähteille on kuitenkin oikeaa tarvetta. TechDirtin mukaan tämä hypoteettinen sisällönkuluttajaryhmä, jolle Espresso on luotu, on hiljalleen poistumassa internetistä:

The kind of people who want to just sit down, consume one thing and feel that they’re “informed” are going away. That’s just not how people consume news these days, and young people especially don’t want to consume news that way. They want to explore and dig and share and discuss. The ability to truly interact with the news, research things yourself, share your thoughts and actually be a part of the effort is what’s appealing to so many people.

Masnickin mukaan Economist tarjoaa palveluitaan ihmisille, jotka “pelkäävät” internettiä eivätkä pidä informaation loputonta virtaa hyvänä asiana. Matthew Ingram on samaa mieltä ja korostaa, että The Economist väittää, että lukijoiden “on luettava vain yksi asia” ja juuri tästä syystä Espresso myös pitää sisältönsä täysin linkittöminä, koska mikä tahansa muu toimintatapa rikkoisi palvelun luoman illuusion täydellisestä ja valmiista tiedosta.

Näyttökuva 2015-05-23 kello 17.57.29
Minusta monet näistä ihmisistä eivät kuitenkaan pelkää internettiä. Kyseessä on yksinkertaisesti hyvin ekonominen (heh) tapa käsitellä tätä informaatioähkyä. Uskon, että suuri osa Espresso-appin käyttäjistä ymmärtää todella hyvin sen, että informaation käsittelemisen kannalta parempi tapa sitä olisi tutkia, jakaa ja keskustella tietoa läpi ja puhki, argumentti ja tietolähde kerrallaan. Mutta kenellä meistä on oikeasti tähän enää aikaa?

En varsinaisesti syytä TechDirtin tai Ingramin näkemystä elitistiseksi mutta jonkinlaisesta lokeroitumisesta heitä kylläkin voidaan syyttää. Esimerkiksi TechDirt on omana informaatioympäristönään merkittävä – sisältöä tuotetaan paljon ja sitä kuratoidaan lukijoille monista sellaisista lähteistä, jotka arvioidaan lukijoita kiinnostaviksi mutta joihin heillä ei ole aikaa perehtyä. Niin sanottu yhden prosentin sääntö (1% rule) muistuttaa siitä, että hyvin monelle uutislähteen lukeminen on sen ensimmäinen ja viimeinen käsittelykerta. TechDirt saattaa rohkaista hyvinkin aggressiivisesti sisältöihinsä osallistumiseen mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että he itsekin ovat jo kuratoineet sisällön siihen pisteeseen, että heihin luotetaan tiedon alkulähteenä ja hekin ovat kuraattoreina menestyneitä, sisältöjen käsittelytyylistä riippumatta ja suureksi osaksi myös sen takia. Moni lukija on ratkaissut mahdollinen ajankäytöllisen ongelmansa effektiivisesti valitsemalla TechDirtin.

Ingramille uutisten linkittömyys on suuri ongelma, koska kieltämällä internetille olennaisten ominaisuuksien käyttäminen tekee siitä alustariippumattoman negatiivisessa mielessä. Miksi edes lisätä sisältöä internettiin jos sille ei tule siellä lisäarvoa printtiin verrattuna? Ingramin näkökulma on kuitenkin hyvin nöyrä, ja hän onkin valmis myöntämään, että ideana Espresso voi olla toimiva ja tuottoisa Standagen yritykselle, vaikka se jättääkin ulkopuolelleen jotain todella olennaista.

Ironisesti voidaan sanoa, että tunnustamalla oman heikkoutensa, myös TechDirt osoittaa oman vahvuutensa. Internetin käyttäjätuottajat varmasti reagoivat mahdollisiin virheellisiin tulkintoihin palvelun sivuilla sen ollessa tarpeellista, ja TechDirt tullee raportoimaan näistä löydöksistä tarpeen tullen. Mutta niin kauan kuin tällaisia sattumia ei tule vastaan, säilyy TechDirtin tarpeeksi erehtymätön hyöty ja arvo ainakin niiden 99 prosentin silmissä, jotka eivät halua mennä merta edemmäs kalaan kuin pakotettuina.

The Economist on pystynyt säilyttämään edelleen mediamurroksen aikanakin asemansa merkittävänä mielipidevaikuttajana ja toimii samanlaisena tiedon juurena kuin esimerkiksi TechDirt omalla erikoisalallaan. Tom Standage nostaa haastattelussa esille myös BuzzFeedin ja Vicen, jotka ovat onnistuneet omilla menestyneillä organisaatiomalleillaan ja sisällöillään saavuttamaan tarvittavan uskottavuuden ja kantaman sisältöjensä menestykselle. Standage vaikuttaa siis kaikkea muuta kuin ylimieliseltä kuvaillessaan informaatioympäristöä, jossa hän työnantajansa johtohahmona soutaa. Lähtökohtaisesti minäkin olen hyvin vastaanottavainen sellaisen miehen ajatuksille, joka on kirjoittanut kirjoja muun muassa lennätinverkon historiallisista yhtäläisyyksistä internetin kehitykseen. Harmillisesti The Victorian Internet tosin on vielä odottamassa lähikirjaston hyllyssä enkä ole ehtinyt siihen vielä kunnolla tarttua.

Kertoessaan, että lehti myy lääkettä informaatioähkyyn, Standage tuskin ajattelee pystyvänsä tarjoamaan täydellistä informaatiotuotetta. Hän vain pyrkii tekemään siitä parhaan mahdollisen käytössään olevilla resursseilla. Viittaessaan The Economistin päätoimittajan käyttöönottamiin toimintamalleihin sekä koko uutisalan rahoitusproblemaatiikkaan hän osoittaa taktikoinnin taustalla olevan selkeä bisnes-ajatus, halu sitouttaa kuluttajat The Economistin tuotteisiin ja elättää lehteä näiden sitoutumuksen kautta. Jos Standage sattuu myymään tätä kautta illuusiota, hän onnistuu siinä siksi, että tuolle illuusiolle on suurta kysyntää. Internetiä ei tuolloin ehkä pelätäkään vaan sen sijaan kunnioitetaan.

Myös The Economistia kunnioitetaan, ja tällä kunnioituksella on myös selkeää rahallista arvoa, jota sen pitää pystyä kanavoimaan selvitäkseen äärimmäisen kilpailulla globaalilla alallaan. Se, mitä Standage kertoo tavoittelevansa, on “ajatusjohtajuus.” (thought leadership) Tarjoamalla loputtoman sisältötulvan keskellä erilaisia ratkaisuja selvitä sen syövereissä informoi yritys kuluttajalle, että se tiedostaa lukijoidensa informaatioähkyyn liittämät ongelmat.

Internetin rajattomuutta vastaan voidaan taistella monilla tavoin, ja internetissä tietoa valtavat määrät työksensä kuluttavat saattavat helposti unohtaa, että he eivät edusta koko lukijakuntaa. Samoin käy esimerkiksi poliitikan tutkijoilla, jotka saarnaavat internetin demokratiaa edistävistä ja vapauttavista vaikutuksista kuin Jeesuksen toisesta tulemisesta. Kaikilla meillä ei ole aikaa osallistua osallistuvaan demokratiaan – eikä myöskään informaation käsittelemiseen. Juuri tämän Standage tuntuukin ymmärtävän tarpeeksi hyvin.

“The “you’ve got to the end and now you’ve got permission to go do something else” is something you never get.

 

Mistä puheen ollen, muissa uutisissa:

* LifeHacker esittelee tämän samaisen herra Standagen tavan työskennellä digitaalisesti tai ilman. Tekee kuulemma hyvää pitsaa. (I’m Tom Standage, Deputy Editor of The Economist, and This Is How I Work, LifeHacker)

* Venäjällä on aivan omat keinonsa taistella epämiellyttävää informaatioähkyä vastaan. (Russia threatens to block access to Facebook, Google, Twitter, unless they obey new blogger laws, TechDirt)

* Yle Areenasta löytyy erinomainen H&M-dokumentti “Le Monde selon H&M” osana Ulkolinja-dokumenttisarjaa. Suosittelen tsekkaamaan, sokerina pohjalla esimerkiksi H&M:n asiantuntijan tokaisu, että firma ei maksa pennin hyrrää yhteisöveroja yhdessäkään maassa, jossa heidän vaatteensa valmistetaan. Tuotantofasiliteettien EU-tuet ja tuotannon siirtäminen ihmisoikeusrikkomuksista syytettyyn Etiopiaan myös merkittäviä tärppejä. Pistää miettimään, eikö vain?

* Kirjavinkki: Benita Heiskasen ja Hannu Salmen toimittama Kiekkokansa. Myös kaikille teille, jotka ette pidä jääkiekosta laisinkaan. Jääkiekosta pitäviä ihmisiä on silti ymmärtää ainakin täällä Suomessa, ja tutkimalla jääkiekko-ottelun yleisöä itse ottelua enemmän, Kiekkokansasta voi olla tuossa hyvinkin merkittävää hyötyä.

Kuvitus / Picture sources:
#1: Francisco Uhlfelder CC BY 2.0
#2: Thomas Leuthard CC BY 2.0
#3: Kuvakaappaus Google Play-kaupasta

Continue Reading