Viikon (tai pikemminkin kuukausien) valinnat #8

 

Valtion virkamiehen arki uuvutti bloggaajan, katso tästä huolimatta aiempaa ytimekkäämmät kiinnostavat uutis- ja artikkelivalinnat! Tämä aloituslause ei mahtuisi moneenkaan uutisotsikkoon mutta tämän kerran annan itselleni vapauden sanailla näin. Sen verran lyhyemmät – suorastaan hissipuhemaiset – ovat lähiaikoina ja vähän pidemmänkin aikaa sitten bongaamieni juttujen saatteet.

  • Nieman Labs avasi taannoin Washington Postin tavan tuoda ilmaislukijan hieman lähemmäs maksavan lukijan roolia vaatimalla näiden sähköpostiosoitteita. Vastineeksi tästä vaivasta artikkeleita ilmeisesti sai luettua mutta bonuksena mukaan tuli liitos uutiskirjeeseen ja mahdollisesti kytkykauppa-ilmaissisältöä. Huvittavaa kyllä, ilmaislukijat pysyvät ilmaislukijoina mutta ratkaisun koukkuna on lisäsisällön työntäminen lukijalle vastentahtoisesti. Innovatiivista, sanoisin, ja alan on syytäkin kokeilla tällaisia ratkaisuja, koska lukijoiden muisti ei välttämättä ole kauhean pitkä, mikäli käytäntöjen kokeilemisen tuloksena on jyvien erottelu akanoista ja virhearviointien toteaminen ja käytäntöjen muutokset. Eri asia on se, miten tämäkin ratkaisu on lopulta vaikuttanut lukijatilastoihin.
  • Yli puoli vuotta vanha The Atlanticissa julkaistu Robinson Meyerin pakina sosiaalisten medioiden voimasta seitsemän kuolemansynnin tyydyttäjänä ei ole vanhentunut päivääkään. Ikuisuuskysymykset siitä, miksi ylevät, poliittiseen kanssakäymiseen yksin perustuvat palvelut eivät koskaan vakiinnu ja amapaisen kansansuosioon, saavat tätä kautta yksinkertaisen vastauksen. Vastuullinen yhteiskunnallinen kanssakäyminen ei ole varsinaisesti mikään synti.
  • Kansasin yliopisto julkaisi ja Science Daily kirjoitti elokuussa siitä, miten ihmiset erottavat toisiaan sosiaalisen median välityksellä käydyn kanssakäymisen ja sen toisen, oikean vastaavaan. Professori Hall käytti hyvää vertausta sometuksesta eräänlaisena ihmisten katseluna (“people watching”). Vaikka monilla palveluissa onkin tätä paljon järkevämpiä ja syvällisempiä tarkoituksia, tämä introvertti ainakin allekirjoittaa asian. Ihmiset ovat kiinnostavia mutta kuka jaksaisi kommunikoida niiden kanssa koko ajan? Yhden prosentin sääntö osoittaa jälleen toimivuutensa – jopa aktiivisinkin somettaja, joka jakaa elämäänsä ja mielipiteitänsä kaikkien iloksi ja kauhuksi, haluaa syystäkin aika ajoin olla vain hiljaa ja lurkkailla.
  • Tässä hieman tuoreempi juttu AdWeekiltä/Social Timesiltä, jossa aika mielenkiintoisesti avataan kokonaisuudessaan Yhdysvaltain presidentin sosiaalisen median siirtäminen yhdeltä presidentiltä toiselle. Poliitikon sosiaalisen median sisältöjen arkistointi ja avoimuus (sekä näiden seikkojen takaaminen) ei ole tainnut olla koskaan näin kiinnostavaa. Somehistorioitsija tykkää tästä.
  • Muistatteko mitä oikeastaan kävi, kun Kaarina Hazard haukkui Sami Hedbergiä – tai ainakin niin asia koettiin, uudelleenfreimattiin ja somessa alkuperäiset tekstit lukematta lynkattiin? En minäkään mutta onneksi Suomen Kuvalehti kirjoitti koko mediaspektaakkelista hyvän syväluotaavan koosteen. Muistutukseksi siitä, miten saadaan aikaan kohu loukkaantumalla ja sitten irroittamalla pari lausetta kontekstistaan – vai meniköhän se toisin päin?
  • Wired kirjoitti Facebookin yhteiskunnallista keskustelua kieroihin suuntiin vievistä algoritmeistä jo ennen kuin Trumpin vaalivoitto herätti koko liberaalin maailman hämmennykseen. Argumentin mukaan Twitter ja Facebook ovat jossain vaiheessa “trending topics”-konseptin laadun takaamiseksi alkaneet käyttää työntekijöitään relevantin sisällön suodattamisessa ja toimimaan näin perinteisenä toimittavana uutistahona. Juju on kuitenkin siinä, että nämä firmat ovat toimineet samalla tavoin jo algoritmien aikaan, joten väite siitä, että jokin olisi periaatteellisesti muuttunut Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikaan on väärä, vaalit ovat vain avanneet kommentaattorien silmät jo pitkään vallinneelle tilalle. Jälkiviisaille artikkelin muutkin havainnot (esimerkiksi techie-johtajien omista ideologioista) tarjoavat hyvää pohdinnan aihetta.
  • Timen analyysi Facebookin aikajanan historiasta sopii loistavaksi kumppanijutuksi Wiredin edellämainitulle.
  • Nieman Labsiin on hyvä myös lopettaa tämä rutistus: tämä juttu erittelee hyvin, miksi mobiilikäyttäjien määrän kasvu voi johtaa monenlaisiin huoliin. Johdattelevasti jätän vain tämän sitaatin tähän. “We found that, relative to computer users, mobile users spent less time reading news content and were less likely to notice and follow links and to do so for longer periods of time.” Suosittelenkin siis mobiiliselaajia: klikatkaa näitä linkkejä! Jääkää edes Wikipedia-jatkumoon jumiin hetkeksi, se tekee hyvää, kuten toki tekin kaikki tiedätte.

Ei mulla muuta – siirryn tästä takaisin keräämään kiinnostavia artikkelibongauksia, palataan asiaan taas vaikka puolen vuoden päästä! (toivottavasti kuitenkin aikaisemmin).

 

Kuvitus:
#1 Pixabay, CC-0

Continue Reading

Kohti kirjamessuja: innostumisia ja tärppejä

Turun Kirjamessut häämöttävät jo horisontissa! Odotan innolla ties kuinka monennetta kertaa tätä syksyn yhtä parhaista viikonlopuista. Olen käynyt messuilla nuoresta pitäen paimiolaisena pikkukoululaisena, joten en edes enää osaa laskea käyntikertoja. Tällä kertaa jännitystasot nousevat tosin ihan uusille lukemille, koska toimin messujen yhtenä virallisena somettajana – taskusta löytyy oikein kulkukortit ja kaikkea sellaista! Jännittävää!

Pääsin osallistumaan somettajan ominaisuudessa jo ohjelman julkistamistilaisuuteenkin ja aika vakuuttuneena katselin kaikkia niitä nimiä, jotka tänäkin vuonna on kiinnitetty messuohjelmaan. Satakunta innostaa ja Saksa vakuuttavat pääteemoina ja toki myös niiden ulkopuolelta löytyy monenlaista kiinnostavaa, juuri julkaistua tai muuten vain ajankohtaista puhujaa. Somettajan roolissa onkin ollut nyt todella hauskaa suoranaisessa festarihengessä suunnitella aikatauluja, joiden mukaan ainakin voi yrittää sinkoilla ympäri messuhalleja viikonlopun aikana. Pyrin parhaani mukaan somettamaan erilaisissa formaateissa – ainakin Twitter, Instagram sekä tuttu ja turvallinen Facebook ovat käytössäni. Siitä en ole vielä tehnyt päätöstä, onko mahdollisten videosisältöjen lopullinen formaatti Facebook Live vai Periscope. Kuitenkin liikkuvaakin kuvaa haluan jakaa messuista kiinnostuneiden iloksi, jos vaikka jotain kivaa ja jännittävää paikan päällä sattuisi – ja miksipä ei sattuisi!

kirjoja kirjoja kaikkialla
Arvioni messukantamuksistani sunnuntai-iltapäivän päätteeksi

Somettamisen “viitta” on itselleni osin myös tietoinen punomani juoni; olen ennen ollut nimittäin aika laiska osallistumaan järjestettyihin ohjelmiin. Sen sijaan olen keskittynyt haahuilemaan ympäri tapahtumapaikkaa päättömästi, kaikki messuständit hyvässä rauhassa läpi käyden ja tuttaviin törmäillen. Varsinkin jälkimmäiseen tarkoitukseen tuo haahuilutaktiikka ihan ehdoton. Kaikkien tuttujen tapaaminen messuilla ei onnistuisi mitenkään suunnitelmallisesti, jokaisella kun on omat tapansa ja tehtävänsä jatkuvasti elävässä ympäristössä. Tässäkin mielessä se festivaalivertaus sopii mielestäni hyvin kirjamessuille – tutut kasvot yllättävät aina iloisesti väkijoukon paljouden keskellä. Täysin orjallinen aikataulujen ja suunnitelmien noudattaminen ei siksikään ole kannattavaa. Vaikka olenkin henkisesti valmis suunniteltuun päivien kulkuun, otan silti itselleni täydet vapaudet heittää lopulta kaikki suunnitelmat romukoppiin jos vain tilanne sitä vaatii.

Mistä sitä tietää, vaikka sattuisinkin näkemään jossain pienimmässä antikvariaattiständissä hienon kokoelman minua jo vuosia kuumottanutta kirjailijaa tai törmäämään lapsuudentuttuun kymmenen vuoden takaa? Tällaisissa tilanteissa menettää helposti ajantajunsa kokonaan ja unohtaa itseään ympäröivän maailman. Parhaillekin näin sattuu, ja heikkomielisille sitäkin useammin (kuten olen huomannut).

Valitettavasti pääsen paikalle messuille vasta lauantaina, koska perjantai menee omissa töissä, joten moni kiinnostava puhuja ja ohjelma jäänee välistä. Aivan ehdottomasti olisin halunnut perjantaina kuulla Miika Nousiaisen mietteitä hänen uudesta kirjastaan Juurihoidosta (Agricola-lava klo 13.15) sekä Meeri Koutaniemen, Katja Ketun ja Maria Seppälän Fintiaani-kirjan ja sitä varten tehdyn tutkimuksen taustoja heidän itsensä kertomanaan (Tieto-lava klo 19.00). Nousiaisen uutuus tulee joka tapauksessa hankittua, koska kaikki muut hänen teoksensa löytyvät jo hyllystä ja uutta janoan jo kovasti. Fintiaanien mailla lienee myös samanlainen pakko-ostos, niin hienoja uutisjuttuja olen fintiaaneista heidän kertomanaan ja kuvittamanaan jo lukenut muualta (YLE:n juttu esimerkiksi on mahtava). Muita ehdottomasti tarkastamiani ohjelmia ja niiden puhujia olisivat olleet todella kiinnostavasti venäläisestä arjesta kirjoittava Kalle Kniivilä (Eino klo 12.10) sekä netikettiä ja somelogiikkaa loistavasti analysoiva Katleena Kortesuo (Agricola klo 11.00). Tuskin myöskään Paperi-T:tä eli Henri Pulkkista runoineen (Agricola 12.45) olisin voinut jättää välistä, sen verran mielenkiintoinen yllätys hänen kirjansa oli. Missattuja ohjelmanumeroita saan onneksi hiukan paikkailtua, kun illalla Dynamossa a.k.a. Dynkyssä pidetään hyvissä ajoissa ennakkoon superhypetetty Sammakon kirjamessuklubi, vetonaulanaan DJ Wladimir Kaminer Ryssändiskoineen. Haavoilleni siis valellaan balsamia neuvostoliittolaisten ikivihreiden muodossa.

 

Lauantaina pääsen sitten tositoimiin ja aamulla lähinnä asetun messutunnelmaan ja otan ensikosketuksiani messuhalliin. Ensimmäinen ohjelmavalinta tulee yhdentoista jälkeen, koska vaihtoehtoina olisi todella mielenkiintoiselta kuulostava Mark Terkessidisin keynote-luento (Auditorio klo 11.15) maahanmuutosta tai pitkään fiilistelemäni Tiina Raevaaran tähdittämä Tiedetunti teemalla humpuuki (Tieto klo 11.30), jossa varmasti käsitellään tieteen ja muunkin tiedon luotettavuutta. Teen valinnan fiiliksen mukaan, kuten myös puolen päivän jälkeen kun vaihtoehtoina olisi joku tiedepohdinnan jatkaminen paneelikeskustelulla tieteen yleistajuistamisesta (Tieto klo 12.00) tai Pentti Matikaisen jääkiekkomuistelmien puinti (Kuisti klo 12.45). Tässä vaiheessa jääkiekko tosin saattaa voittaa, koska tälläkin hetkellä minulla olisi odottamassa lukemista – tai kuuntelemista – legendaarisen jääkiekkomaalivahti Ken Drydenin kirjoittama lätkäeepos The Game. Matikainen voinee toimia tässä mielessä porttiteorian mukaisesti suunnannäyttäjänä, koska tällä hetkellä on juuri menossa kovat pohdinnat siitä, mihin kirjaan seuraavaksi tarttua. The Gamen rinnalla huomiostani kilpailee muun muassa Laura Lindstedtin Oneiron ja Hannu Raittilan Canal Grande.

Loppupäivän must-see-juttuja ovat M.A. Nummisen jommankumman uutuuskirjan pohdinnat, joista valitsen todennäköisesti Jazzin meiningin valottamisen (Kuisti klo 14.30), dekkaristi-tähtien Wagnerin ja Leonin paneeli (Auditorio 15.40) sekä Sammakon suurnimen Kaminerin (Agricola 14.05) esiintyminen. En ole lukenut Kaminerilta kirjan kirjaa mutta olen valmis heittäytymään hänen fanikseen. Tosin eräällä tavalla traagiseksi tilanteen tekee se, että edellisiltä messuilta vahvimmat kirjailijakohtaiset muistoni ovat liittyneet Sammakon tallissa olleeseen ja jo nyt edesmenneeseen, kaikkien aikojen lempikirjailijaani Dan Fanteen. Sydämessäni on hänen kokoisensa aukko ja olen sen takia nyt eräänlaisessa puoliksi vastaanottavassa, puoliksi kaikesta kieltäytyvässä tunnetilassa suhteessa Sammakon muihin kirjailijoihin. Sammakon vuonna 2004 julkaisemasta Fanten runokokoelmasta Unohda Guggenheim on yöpöydälläni lukematta vielä muutama sivu. Kenties uusien kirjailijatuttavuuksien aika onkin lopulta vasta sitten, kun olen nuo viimeisetkin runot imenyt mieleeni kuin lihanrämmäleet kananluiden ympäriltä. Illan osaltani päättänee paneeli kasvissyönnistä (Tieto 16.30), jossa puidaan myös hyvän tuttuni Jukka Vornasen yhdessä Taru Anttosen kanssa kirjoittaman, edellisenä päivänä julkaistun Lihansyöjien Suomen herättämiä ajatuksia.

 

Sunnuntaina ohjelmisto on kiinnostuksieni osalta hieman kevyempi, vaikka kohokohtia silloinkin löytyy. Antikvariaatit tulen varmastikin kaluamaan jo lauantain parhaiden löytöjen osalta mutta kustantajien ständit tarjouksineen ja mahdollisesti myös ruoka- ja viinimessut jäänevät sunnuntaille. Päivä alkaa kuitenkin poliittisten historian professoris-suurmiesten Timo Soikkasen ja Markku Jokisipilän tähdittämällä autonomiapaneelilla (Auditorio 10.30). Paneelissa on toki myös muitakin auktoriteetteja mutta ei oman graduohjaajan ja alma materinsa lempitutkijan voittanutta, sanon ma. Mielipiteitä ja anekdootteja varmasti lentelee suunnasta toiseen eikä yleisö jääne kylmäksi. Päivän taas päättää Jukolalla klo 1530 alkava Historiantutkimus digitaalisessa murroksessa -keskustelu, jota fiilistelen omien tutkimuskiinnostuksieni takia erittäin paljon. Näiden kovien tieteellisten kansien välissä ikään kuin huomaamattaan sinetöi päivän historiakeskeisen annin Mike Pohjolan Turun palosta kertova historiallinen romaani (Agricola klo 15.00) ja Erkki Tuomiojan päiväkirjat (Jukola 15.05). Väliin mahtuu toki kaikenlaista muutakin jännittävää – mutta kuten todettua, kaikkea ei kannatakaan pitää kiveen kirjoitettuna!

 

Erityisiä muita tärppejä itselle:

Minulla on ollut tapana aina metsästää kirjamessujen aikaan antikvariaateista tiettyjä kirjailijoita ja teemoja. Esimerkiksi viime vuonna kartutin kokoelmiani Yukio Mishiman Thirst for Lovella, jonka ihmeekseni löysin vaikkei sitä ei ole kai koskaan suomeksi käännettykään. Mishiman, Osamu Dazain, Hermann Hessen ja Kazuo Ishiguron teosten lisäksi olen metsästänyt myös erityisesti arktisen politiikkaan ja tutkimusretkeilyyn liittyviä teoksia enkä todellakaan kursaile sosiaalisen median historiaa käsittelevien teostenkaan äärellä! Vaikka yllättäen niitä vanhoina teoksina ei kauhean usein hyllyiltä löydykään..

Kourallinen Mishimaa
Mishima-kokoelmani – to be continued?

Parhaat löydökset ovat lopulta kuitenkin aina niitä, jotka yllättävät täysin. Niitä odotankin siis eniten kaikista tänäkin vuonna. :)

 

Viimeksi lukemaani:

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Viime messuilta hankkimani Itärannan toinen romaani oli ihan pakko lukea ennen näitä seuraavia messuja ja kiireinen loppukesä johti siihen, että minun piti oikein pakottaa itseni tarttumaan siihen. Ei huono päätös, koska se oli lähes yhtä hyvä kuin Teemestarin kirja, ja se on jo paljon sanottu.

Jennifer Egan: Sydäntorni. Sitä en koskaan muista, kuinka mones ylipäätään, saatika suomennettu romaani tämä Eganilta oli mutta joka tapauksessa oli tyyliltään sitä samaa ihmismäisen dystopian purevaa laatua kuin Aika Suuri Hämäys, jonka onnekseni hetken mielijohteesta aikoinaan kirjaston hyllyiltä nappasin luettavaksi.

Craig Ferguson: American on Purpose. Innostuin yllättäen äänikirjoista ihan hetki sitten, ja loistava alku innostukselleni oli Fergusonin itsensä narratoima, hersyvän hauska omaelämäkerta, joka kulki harmaankosteasta Skotlannin lapsuudesta aina Hollywoodin menestykseen saakka. Se aksentti… parasta.

Kuvitus:
#1 Turun Kirjamessut -logo
#2 benuski / Flickr, CC BY-SA 2.0
#3 Yours truly

Continue Reading

Mitä ihmettä: Talvisotaa ja Shakespearea Twitterissä?

Sosiaalisessa mediassa pyöri vuodenvaihteessa 2014-2015 varsin mielenkiintoinen historiankirjoitukselle läheinen mediakoe. YLE loi Twitteriin Talvisodan 75-vuotisjuhlan kunniaksi historiantuotannon, jonka aikana somettajat pystyivät seuraamaan Talvisotaa kronologisesti yhtiön Twitter-profiilien sisällön kautta. Projektia varten lanseerattiin hashtag #s0ta39 sekä tämän sisarhashtagit #kriget39 ja #war39, joiden ympärille luotiin sekä some-sisältöä että perinteisempää verkkosisältöä talvisodasta ja itse projektin aikana syntyneistä ilmiöistä. Yleisradion lisäksi projektiin loivat sisältöä myös somettajat, jotka eivät olleet mukana mitenkään sen tuotannossa mutta jotka saivat myös alkuperäisen tuottajansa siunauksen ja hyväksynnän osana projektin omia some-virtoja. Mielenkiintoista oli toki myös se, että loppujen lopuksi Yleisradiossa ei voinut olla viimeistä sanaa sanottavana siitä, kuka projektiin sai osallistua ja kuka ei. Somevirtaahan ei nimittäin pystytä kontrolloimaan millään tavalla. #sota39-hashtagin ympärille muodostunut talvisota-kokemus oli jokaisen osallistujan vapaasti muovattavissa ja arvioitavissa alusta loppuun ja se lopulta päättyi paljon monipuolisemmassa muodossa kuin se alkoi. Tästä historiografisesti ajateltuna modernista ja samalla todella haastavasta hankkeesta kirjoitimme Ilkka Lähteenmäen kanssa artikkelin Rethinking History -journaliin, joka julkaistiin nyt kesäkuussa.

Viestikoiria Summassa 14.12.1939. Lähde: SA-kuvaViestikoiria Summassa 14.12.1939. Lähde: SA-kuva

Kirjoitusprosessi oli haastava mutta samalla hyvin tyydyttävä. Sosiaalisen median analyysin ja historianfilosofian naittaminen yhteen #sota39:n kautta johti siihen, että me molemmat saimme annettua projektille vahvan kädenjälkemme omista lähtökohdistamme. Tekstin lopulliseen muotoon jäi myös elämään monia hauskoja sattumuksia. Saattoi nimittäin olla ensimmäinen kerta kun tieteellisessä artikkelissa on viitattu täysin vakavissaan Talvisodan rauhanjulistukseen, jonka välitti Twitterissä noin 75 vuotta sitten kuollut presidenttimme Kyösti Kallio! Aika ajoin lähdemateriaalia läpikäytäessä olotila oli varsin surreaali. Vaikka viittaammekin usein siihen, kuinka akateemisen yhteisön olisi hyvä soveltaa sosiaalisen median käyttöä oman tieteenalaansa esilletuomiseen tämänkin projektin mahdollisesti inspiroimissa formaateissa, repi perinteinen rankelainen poliittisen historian maisteri silti hiuksiaan päästä moneen otteeseen. Niin epäsovinnaista aineisto oli historiantutkimuksen perusteesien kannalta. Toisaalta, oli sisältö ristiriitaista tai ei, itse tuotanto oli kokonaisuudessaan kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen ja suosiostaan päätellen tarkoituksessaan onnistunut.

Parasta mitä artikkelistamme voisi mielestäni seurata olisi keskustelu siitä, miksi projekti oli syystä tai toisesta “väärin”, argumentteja suuntaan jos toiseenkin myös varmasti löytyy. Miksi korottaa huomion kohteeksi sellaista historiasisältöä, joka ei kunnioita perinteisen historiankirjoituksen lähdesääntöjä? Miksi antaa hyväksyntää sisällöille, joista suurella osalla ei ole totuuspohjaa, vaikka ne kuinka saisivatkin inspiraationsa ja ajankuvansa Talvisodan kehyksistä? Onko historiantutkimuksen etu, että annetaan tietoisesti historian lukijoille sellainen kuva, että spektaakkelinomaiset mediaperformanssit olisivat yhtä hyväksyttäviä kuin alkuperäislähteisiin perustuvat, objektiivisuuteen pyrkivät ammattihistorioitsijoiden kirjamuotoiset teokset? Tällaisiin kysymyksiin pohtisin mielellänikin järkeviä vastaperusteluita tulevaisuudessa. Esipuheena vastauksissani hyväksyisin kaikki huolet mitä todennäköisimmin varteenotettavina. Tämän jälkeen kuitenkin toivoisin argumentaatiota siitä, miksi uusien medioiden käyttäjien kiinnostuksen lisäämiseksi ja historiantietoisuuden haastamiseksi ei muka olisi hyvä idea.

Modernin yhteiskuntamme, toisin sanoen vuoden 2016 yhteiskuntamme aikana historiantutkimuksesta kiinnostuneen ihmisen tulisi vaalia ja hioa kykyään erottaa objektiivinen totuus vääristetystä totuudesta. Yleisradion projekti on lähtöisin vastuullisista lähtökohdista ja raportoidessaan #sota39:n kautta Talvisotaa sen kehittyvistä ja haasteellisista näkökulmista tarjoaa se kansalle sitä, mistä kansa voi kiinnostua, mitä se ymmärtää ja mistä se mahdollisesti haluaa oppia lisää. Samalla kertyy vääjäämättä tekstianalyysikykyä, joka ei myöskään juuri eriydy mihinkään yhteen tieteellistä suuntausta tai tekstilajia, vaan auttaa niin modernin journalismin kuin vanhemmankin, mahdollisesti propagandistisen tai muuten tarkoitushakuisen sisällön tulkinnassa.

Tällaisessa viitekehityksessä yleiskäsityksienne Suomen kansa, jolle Suomen historiaa kirjoitetaan, ei ole homogeeninen, monien stereotypisoivissa mielissä historiantutkimustaan palavimmin arvostava ja Kalle Päätalonsa lukenut, syvästi keski-ikäinen ikäryhmittämä. Sen sijaan tuo kansa on somettava, mahdollisesti vielä joskus äänestysikäinen ja kaiken kukkuraksi äänestävä tubettaja-sukupolvi, josta muodostuu tuleva kansakuntamme perusrakenne, josta syntyy myös seuraava perinteitään vaaliva, konservatiivinen sukupolvi. Tälläkin joukolla on oikeus sivistyä maansa historiasta, ja heitä pystytään lähestymään parhaiten puhumalla heidän kieltään ja ymmärtämällä heidän käyttämänsä tiedon, median ja vuorovaikutuksen sääntöjä. Siksi tällaiset projektit ovat erinomaisia myös pedagogisesti, kuten Yleisradion kooste Siilijärven lukion oppilaiden osallistumisesta #sota39:ään osoittaa.

Paras lähiaikoina näkemäni esimerkki siitä, miten akateemisen tutkimuksen kommentointi, keskusteluiden siirtyminen julkisuuteen ja tätä kautta vaikuttavuus kehittyvät eri sukupolvet sisällyttävään suuntaan somessa myötä, on muuten eräs artikkeli Twitter-pohjaisesta kirja-arvostelusta – jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Lähtökohtana kaikkeen oli tutkijan halu käsitellä William Shakespearen klassikko Kuningas Learin kahden tunnetun ja merkittävästi erilaisen version välistä juopaa arvioivaa teosta The One King Lear. Toronton yliopiston professori Holger Syme käytti Twitteriä herättävää kirjaa lukiessaan merkitsemällä sen avulla muistiin ensin hyvinkin perusteellista, sittemmin aika- ja tilasyistä yleisluontoista kritiikkiä somettajien nähtäväksi. Tästä julkisesta kommentaarista ja sen eri tekstiformaattien välisestä “rajoja” rikkovasta luonteesta syntyi ketjureaktio, jonka myötä kirjakritiikki sai enemmän julkisuutta kuin harva akateemikko edes usein uskaltaisi toivoa. Tapaus kokonaisuudessa käsitellään Symen kirjoittamassa artikkelissa The Ivory Twitter (The Walrus).

Cordelia-in-the-Court-of-King-Lear-1873-Sir-John-GilbertKuninkaan hovissa sattuu ja tapahtuu. #hovikohu #cordelia

Vaikka Symen itsensä kirjoittama ja otsikoima artikkeli saattaa hieman liioitella puhuessaan ingressissään “kritiikin vallankumouksesta”, kohdistaa hän pätevästi huomioita samoihin kipukohtiin, jotka saattavat johtaa myös #sota29-projektiakin arvostelevien osalta oirehtivaan vastarintamielialaan. Professoria itseään mietitytti se, että tapauksesta kirjoittaneet journalistit kokivat huvittavaksi ajatella sitä, että Twitterin 140 merkin formaatissa pystyttäisiin kertomaan “mitään vakavaa” shakespearemaisen merkittävästä aihepiiristä. Symeä luonnollisesti harmitti myös se, että haastatellessaan kirjan kirjoittajaa Brian Wickersiä (joka tulkitsi Twitter-muotoa ilmeisen teknisesti noviisina) syntyi lopputuloksena varsin kerrostunut ja motivoitunut mediatarina yksittäisestä Twitter-mouhottajasta. Siinä mielessä Walrusin artikkeli taitaakin toimia eräänlaisena vastineena koko “kohulle”, jos nyt sellaisesta medialogiikan perusteella voidaan puhua. Ihan niin suuresta jutusta kummiskaan voidaan puhua, että käsissämme olisi mitään leargatea tai muuta vastaavaa.

Syme toteaa esipuhemaisesti, että akateemisten teosten arviointia ei varmaankaan tulisi trendinä siirtää Twitter-formaattiin, koska sisältönä twiitit eivät juurikaan toimi samalla tavalla kuin tyypillinen akateeminen arvosteluformaatissa, vaan toimivat ainakin Symen tapauksessa muistiinpanoina ja sivuhuomautuksina. Akateemisena kommentaarina hän pitää Vickersille antamaansa Twitter-kritiikkiään – ja siitä syntynyttä polemiikkia – hyvin samankaltaisena kuin perinteisempää akateemista väittelyä, koska “homma menee lähes yhtä rumaksi molemmilla foorumeilla”. Twitterin avoin logiikka kuitenkin korostuu Symen huomauttaessaan, että eräs kanssatwiittaja on ollut täysin oikeassa muistuttaessaan, että väärässä oleminen Twitterissä johtaa aina seurauksiin. Miksipä siis hyvin erikoistuneet akateemikot eivät nimenomaan voisi siirtää alansa keskustelua osaksi some-ympäristöä, jossa se asetetaan mahdollisimman tarkan tarkkailun kohteeksi? Siteeraten Symeä,

It’s in the nature of highly specialized discourse, whether in neuroscience or classics, that your audience is as small as it is engaged and knowledgeable. Getting exercised in a couple of hundred bite-sized chunks of text online, with my strictly limited interpretative community listening in, seemed like little more than an extension of standard operating procedure into a slightly different medium.

Hyvin sanottu. Business as usual, lisää kahvia koneeseen ja keskustelu kuumaksi hashtagien kera. Vaikka keskiverto Twitter-yleisö olisikin lähtökohtaisesti kaikkea muuta kuin valmis käymään keskustelua maailman oman alojensa huippuasiantuntijoiden tasolla, ei kyseessä ole mikään tekosyy, jonka avulla akateeminen keskustelu voisi hyväksyttävästi sysätä syrjään koko formaatista. Tutkimuksen on tarkoitus sivistää, joten olkoot sen paikka jatkossakin ja entistä enemmän internetissä, “tiedon valtatien” äärellä, jota kansa ja kansalaiset käyttävät. Metaforista pitävälle: tarvitsee se asioihin perehtymätönkin tieviittoja siellä pärjätäkseen, vaikka nopeusrajoitukset eivät juurikaan auta ja väärinymmärryksen vaara häämöttää aina horisontissa.

Löydät artikkelin “The Finnish Twitter War: the Winter War experienced through the #sota39 project and implications for historiography” Rethinking Historyn kataloogista. Mikäli et pääse lukemaan sitä, ota rohkeasti yhteyttä minuun, artikkelia varten kun on käytössä pieni jakokiintiö ja se tietenkin kannattaa käyttää loppuun!

Kuvitus:
#1 SA-kuvat, Kuvien käyttöehdot
#2 Sir John Gilbert: Cordelia in the Court of King Lear (1873), Wikipedia, CC-0

 

Continue Reading

Viikon valinnat #6: Parasta juuri nyt

1) Saari jota ei lopulta ollut

 

Ada_kaleh

 

Sanapari ei merkinnyt minulle mitään ennen kuin Alexander Christie-Millerin The White Review’n artikkelin “Ada Kaleh – The Story of an Island”; Ada Kaleh oli 1700-luvulla perustettu ottomaanien tapojen elävä mausoleumi ja kukoistava linnakekaupunki, joka ikään kuin historian oikkujen johdosta loi itsensä keskelle Tonavaa. Se sijaitsi Romanian, Serbian ja Itävalta-Unkarin rajaseudulla, sotilaallisesti tärkeäksi koetun niemekkeen äärellä, Belgradista itään ja Bukarestista länteen. Saaren ympärille on muodostunut äärimmäisen mielenkiintoinen ja varsin runollinen kadonneen historian kultti, joka myös on motivoinut kirjoittajan työntymään syvälle sen historiaan ja puhehistoriallisiin myytteihin, joiden ympärille saari luotiin, sitä ylläpidettiin ja joista huolimatta se lopulta tuomittiin unohduksiin.

Tarinan tekee traagiseksi se, että 1960-luvun lopulla päätettiin, että Ada Kaleh tulee jäämään veden alle suuren vesivoimalan tieltä, ja näin lopulta kävikin. Oman pikantin sävynsä saaren tarinalle muodosti akateemikkojen rakentama sivujuonne, jossa koko kaupunki oli tarkoitus siirtää asukkaineen ja rakennuksineen asumattomalle Simianin saarelle, silloisesta sijainnistaan yli 20 kilometriä alavirtaan. Projekti kuitenkin kuivui kasaan, ja fyysisiksi muistoiksi ennen vehreänä kukoistaneesta ja artikkelissa ihanan elävästi kuvatusta yhteisöstä jäivät vain rauniot sekä todellisina merenpohjaan kuin pystyyn kuolleina, koskaan elämää kokemattomina Simianiin.

Kirjoittaja tutustuu saarella elämisestä haaveileviin ja siellä myös varttuneisiin, joista jotkut muuttivat osana patoprojektin suunnittelua lopulta Turkkiin, joissa heitä oli myös vastassa kulttuurishokki ja toiseuden haasteet, joita he eivät ymmärtäneet alun perin kohtaavansa – olivathan he kuitenkin kotoisin ottomaanien loisteliaasta aikakapselista! Jutussa myös käydään vierailuilla Orsovassa ja Drobeta-Turnu Severinissä, joiden rannalta katsottuna Tonava liikkuu menneistä keskustelun rinnalla verkkaisesti, kuin kantaen mukanaan raskasta menetyksen taakkaa.

Erinomainen lukukokemus ja historin oppitunti, suosittelen lämpimästi.

 

2) Menestyneen nörtin kamerassa teippiä!

 

webcam

 

Mark Zuckerberg on peittänyt videokameransa! Myös mikkinsä! Kohuvau, katso kuva ja analyysi! Asiasta on uutisoitu niin Gizmodossa, Business Insiderissä, The Guardianissa, etcetera, kuin myös kotoisassa Yle Uutisissamme. Ylen juttua varten oikein vielä kysyttiin tietoturva-asiantuntijoilta, että mitä tästä voitaisiin oppia ja että onko tällä mitään väliä. Loppujen lopuksi salaliittoteorioiden ja käytännön pelkojen välillä on varsin pieni ero, ja onhan se totta, että kameran kautta salakuvaaminen on varmasti teknisesti aika helppoa. Ovathan haittaohjelmat ja virukset ennenkin päässeet ihmisten tietokoneille aiheuttamaan pahojaan.

Silti: on se kumma, että näin vuonna 2016 meillä on käsissämme globaali uutinen, jonka pihvinä on se, että Mark Zuckerberg on teipannut läppäriinsä pari paperinpalaa. Absurdia, silti todellista. Kuin 2010-luvun marttakerho-ohjeita.

 

3) The Walrusin päätoimittajan tunnustus

 

pexels phone

 

Luen kanadalaista aikakauslehteä The Walrusia aika paljon – kyseessä on yksi harvoista ulkomaisista lehdistä, joiden sisältöön pystyn paneutumaan RSS-feedin kautta pureskeltavissa määrin ilman suurta kärsimystä siitä, että menetän myös todennäköisesti paljon kun en ole sen tilaaja. Monesti olen ottanut jo yhteyttä lehden myyntipuoleen ja pyytänyt järkevää tarjousta fyysisen lehden toimittamisesta Suomeen. Sitä ei ole tullut vielä vastaan eikä lehteä ole myöskään saanut tilattua järkevästi Akateemiseenkaan. Sitä odottaessa, että vielä joskus suostun tilaamaan itselleni lehden digitaalisesti ilman printtipuolen sisältöä. Valinta ensimmäisestä koekaniinia moisen osalta on jo tehty.

Tämä lehden päätoimittajan Jonathan Kayn kirjoittama lyhyt kolumni kuorii Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin suhdetta analogianaan hyödyntäen kerroksia sosiaalisen median ja älypuhelimien käytön addiktiosta ja kuumottavasta eksintentialistisesta ulottuvuudesta. Mukava pieni muistutus heille, jotka arvioivat teknologian käyttöään aika ajoin kriittisesti. Kyseessä ei ole mikään luddiittinen kaikki-pois-päältä-ainiaaksi-tyyppinen julistus (jollainen joltakulta voi muistua mieleen taannoin Hesarista) vaan sen sijaan rohkaiseva yksinkertainen opetus, jonka voi ottaa käyttöön aivan miten haluaa.

 

Kuvitus:
#1 Wikipedia, CC0
#2 Pixabay, CC0
#3 Pexels, CC0

Continue Reading

Viikon valinnat #5: Parasta juuri nyt

1) Internet uusiksi

 

network

 

Joukko internetin nimeätekeviä on istunut alas pohtimaan tulevaisuuden internetiä, joka olisi nykyistä demokraattisempi, hajautetumpi ja vähemmän tukeutunut suuriin monopoleihin. New York Times kertoo Decentralized Web -seminaarin aikana tapahtuneesta brainstorming-sessiosta, jossa pohdittiin erilaisia vaihtoehtoja nykyisille pullonkauloille ja uhkakuville, joille nykyinen internet-inframme meidät väistämättä altistaa. Enemmän salausta, enemmän kykyä hoitaa bisnestä oma-aloitteisesti, teknologioilla jotka eivät olisi yksittäisten korporaatioiden vallassa. Mielenkiintoinen avaus, josta toivottavasti vielä kuullaan lisää tulevaisuudessa.

2) Snapchatit hanskaan muutenkin kuin vasurilla

 

16910572286_e2a358543c_z

Miellyttävän ytimekäs analyysi sisällöntuotannon realiteeteista uusissa some-kanavissa. Journalistin mukavasti pureskellun tuntuinen, löysät-pois-analyysi sisältää hyviä väläyksiä siitä, miten asioita kannattaa ja ei kannata tehdä, kun käsillä on sellaiset mediat, jotka poikkeavat aikaisemmista kokemuksista ja käytännöistä. Valitsemani quotable YLE Kioskin vastaavalta tuottajalta Antti Hirvoselta: “Sisällöt eivät synny sillä, että yksi some-harjoittelija pyörittää niitä. Jokaiselle kanavalle on oltava mietittynä suunnitelma, kohderyhmä ja asiakaslupaus. Ei some poikkea radiosta, televisiosta tai verkosta. Sitä täytyy olla ammattilaiset tekemässä.

Toisin sanoen, jos joku kokonainen julkaisumuoto täytyisi jättää nuorelle harkkarille, jolla tuntuu olevan sen kanssa kultainen kosketus, on varmaan pari asiaa jotka pitäisi miettiä uudelleen: talon sisältä pitää löytää kokenutta väkeä joka ottaa vastaan haasteen uuden toimintaympäristöstä tai sitten pitäisi vain palkata sitä omaksumaan osaavaa väkeä ulkoa, ja tehdä tuolla kaartilla selkeä analyysi sitä, mitä kannattaa tehdä ja miksi. Samalla tuo alun perin todettu kultainen kosketuskin voi paljastua joskikin muuksi kuin alun perin ajateltiin. Sinne tänne roiskiminen ilman vastuullista, kvalitatiivisesti kokonaiskuvaa arvioivaa seurantaa ei vaan toimi.

3) Hottentotit pois mielistä ja teosten nimistä

 

hottentotti
Kuvassa hottentotti. Alkuperäinen, ei pop-muusikko Liemisen sellainen.

Tanskassa on vedetty tiukkoja linjoja siitä, miten historiallisia teoksia tulisi nimetä. Kansallisgalleriassa nimivaihdoksia on tehty kolmetoista, vedoten aiempaan Rijksmuseumin päätökseen riisua teoksilta niiden kolonialistista väriä ja poistettu nimistä nykysilmin rasistisia ilmauksia. Alkuperäiset nimet kylläkin pidetään teosten yhteyksissä uuden nimen alla vierailijoiden havaittavissa. Sen sijaan Kansallismuseossa moisiin muutoksiin ei ole ryhdytty, YLE:n mukaan museo perustelee niiden säilyttämistä niiden osalla teosten historiallisissa tarinoissa. Monella museoalan ihmisellä tuntuu asiasta olevan sama mielipide, ja jutun sitaateissa tällaisia siistimistoimia pidetäänkin karhunpalveluksena historiankirjoitukselle.

Aikaisempi vastaava tapaus lähimuististani oli vaatimus poistaa Princetonin yliopiston kampusalueen rakennuksista entisen presidentti Woodrow Wilsonin nimi. Tämä Nobelin rauhanpalkinnonkin aikoinaan vastaanottanut Yhdysvaltojen presidentti toimi aikoinaan Princetonin yliopiston johtajana ja ajoi ilmeisesti hyvinkin segregationistista linjaa, joka näin jälkikäteen tarkasteltuna tuntuu toki äärimmäiseltä vääryydeltä.. Yliopiston kirjaston sivuilta löytyy lyhyt historiikki opinahjoa koskevista yksityiskohdista, Wilsonin vastaisesta protestista taasen uutisoitiin Guardianissa viime vuonna. Sittemmin yliopisto on ilmoittanut, että ei aio poistaa Wilsonin nimeä rakennuksistaan. Kuitenkin CNN:n mukaan aika monet epäkohdat ja uudet lähestymistavat, joita protestiliike alun perin toivoi, tullaan nyt huomioimaan kampuksella ja yliopiston lausunnon mukaan yliopiston on samalla “avoimesti tunnistettava Wilsonin ja muiden historiallisten suurmiesten perintöjen hyvät ja huonot seuraukset” ja asetettava Wilsonin perinnön merkityksen kontekstiinsa.

Mikä siis lieneekään paras tapa kohdata historiankirjoitus – poistaa sen epämiellyttävät ilmiöt kokonaan näkyvistä, pitää ne kaiken kansan näkyvillä luottaen katsojan kykyyn eritellä historian ja nykymaailman eroja, vaiko kenties tarjoilla ne moderneille tulkinnoille siistittyinä ja ammattilaisten tarjoamien lähdeviitteiden kera? Tähän kysymykseen ei ole helppoja vastauksia mutta ainakaan minun mielestäni asioiden yksioikoinen sensuuri ei varsinaisesti hyödynnä yhtään ketään. Wilsoniin henkilöitynyt protestikin kyllä aikaansai selkeästi pelkkiä hyviä asioita, eritoten tunnustettujen ongelmien esilletuomista eikä lopputulemana historiaa myöskään pyyhitty maton alle. Sen sijaan nuo nykysilmiä ja ajatuksia haastavat epäkohdat kohdattiin mediahuomion ansiosta aiempaa avoimemmin ja toivon mukaan parannettiin samalla rivikansalaisen yleissivistystä ja historiatietoisuutta. Hyvä näin. Toivottavasti Tanskan tapaus toimii saman logiikan mukaisesti. Todellisuutta ei ole syytä vääristää sen kohtaamisen kautta syntyvien konfliktien takia.

4) Puheenkirjoittajan kautta diplomatian ytimeen

 benrhodes

Tämän listauksen pihvi on tässä: aivan erinomainen New York Timesin artikkeli Obaman ulkopoliittisesta neuvonantajasta ja puheenkirjoittaja Ben Rhodesista. Kirjoittajanaan David Samuels. Molemmat minulle aiemmin tuntemattomia nimiä mutta eivät enää.

Kyseessä on huikea, valaiseva ja hengästyttävän perinpohjainen artikkeli ulkopolitiikasta ja sitä kattavasta journalimista 2010-luvulla, josta opin valtavasti mutta erityisesti pari asiaa. Yksi: Obaman tapa olla läsnä Jimmy Falloneissa, Marc Maroneissa sun muissa pop-kulttuuriksi luokiteltavissa medialähteissä on äärimmäisen tärkeää hänen medianäkyvyytensä takia, vastustajiensa ilkkumisista viis. Alkuvoimana näille reaktioille on syynä vain kateus tai ainakin pitäisi. Kaksi: Ihmisellä, jolla on sana ja teknologiat hallussa, voi olla lopulta aivan merkittävä ja kauhistuttava määrä valtaa. Mikä lumoavinta, joskus tämä ihminen voi myös päästä tekemään ja edistämään juuri sitä mitä hän haluaisi maansa johdon suurelta visiolta ja vieläpä sillä tasolla, että minun kaltaiseni harrastelijakin pystyy asiasta lukemaan tässä ja nyt. Ben Rhodes olkoot minun mieleeni muistuva esimerkkinä tästä nyt ja tulevaisuudessa.

Alkuperäisen artikkelin lisäksi suosittelen kovasti sen jatkokertomusta – Samuelsin omaa kommentaaria juttunsa aikaansaaneesta kohusta, jonka laajuutta en osaa arvioida ilman suurempaa tutkimusta (puhutaan ilmeisesti sadoista vastineista). Niin syvältäluotaava tuo kommenttipuheenvuoro nimittäin on, suorastaan kirurginen. Sen sisältä löytyvä sitaatti antaa minulle tietyn vakuutuksen siitä, että näiden kahden varassa voin nyt elää ihan rauhallisena. Kunnes toisin todistetaan. “The story itself has vanished, replaced by a digital mash-up of slurs and invective, supported by stray phrases that have been mechanically tweezered from different texts.” Ihan pätevä kuvaus digiajan journalismin todellisuudesta tämäkin.

5) Kiekkofanin bonusvalinta: Tuomarilegendan turinoita

 

ice-1305597_1280

Luin juuri Bob McKenzien teoksen Hockey Confidential, joka oli täynnä hienoja henkilökuvia ihmisistä, joista kaikki eivät olleet mitään ilmiselviä valintoja kokonaisuuteen, mitä ehkä McKenzien kaltaisen sisäpiirin miehen odotti luovan yksien kansien väliin. Mukana oli enemmänkin elämäntarinoita jääkiekon ympäriltä kuin elämänmakuisia jääkiekkotarinoita, mikä itsessään oli ihan miellyttävä yllätys. Hieno lukukokemus omalla tavallaan.

Tämä erinomainen Kerry Fraserin kirjoittama artikkeli The Player’s Tribuneen sen sijaan oli juuri sitä mitä fani osasi odottaa ja saikin. Theo Fleury, Wayne Gretzky, yksityiskohtia tuomarin luomista rutiineista pelin koheesion ylläpitämiseksi, sokerina pohjana yhdeksi tunnetuimmista aikansa tuomareista nousseen Fraserin lyhyt elämäntarina: lyhyehköstä wrecking ballista tuomariksi, joka osasi käsitellä pelaajia juuri oikein. Erehdyksiä, onnistumisen tunteita, itsereflektiota, yhteensattumia jotka johtivat suuriin asioihin. Hieno kertomus. Suosittelen.

Kuvitus:
#1 Pixabay, CCO
#2 Adam Przezdziek/Flickr, CC BY-SA 2.0
#3 Wikipedia, CCO
#4 U.S. Department of State lähteestä Wikipedia, CCO
#5 Pixabay, CCO

Continue Reading

Viikon valinnat #1: kaikki tieto häviää, internet on facebookissa eikä toisin päin.

Kuten hyvin tiedämme, ilman myyviä otsikoita ei ole mitään. Jos otsikko ei kiinnosta, niin juttua ei lueta. Aivan kuten metsässä yksin kaatuvaa puuta kukaan ei huomaa, ei kukaan huomaa siitä kirjoitettua juttuakaan ellei tarjolla ole kuvia tai puuhun liittyvää seksivau-skandaalia. Joten pulinat pois ja aloitetaan! Kyseessä siis juuri nyt ekaa kertaa kokeilemani uutisotsikkojen koontipostaus.

1) Tiesitkö, että kaikki internetin tieto on vaarassa kadota?

No rehellisesti sanottuna ei ehkä ole, ainakaan aikaisempaa enempää, mutta IT-alan grand old man Vint Cerf on nostanut The Guardianissa esiin tärkeän huomion siitä, mitä tiedon digitalisoituminen voi pahimmillaan tarkoittaa. Kun tieto on säilytetty formaatteihin, joita lukevat teknologiat ajan myötä katoavat ja poistuvat käytöstä, on tiedon katoamisen ongelma konkreettisempi kuin perinteisten arkistojen kohdalla. Paperit ovat aina papereita, ja fyysinen tallenne säilyy fyysisenä kunnes se haurastuu käsikosketuksella. Mutta miten suu pannaan bittien kohdalla, kun ne ovat vaikkapa lerpulla?

Kasa historiaa vai turhaa nauhaa?
Kasa historiaa vai turhaa nauhaa? (makelessnoise/flickr)

Cerf mainitsee erityisesti, kuinka tieteenalana historiantutkimuksen pitäisi olla erityisen huolestunut tästä seikasta, ja on kyllä aivan oikeassa arviossaan. Huoli on aito.

“We don’t want our digital lives to fade away. If we want to preserve them, we need to make sure that the digital objects we create today can still be rendered far into the future,” he added.

Tiedon haihtuminen onkin mielenkiintoinen vertauksena, koska lähtökohtaisesti digitaalisen tiedon ei jotenkin luulisi haihtuvan. Mutta koska kaikki fyysiset asiat kuitenkin vääjäämättä murenevat, tekevät niin myös DVD:t ja CD:t! Ulkoiset kovalevymme pitävät muuttuvilla hurinoillaan ja naksutuksillaan meidät varpaisillaan, koska tiedämme niiden sisällön olevan haavoittuvaista muutoksille. Unohdamme tämän helposti, kun kaikki dokumentaatiomme mahtuu pieneen tilaan suuren arkistohuoneen sijasta. Mutta mitä sitten kun vesilasi kohtaa laitteen pinnan ja ATK-asiantuntijatkaan eivät saa enää 100 prosenttia datasta pelastettua? Ja kuinka suuri vaiva onkaan digitoida vanhoja VHS:iä, tai siirtää kymmeniltä CD-levyiltä tieto kymmenille DVD:ille, entä mitä tehdä DVD:ille silloin, kun Bluray on yksinkertaisesti ainoa vaihtoehto? Siirretään nyt tämä ajatusleikki vain arkistolähteiden ja -tallenteiden maailmaan mittakaavassa, joka erilaisten instituutioiden budjeteissa ja toimintakertomuksessa tunnetaan “tiedon digitalisoimisena”, niin olemme lähellä niitä huolia, joista Cerfkin puhuu. Missä vaiheessa jalo idea muuttuu tiedettä vastaan tehtäväksi myyräntyöksi?

Shakespearen recycle binien ja sähköpostiarkistojen tonkiminen olisi ollut varmasti jännää
Shakespearen roskakorin ja sähköpostiarkistojen tonkiminen olisi ollut varmasti jännittävää! (wikipedia)

Historiantutkijana eräs toinenkin asia tähän aiheeseen liittyen on arveluttanut minua – mitä merkitsee sivistykselle maailma, jossa tietoympäristö tekee päiväkirjoista entistä harvinaisempia? Kuka haluaa/voi/ymmärtää kerätä sähköposti- tai Facebook-viestihistoriansa talteen? Paljonko tulevaisuudessa on käytössä on materiaalia, jonka avulla voidaan oppia ja opettaa, miten historialliset ideat, teot ja seuraukset ovat rakentuneet toteuttajiensa ja kohteidensa päässä? Lukisin jo nyt mielelläni sellaisen objektiivisuuteen pyrkivän teoksen/tutkimuksen, joka perustuisi yhtä lailla päiväkirja-, haastattelu kuin sähköposti/blogiarkistolähteisiinkin. Toivottavasti sellaisia tulee vastaan ennemmin kuin myöhemmin, koska ne varmasti herättäisivät vastaavia kysymyksiä nykyistä useamman mieleen.

2) Sinä varmasti tiesit, että Facebook ei ole yhtäkuin Internet. Mutta kaikkialla ei ole näin.

Quartz tarttui mielenkiintoiseen seikkaan: indonesialaiset tutkimukset osoittivat useamman ihmisen käyttävän Facebookia kuin internettiä. Havainnon tehneiden tutkijoiden ensireaktiot olivat varmasti vähintäänkin hämmentyneitä. Kuitenkaan tämän ei pitäisi ollaan mikään suuri yllätys, koska Facebookin rooli internetissä vain sanalla sanoen on niin merkittävä ja siitä suorastaan erottamaton. Vaikka kuinka lukisimme täällä Suomessa tai Yhdysvalloissa nuorison siirtyvän pois Facebookista uudempien ja hauskempien palveluiden takia, on tällainen trendi lähinnä marginaalinen tai vähintäänkin triviaali globaalissa skaalassa.

Slogan-ehdotukseni: "Internet.org - it's like internet, but with less internet and more facebook" (Ruutukaappaus)
Slogan-ehdotukseni: “Internet.org – it’s like internet, but with less internet and more facebook” (Ruutukaappaus)

Facebook on valtava yritys, jonka lonkerot ovat levittäytyneet ympäri maailmaa ja joka pyrkii jatkuvasti laajentamaan käyttäjäkuntaansa. Näin se tekee Internet.org-palvelullaan, jolla se pyrkii omimaan kehittyvien maiden kansalaisten internet-käytöstä leijonanosan.

Ennen kuin joku huomauttaa siitä, että tällaisen kuvauksen tehdessäni tahallaan mustamaalaisin Facebookin pyrkimyksiä, kiellän heti moisen väitteen esittäen kursailematta palvelun toiminnan lähtökohdat: Facebook on yritys, jonka on tuotettava voittoja (check) ja joka luonnollisesti tekee kaikkensa taatakseen menestyksensä ja kasvupotentiaalin myös tulevaisuudessa. Joten mitä Facebook tekee? Tuottaa Internet.org-palvelullaan internetin käyttömahdollisuuksia maihin, joissa älypuhelimien käyttö on vielä marginaalista. Palvelu lanseerattiin helmikuussa Intiassa, joka on nyt palvelun kuudes kohdemaa. Aiemmat kohteet ovat olleet Ghana, Kolumbia, Kenia, Tansania sekä Indonesia, jossa Internet.org otettiin ensimmäisenä käyttöön. Sattumaa tämän artikkelin kannalta? Mitä todennäköisimmin. Silti hankkeella ja tutkimustuloksella on varmasti selkeitä yhteyksiä toisiinsa.

Jotkut huvittuvat tästä uutisesta, koska heistä on hauskaa, että ihmiset “ovat niin tyhmiä”, että luulevat Facebookin toimivan internetin yläpuolella tietoympäristön sateenvarjona, vaikka todellisuus onkin päinvastainen. Tästä lapsellisesta reaktiosta on hyvä siirtyä seuraavaan näkökulmaan, joka on helpon syypään eli kapitalismin, ahneuden ynnä muiden tyypillisten Facebookiin yhdistettävien piirteiden sadattelu. Jälleen kerran olemme todistaneet uuden kappaleen Facebookin maailmanvalloitustarinassa! Lähtökohdat Internet.orgin kaltaisiin projekteihin ovat yhtäältä altruistisilta vaikuttavia ja hyväntahtoisia mutta toisaalta täysin loogisia bisnes-ratkaisuja. Tätä on mahdotonta kenenkään kieltää kysyttäessä, vaikka eittämättä yhtiö puhuukin projektinsa yhteiskunnallisen kehityksen jouduttavasta luonteesta.

Menestyvä innovaattori hymyilee kritiikistä huolimatta. Aurinkolasit muokattu kuvaan jälkikäteen toim.huom.
Menestyvä innovaattori hymyilee kritiikistä huolimatta. Aurinkolasit muokattu kuvaan jälkikäteen toim.huom. (Wikipedia)

Rahaseikat sikseen, seuraukset kehittyvien maiden näkökulmasta ovat äärimmäisen merkittäviä tietoympäristön käytön ja kehittämisen kannalta. Tietoverkon tasa-arvo eli net neutrality ei yksinkertaisesti toteudu, kun Facebook pystyy omilla strategisilla päätöksillään tekemään valintoja, joiden perusteella tieto joko päätyy tai ei pääty palvelunsa käyttäjien saataville. Mikäli Internet.org tarjoaa kasvaville talousalueille itsensä hyväksymiä tietolähteitä rajaamalla maksumuurien taakse aineistot, jotka eivät palvele sen toimintaperiaatteita, syntyy tilanne, jossa internetin emansipoiva voima ja tiedonvapaus ei toteudu – koska kyseessä ei ole koskaan ollutkaan internet!

Joku saattaa nostaa esille vaihtoehtoja, joita näissä samoissa maissa on tarjolla, kuten Wikipedia Zero, jolloin käytävä keskustelu toki monipuolistuu. Kaikki tieto on joka tapauksessa lähtökohtaisesti jonkun kuratoimaa. Tieto kulkeutuu jonkun toimijan toimesta yleisölleen. Kirkon penkeiltä kuuliaisille kuulijoille, tietosanakirjoista ja sanomalehdistä niiden ostajille ja lukijoille. internetin käyttäjät saavat tietonsa esimerkiksi Googlen, YLE:n tai Wikipedian avulla silloin, kun he eivät ole nähneet vaivaa kuratoidakseen omaa tietolähdeverkostoaan tarpeidensa mukaan; Google, YLE ja Wikipedia toki tarjoavat tähänkin tarpeeseen myös omat vaihtoehtonsa, joita monet internetin käyttäjät myös hyödyntävät. Mutta palveluntarjoajien toimintaperiaatteista ja eettisistä lähtökohdista jaarittelu sikseen – Internet.org on jälleen yksi uusi tapa lisätä tiedon leviämistä ja käyttöä. Net neutrality -keskustelu jatkukoot tästä virkistyneenä. Tähän nimittäin on jälleen kerran syytä.

Muissa uutisissa:

Onkohan tämän pelipaidan omistajalla ollut aikoinaan vaikeuksia ylläpitää some-presenssiään? (Gamewornauctions)
Onkohan tämän pelipaidan omistajalla ollut aikoinaan vaikeuksia ylläpitää some-presenssiään? Harmillisesti Robin Big Snakesta ei tullut koskaan NHL-tähteä. Silti muistan hänen nimensä aina. (Gamewornauctions.net)
  • Facebook on hankala palvelu yhdysvaltalaisille alkuperäiskansalaisille, koska sen säännöissä kielletään käyttäjiään käyttämästä “sanoja, lausekkeita tai lempinimiä” niminään. Tämä johtaa siihen, että nämä joutuvat näkemään valtavan vaivan autentikoidakseen itsensä. Mielenkiintoinen case, ja toivottavasti palvelu ottaa asiasta syntyneestä julkisuudesta opikseen ja panostaa asianmukaisesti.  (Facebook is telling Native American their names fake, Naked Security/Sophos)
  • Adressi.comin ylläpitäjä yllättyi siitä, että joku laittoi nettiadresseihin vääriä nimiä. Tämä bloggaaja yllättyi siitä, että tämä uutinen on kirjoitettu tästä näkökulmasta, ellei kyseessä ollut ironinen ote otsikosta lähtien. Oletteko muuten kuulleet, että jotkut kirjoittavat internetissä uutiskommentteihin asioita vain trollatakseen eivätkä asiallista keskustelua tuottaakseen? Huhut kertovat myös karhujen tekevän jotain metsässä/metsään. (Kulttuuriadressiin väärennettiin Jenni Haukion ja Martti Ahtisaaren nimet – “Tuli tunne, että halutaan mustamaalata”, YLE)
  • Mitä vielä Facebookiin tulee, reagoivat ja tekevät ne joskus asioihin myös täysin oikein. Oli vain ajan kysymys, milloin Facebook Legacyn kaltaisen ominaisuuden/perusmekaniikan puute olisi tullut ylitsepääsemättömän suureksi ongelmaksi ihmisten sosiaalisen median käytössä nyt ja tulevaisuudessa. Erinomainen kehitysliike. Suosittelen perehtymään. (Adding a Legacy Contact, Facebook)
Continue Reading