Kohti kirjamessuja: innostumisia ja tärppejä

Turun Kirjamessut häämöttävät jo horisontissa! Odotan innolla ties kuinka monennetta kertaa tätä syksyn yhtä parhaista viikonlopuista. Olen käynyt messuilla nuoresta pitäen paimiolaisena pikkukoululaisena, joten en edes enää osaa laskea käyntikertoja. Tällä kertaa jännitystasot nousevat tosin ihan uusille lukemille, koska toimin messujen yhtenä virallisena somettajana – taskusta löytyy oikein kulkukortit ja kaikkea sellaista! Jännittävää!

Pääsin osallistumaan somettajan ominaisuudessa jo ohjelman julkistamistilaisuuteenkin ja aika vakuuttuneena katselin kaikkia niitä nimiä, jotka tänäkin vuonna on kiinnitetty messuohjelmaan. Satakunta innostaa ja Saksa vakuuttavat pääteemoina ja toki myös niiden ulkopuolelta löytyy monenlaista kiinnostavaa, juuri julkaistua tai muuten vain ajankohtaista puhujaa. Somettajan roolissa onkin ollut nyt todella hauskaa suoranaisessa festarihengessä suunnitella aikatauluja, joiden mukaan ainakin voi yrittää sinkoilla ympäri messuhalleja viikonlopun aikana. Pyrin parhaani mukaan somettamaan erilaisissa formaateissa – ainakin Twitter, Instagram sekä tuttu ja turvallinen Facebook ovat käytössäni. Siitä en ole vielä tehnyt päätöstä, onko mahdollisten videosisältöjen lopullinen formaatti Facebook Live vai Periscope. Kuitenkin liikkuvaakin kuvaa haluan jakaa messuista kiinnostuneiden iloksi, jos vaikka jotain kivaa ja jännittävää paikan päällä sattuisi – ja miksipä ei sattuisi!

kirjoja kirjoja kaikkialla
Arvioni messukantamuksistani sunnuntai-iltapäivän päätteeksi

Somettamisen “viitta” on itselleni osin myös tietoinen punomani juoni; olen ennen ollut nimittäin aika laiska osallistumaan järjestettyihin ohjelmiin. Sen sijaan olen keskittynyt haahuilemaan ympäri tapahtumapaikkaa päättömästi, kaikki messuständit hyvässä rauhassa läpi käyden ja tuttaviin törmäillen. Varsinkin jälkimmäiseen tarkoitukseen tuo haahuilutaktiikka ihan ehdoton. Kaikkien tuttujen tapaaminen messuilla ei onnistuisi mitenkään suunnitelmallisesti, jokaisella kun on omat tapansa ja tehtävänsä jatkuvasti elävässä ympäristössä. Tässäkin mielessä se festivaalivertaus sopii mielestäni hyvin kirjamessuille – tutut kasvot yllättävät aina iloisesti väkijoukon paljouden keskellä. Täysin orjallinen aikataulujen ja suunnitelmien noudattaminen ei siksikään ole kannattavaa. Vaikka olenkin henkisesti valmis suunniteltuun päivien kulkuun, otan silti itselleni täydet vapaudet heittää lopulta kaikki suunnitelmat romukoppiin jos vain tilanne sitä vaatii.

Mistä sitä tietää, vaikka sattuisinkin näkemään jossain pienimmässä antikvariaattiständissä hienon kokoelman minua jo vuosia kuumottanutta kirjailijaa tai törmäämään lapsuudentuttuun kymmenen vuoden takaa? Tällaisissa tilanteissa menettää helposti ajantajunsa kokonaan ja unohtaa itseään ympäröivän maailman. Parhaillekin näin sattuu, ja heikkomielisille sitäkin useammin (kuten olen huomannut).

Valitettavasti pääsen paikalle messuille vasta lauantaina, koska perjantai menee omissa töissä, joten moni kiinnostava puhuja ja ohjelma jäänee välistä. Aivan ehdottomasti olisin halunnut perjantaina kuulla Miika Nousiaisen mietteitä hänen uudesta kirjastaan Juurihoidosta (Agricola-lava klo 13.15) sekä Meeri Koutaniemen, Katja Ketun ja Maria Seppälän Fintiaani-kirjan ja sitä varten tehdyn tutkimuksen taustoja heidän itsensä kertomanaan (Tieto-lava klo 19.00). Nousiaisen uutuus tulee joka tapauksessa hankittua, koska kaikki muut hänen teoksensa löytyvät jo hyllystä ja uutta janoan jo kovasti. Fintiaanien mailla lienee myös samanlainen pakko-ostos, niin hienoja uutisjuttuja olen fintiaaneista heidän kertomanaan ja kuvittamanaan jo lukenut muualta (YLE:n juttu esimerkiksi on mahtava). Muita ehdottomasti tarkastamiani ohjelmia ja niiden puhujia olisivat olleet todella kiinnostavasti venäläisestä arjesta kirjoittava Kalle Kniivilä (Eino klo 12.10) sekä netikettiä ja somelogiikkaa loistavasti analysoiva Katleena Kortesuo (Agricola klo 11.00). Tuskin myöskään Paperi-T:tä eli Henri Pulkkista runoineen (Agricola 12.45) olisin voinut jättää välistä, sen verran mielenkiintoinen yllätys hänen kirjansa oli. Missattuja ohjelmanumeroita saan onneksi hiukan paikkailtua, kun illalla Dynamossa a.k.a. Dynkyssä pidetään hyvissä ajoissa ennakkoon superhypetetty Sammakon kirjamessuklubi, vetonaulanaan DJ Wladimir Kaminer Ryssändiskoineen. Haavoilleni siis valellaan balsamia neuvostoliittolaisten ikivihreiden muodossa.

 

Lauantaina pääsen sitten tositoimiin ja aamulla lähinnä asetun messutunnelmaan ja otan ensikosketuksiani messuhalliin. Ensimmäinen ohjelmavalinta tulee yhdentoista jälkeen, koska vaihtoehtoina olisi todella mielenkiintoiselta kuulostava Mark Terkessidisin keynote-luento (Auditorio klo 11.15) maahanmuutosta tai pitkään fiilistelemäni Tiina Raevaaran tähdittämä Tiedetunti teemalla humpuuki (Tieto klo 11.30), jossa varmasti käsitellään tieteen ja muunkin tiedon luotettavuutta. Teen valinnan fiiliksen mukaan, kuten myös puolen päivän jälkeen kun vaihtoehtoina olisi joku tiedepohdinnan jatkaminen paneelikeskustelulla tieteen yleistajuistamisesta (Tieto klo 12.00) tai Pentti Matikaisen jääkiekkomuistelmien puinti (Kuisti klo 12.45). Tässä vaiheessa jääkiekko tosin saattaa voittaa, koska tälläkin hetkellä minulla olisi odottamassa lukemista – tai kuuntelemista – legendaarisen jääkiekkomaalivahti Ken Drydenin kirjoittama lätkäeepos The Game. Matikainen voinee toimia tässä mielessä porttiteorian mukaisesti suunnannäyttäjänä, koska tällä hetkellä on juuri menossa kovat pohdinnat siitä, mihin kirjaan seuraavaksi tarttua. The Gamen rinnalla huomiostani kilpailee muun muassa Laura Lindstedtin Oneiron ja Hannu Raittilan Canal Grande.

Loppupäivän must-see-juttuja ovat M.A. Nummisen jommankumman uutuuskirjan pohdinnat, joista valitsen todennäköisesti Jazzin meiningin valottamisen (Kuisti klo 14.30), dekkaristi-tähtien Wagnerin ja Leonin paneeli (Auditorio 15.40) sekä Sammakon suurnimen Kaminerin (Agricola 14.05) esiintyminen. En ole lukenut Kaminerilta kirjan kirjaa mutta olen valmis heittäytymään hänen fanikseen. Tosin eräällä tavalla traagiseksi tilanteen tekee se, että edellisiltä messuilta vahvimmat kirjailijakohtaiset muistoni ovat liittyneet Sammakon tallissa olleeseen ja jo nyt edesmenneeseen, kaikkien aikojen lempikirjailijaani Dan Fanteen. Sydämessäni on hänen kokoisensa aukko ja olen sen takia nyt eräänlaisessa puoliksi vastaanottavassa, puoliksi kaikesta kieltäytyvässä tunnetilassa suhteessa Sammakon muihin kirjailijoihin. Sammakon vuonna 2004 julkaisemasta Fanten runokokoelmasta Unohda Guggenheim on yöpöydälläni lukematta vielä muutama sivu. Kenties uusien kirjailijatuttavuuksien aika onkin lopulta vasta sitten, kun olen nuo viimeisetkin runot imenyt mieleeni kuin lihanrämmäleet kananluiden ympäriltä. Illan osaltani päättänee paneeli kasvissyönnistä (Tieto 16.30), jossa puidaan myös hyvän tuttuni Jukka Vornasen yhdessä Taru Anttosen kanssa kirjoittaman, edellisenä päivänä julkaistun Lihansyöjien Suomen herättämiä ajatuksia.

 

Sunnuntaina ohjelmisto on kiinnostuksieni osalta hieman kevyempi, vaikka kohokohtia silloinkin löytyy. Antikvariaatit tulen varmastikin kaluamaan jo lauantain parhaiden löytöjen osalta mutta kustantajien ständit tarjouksineen ja mahdollisesti myös ruoka- ja viinimessut jäänevät sunnuntaille. Päivä alkaa kuitenkin poliittisten historian professoris-suurmiesten Timo Soikkasen ja Markku Jokisipilän tähdittämällä autonomiapaneelilla (Auditorio 10.30). Paneelissa on toki myös muitakin auktoriteetteja mutta ei oman graduohjaajan ja alma materinsa lempitutkijan voittanutta, sanon ma. Mielipiteitä ja anekdootteja varmasti lentelee suunnasta toiseen eikä yleisö jääne kylmäksi. Päivän taas päättää Jukolalla klo 1530 alkava Historiantutkimus digitaalisessa murroksessa -keskustelu, jota fiilistelen omien tutkimuskiinnostuksieni takia erittäin paljon. Näiden kovien tieteellisten kansien välissä ikään kuin huomaamattaan sinetöi päivän historiakeskeisen annin Mike Pohjolan Turun palosta kertova historiallinen romaani (Agricola klo 15.00) ja Erkki Tuomiojan päiväkirjat (Jukola 15.05). Väliin mahtuu toki kaikenlaista muutakin jännittävää – mutta kuten todettua, kaikkea ei kannatakaan pitää kiveen kirjoitettuna!

 

Erityisiä muita tärppejä itselle:

Minulla on ollut tapana aina metsästää kirjamessujen aikaan antikvariaateista tiettyjä kirjailijoita ja teemoja. Esimerkiksi viime vuonna kartutin kokoelmiani Yukio Mishiman Thirst for Lovella, jonka ihmeekseni löysin vaikkei sitä ei ole kai koskaan suomeksi käännettykään. Mishiman, Osamu Dazain, Hermann Hessen ja Kazuo Ishiguron teosten lisäksi olen metsästänyt myös erityisesti arktisen politiikkaan ja tutkimusretkeilyyn liittyviä teoksia enkä todellakaan kursaile sosiaalisen median historiaa käsittelevien teostenkaan äärellä! Vaikka yllättäen niitä vanhoina teoksina ei kauhean usein hyllyiltä löydykään..

Kourallinen Mishimaa
Mishima-kokoelmani – to be continued?

Parhaat löydökset ovat lopulta kuitenkin aina niitä, jotka yllättävät täysin. Niitä odotankin siis eniten kaikista tänäkin vuonna. :)

 

Viimeksi lukemaani:

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Viime messuilta hankkimani Itärannan toinen romaani oli ihan pakko lukea ennen näitä seuraavia messuja ja kiireinen loppukesä johti siihen, että minun piti oikein pakottaa itseni tarttumaan siihen. Ei huono päätös, koska se oli lähes yhtä hyvä kuin Teemestarin kirja, ja se on jo paljon sanottu.

Jennifer Egan: Sydäntorni. Sitä en koskaan muista, kuinka mones ylipäätään, saatika suomennettu romaani tämä Eganilta oli mutta joka tapauksessa oli tyyliltään sitä samaa ihmismäisen dystopian purevaa laatua kuin Aika Suuri Hämäys, jonka onnekseni hetken mielijohteesta aikoinaan kirjaston hyllyiltä nappasin luettavaksi.

Craig Ferguson: American on Purpose. Innostuin yllättäen äänikirjoista ihan hetki sitten, ja loistava alku innostukselleni oli Fergusonin itsensä narratoima, hersyvän hauska omaelämäkerta, joka kulki harmaankosteasta Skotlannin lapsuudesta aina Hollywoodin menestykseen saakka. Se aksentti… parasta.

Kuvitus:
#1 Turun Kirjamessut -logo
#2 benuski / Flickr, CC BY-SA 2.0
#3 Yours truly

Continue Reading

Mitä ihmettä: Talvisotaa ja Shakespearea Twitterissä?

Sosiaalisessa mediassa pyöri vuodenvaihteessa 2014-2015 varsin mielenkiintoinen historiankirjoitukselle läheinen mediakoe. YLE loi Twitteriin Talvisodan 75-vuotisjuhlan kunniaksi historiantuotannon, jonka aikana somettajat pystyivät seuraamaan Talvisotaa kronologisesti yhtiön Twitter-profiilien sisällön kautta. Projektia varten lanseerattiin hashtag #s0ta39 sekä tämän sisarhashtagit #kriget39 ja #war39, joiden ympärille luotiin sekä some-sisältöä että perinteisempää verkkosisältöä talvisodasta ja itse projektin aikana syntyneistä ilmiöistä. Yleisradion lisäksi projektiin loivat sisältöä myös somettajat, jotka eivät olleet mukana mitenkään sen tuotannossa mutta jotka saivat myös alkuperäisen tuottajansa siunauksen ja hyväksynnän osana projektin omia some-virtoja. Mielenkiintoista oli toki myös se, että loppujen lopuksi Yleisradiossa ei voinut olla viimeistä sanaa sanottavana siitä, kuka projektiin sai osallistua ja kuka ei. Somevirtaahan ei nimittäin pystytä kontrolloimaan millään tavalla. #sota39-hashtagin ympärille muodostunut talvisota-kokemus oli jokaisen osallistujan vapaasti muovattavissa ja arvioitavissa alusta loppuun ja se lopulta päättyi paljon monipuolisemmassa muodossa kuin se alkoi. Tästä historiografisesti ajateltuna modernista ja samalla todella haastavasta hankkeesta kirjoitimme Ilkka Lähteenmäen kanssa artikkelin Rethinking History -journaliin, joka julkaistiin nyt kesäkuussa.

Viestikoiria Summassa 14.12.1939. Lähde: SA-kuvaViestikoiria Summassa 14.12.1939. Lähde: SA-kuva

Kirjoitusprosessi oli haastava mutta samalla hyvin tyydyttävä. Sosiaalisen median analyysin ja historianfilosofian naittaminen yhteen #sota39:n kautta johti siihen, että me molemmat saimme annettua projektille vahvan kädenjälkemme omista lähtökohdistamme. Tekstin lopulliseen muotoon jäi myös elämään monia hauskoja sattumuksia. Saattoi nimittäin olla ensimmäinen kerta kun tieteellisessä artikkelissa on viitattu täysin vakavissaan Talvisodan rauhanjulistukseen, jonka välitti Twitterissä noin 75 vuotta sitten kuollut presidenttimme Kyösti Kallio! Aika ajoin lähdemateriaalia läpikäytäessä olotila oli varsin surreaali. Vaikka viittaammekin usein siihen, kuinka akateemisen yhteisön olisi hyvä soveltaa sosiaalisen median käyttöä oman tieteenalaansa esilletuomiseen tämänkin projektin mahdollisesti inspiroimissa formaateissa, repi perinteinen rankelainen poliittisen historian maisteri silti hiuksiaan päästä moneen otteeseen. Niin epäsovinnaista aineisto oli historiantutkimuksen perusteesien kannalta. Toisaalta, oli sisältö ristiriitaista tai ei, itse tuotanto oli kokonaisuudessaan kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen ja suosiostaan päätellen tarkoituksessaan onnistunut.

Parasta mitä artikkelistamme voisi mielestäni seurata olisi keskustelu siitä, miksi projekti oli syystä tai toisesta “väärin”, argumentteja suuntaan jos toiseenkin myös varmasti löytyy. Miksi korottaa huomion kohteeksi sellaista historiasisältöä, joka ei kunnioita perinteisen historiankirjoituksen lähdesääntöjä? Miksi antaa hyväksyntää sisällöille, joista suurella osalla ei ole totuuspohjaa, vaikka ne kuinka saisivatkin inspiraationsa ja ajankuvansa Talvisodan kehyksistä? Onko historiantutkimuksen etu, että annetaan tietoisesti historian lukijoille sellainen kuva, että spektaakkelinomaiset mediaperformanssit olisivat yhtä hyväksyttäviä kuin alkuperäislähteisiin perustuvat, objektiivisuuteen pyrkivät ammattihistorioitsijoiden kirjamuotoiset teokset? Tällaisiin kysymyksiin pohtisin mielellänikin järkeviä vastaperusteluita tulevaisuudessa. Esipuheena vastauksissani hyväksyisin kaikki huolet mitä todennäköisimmin varteenotettavina. Tämän jälkeen kuitenkin toivoisin argumentaatiota siitä, miksi uusien medioiden käyttäjien kiinnostuksen lisäämiseksi ja historiantietoisuuden haastamiseksi ei muka olisi hyvä idea.

Modernin yhteiskuntamme, toisin sanoen vuoden 2016 yhteiskuntamme aikana historiantutkimuksesta kiinnostuneen ihmisen tulisi vaalia ja hioa kykyään erottaa objektiivinen totuus vääristetystä totuudesta. Yleisradion projekti on lähtöisin vastuullisista lähtökohdista ja raportoidessaan #sota39:n kautta Talvisotaa sen kehittyvistä ja haasteellisista näkökulmista tarjoaa se kansalle sitä, mistä kansa voi kiinnostua, mitä se ymmärtää ja mistä se mahdollisesti haluaa oppia lisää. Samalla kertyy vääjäämättä tekstianalyysikykyä, joka ei myöskään juuri eriydy mihinkään yhteen tieteellistä suuntausta tai tekstilajia, vaan auttaa niin modernin journalismin kuin vanhemmankin, mahdollisesti propagandistisen tai muuten tarkoitushakuisen sisällön tulkinnassa.

Tällaisessa viitekehityksessä yleiskäsityksienne Suomen kansa, jolle Suomen historiaa kirjoitetaan, ei ole homogeeninen, monien stereotypisoivissa mielissä historiantutkimustaan palavimmin arvostava ja Kalle Päätalonsa lukenut, syvästi keski-ikäinen ikäryhmittämä. Sen sijaan tuo kansa on somettava, mahdollisesti vielä joskus äänestysikäinen ja kaiken kukkuraksi äänestävä tubettaja-sukupolvi, josta muodostuu tuleva kansakuntamme perusrakenne, josta syntyy myös seuraava perinteitään vaaliva, konservatiivinen sukupolvi. Tälläkin joukolla on oikeus sivistyä maansa historiasta, ja heitä pystytään lähestymään parhaiten puhumalla heidän kieltään ja ymmärtämällä heidän käyttämänsä tiedon, median ja vuorovaikutuksen sääntöjä. Siksi tällaiset projektit ovat erinomaisia myös pedagogisesti, kuten Yleisradion kooste Siilijärven lukion oppilaiden osallistumisesta #sota39:ään osoittaa.

Paras lähiaikoina näkemäni esimerkki siitä, miten akateemisen tutkimuksen kommentointi, keskusteluiden siirtyminen julkisuuteen ja tätä kautta vaikuttavuus kehittyvät eri sukupolvet sisällyttävään suuntaan somessa myötä, on muuten eräs artikkeli Twitter-pohjaisesta kirja-arvostelusta – jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Lähtökohtana kaikkeen oli tutkijan halu käsitellä William Shakespearen klassikko Kuningas Learin kahden tunnetun ja merkittävästi erilaisen version välistä juopaa arvioivaa teosta The One King Lear. Toronton yliopiston professori Holger Syme käytti Twitteriä herättävää kirjaa lukiessaan merkitsemällä sen avulla muistiin ensin hyvinkin perusteellista, sittemmin aika- ja tilasyistä yleisluontoista kritiikkiä somettajien nähtäväksi. Tästä julkisesta kommentaarista ja sen eri tekstiformaattien välisestä “rajoja” rikkovasta luonteesta syntyi ketjureaktio, jonka myötä kirjakritiikki sai enemmän julkisuutta kuin harva akateemikko edes usein uskaltaisi toivoa. Tapaus kokonaisuudessa käsitellään Symen kirjoittamassa artikkelissa The Ivory Twitter (The Walrus).

Cordelia-in-the-Court-of-King-Lear-1873-Sir-John-GilbertKuninkaan hovissa sattuu ja tapahtuu. #hovikohu #cordelia

Vaikka Symen itsensä kirjoittama ja otsikoima artikkeli saattaa hieman liioitella puhuessaan ingressissään “kritiikin vallankumouksesta”, kohdistaa hän pätevästi huomioita samoihin kipukohtiin, jotka saattavat johtaa myös #sota29-projektiakin arvostelevien osalta oirehtivaan vastarintamielialaan. Professoria itseään mietitytti se, että tapauksesta kirjoittaneet journalistit kokivat huvittavaksi ajatella sitä, että Twitterin 140 merkin formaatissa pystyttäisiin kertomaan “mitään vakavaa” shakespearemaisen merkittävästä aihepiiristä. Symeä luonnollisesti harmitti myös se, että haastatellessaan kirjan kirjoittajaa Brian Wickersiä (joka tulkitsi Twitter-muotoa ilmeisen teknisesti noviisina) syntyi lopputuloksena varsin kerrostunut ja motivoitunut mediatarina yksittäisestä Twitter-mouhottajasta. Siinä mielessä Walrusin artikkeli taitaakin toimia eräänlaisena vastineena koko “kohulle”, jos nyt sellaisesta medialogiikan perusteella voidaan puhua. Ihan niin suuresta jutusta kummiskaan voidaan puhua, että käsissämme olisi mitään leargatea tai muuta vastaavaa.

Syme toteaa esipuhemaisesti, että akateemisten teosten arviointia ei varmaankaan tulisi trendinä siirtää Twitter-formaattiin, koska sisältönä twiitit eivät juurikaan toimi samalla tavalla kuin tyypillinen akateeminen arvosteluformaatissa, vaan toimivat ainakin Symen tapauksessa muistiinpanoina ja sivuhuomautuksina. Akateemisena kommentaarina hän pitää Vickersille antamaansa Twitter-kritiikkiään – ja siitä syntynyttä polemiikkia – hyvin samankaltaisena kuin perinteisempää akateemista väittelyä, koska “homma menee lähes yhtä rumaksi molemmilla foorumeilla”. Twitterin avoin logiikka kuitenkin korostuu Symen huomauttaessaan, että eräs kanssatwiittaja on ollut täysin oikeassa muistuttaessaan, että väärässä oleminen Twitterissä johtaa aina seurauksiin. Miksipä siis hyvin erikoistuneet akateemikot eivät nimenomaan voisi siirtää alansa keskustelua osaksi some-ympäristöä, jossa se asetetaan mahdollisimman tarkan tarkkailun kohteeksi? Siteeraten Symeä,

It’s in the nature of highly specialized discourse, whether in neuroscience or classics, that your audience is as small as it is engaged and knowledgeable. Getting exercised in a couple of hundred bite-sized chunks of text online, with my strictly limited interpretative community listening in, seemed like little more than an extension of standard operating procedure into a slightly different medium.

Hyvin sanottu. Business as usual, lisää kahvia koneeseen ja keskustelu kuumaksi hashtagien kera. Vaikka keskiverto Twitter-yleisö olisikin lähtökohtaisesti kaikkea muuta kuin valmis käymään keskustelua maailman oman alojensa huippuasiantuntijoiden tasolla, ei kyseessä ole mikään tekosyy, jonka avulla akateeminen keskustelu voisi hyväksyttävästi sysätä syrjään koko formaatista. Tutkimuksen on tarkoitus sivistää, joten olkoot sen paikka jatkossakin ja entistä enemmän internetissä, “tiedon valtatien” äärellä, jota kansa ja kansalaiset käyttävät. Metaforista pitävälle: tarvitsee se asioihin perehtymätönkin tieviittoja siellä pärjätäkseen, vaikka nopeusrajoitukset eivät juurikaan auta ja väärinymmärryksen vaara häämöttää aina horisontissa.

Löydät artikkelin “The Finnish Twitter War: the Winter War experienced through the #sota39 project and implications for historiography” Rethinking Historyn kataloogista. Mikäli et pääse lukemaan sitä, ota rohkeasti yhteyttä minuun, artikkelia varten kun on käytössä pieni jakokiintiö ja se tietenkin kannattaa käyttää loppuun!

Kuvitus:
#1 SA-kuvat, Kuvien käyttöehdot
#2 Sir John Gilbert: Cordelia in the Court of King Lear (1873), Wikipedia, CC-0

 

Continue Reading

Viikon valinnat #3: Facebookin algoritmit polarisoivat, eikä internet lopu koskaan.

Vaalit menivät menojaan, samoin vappu, gradu ja työttömyys! Tässä roppakaupalla syitä siihen, miksi en ole päässyt lähiaikoina kirjoittamaan niin paljon kuin olisin halunnut. Varsinkin kyky lukea vapaa-aikanaan kirjallisuutta, joka ei liity mihinkään järkevään, on ollut aivan huumaava kokemus kymmenen vuoden akateemisen korpivaelluksen jälkeen ja naulannut minut nojatuoliin pitkiksi ajoiksi. Tästä kaikesta huolimatta silmääni on tarttunut taas kaikenlaista – yllättäen sosiaalinen media ja internetin tiedonhankinta ovat herättäneet paljon keskustelua internetin ihmemaailmassa. Tarjolla on ollut esimerkiksi kaksi hyvin mielenkiintoista keissiä, joissa ideologiset vastinparit ovat haastaneet toisensa tiedon suodattamisen peruskysymyksissä.

 

1) Facebookin uutisvirta-algoritmit rajoittavat tietolähteitämme

Filter this!
Tuulimyllytaistelu 2010-luvulta

Fast Company on käsitellyt Facebookin toteuttaman tutkimuksen uskottavuutta ja rajausta. Sciencessä julkaistun tutkimuksen (Adamic, Bakshy, Messing 2015) pääväitteenä esitettiin, että Facebook ei ole algoritmiensä kautta vastuussa tiedon polarisoitumisesta sisällön filtteröinnin kautta – ainakaan yhtä paljon kuin käyttäjät itse. Koska tutkimus ei ole public domainia, viittaan MIT Technology Reviewin juttuun. Tutkimuksessa tarkasteltiin yli kymmentä miljoonaa yhdysvaltalaista käyttäjää, ja sen mukaan algoritmit rajoittivat vastakkaiselta poliittiselta taustalta tulevien käyttäjien sisältöjä vain alle prosentin verran.

Kriitikot ovat kuitenkin iskeneet tutkimuksen kysymyksenasettelun ja rajauksen ongelmiin: tutkitut käyttäjät olivat ilmoittaneet poliittisen kantansa, joten tutkimuksen rajauksen ulkopuolelle jäivät kaikki ei-poliittiseksi itsensä “luokittelevat” käyttäjät. Yksinkertaisesti sanottuna ulkopuolelle jäävät ne, jotka ovat liikkuvia äänestäjiä, ovat ei-poliittisuutensa takia varsin otollisia kohteita lähipiirinsä polarisoivalle propagandalle tai yksinkertaisesti pidättäytyvät informoimasta vakaumustaan Facebookille. Edes minä en sitä kerro kategorisesti perustiedoissani, vaikka uutisvirtasisältöni ovat usein hyvinkin poliittisia.

Lähtökohtaisesti tutkimusrajaus on siis täysin keinotekoinen ja filtteröi käyttäjiä ulkopuolelleen ilman oikeutettuja perusteluita. Saman ilmiön eritasoisissa esimerkeissä sosiaalisen median aktiivisuus ei suoraan korreloi puoluejäsenyyttä, galluppiluvut eivät suoraan kerro puolueiden saamaa tukea EOS-äänestäjien saatika nukkuvien äänestäjien keskuudessa, eikä akateeminen tutkimus osaa välttämättä kohdentaa tutkimuksiaan sellaisiin viestintäkanaviin, jossa yhteiskunnallinen keskustelu tapahtuu muodossa, jota aiempi tutkimus ei tunne. Kysymyksenasettelu on näissä tapauksissa riisuttava perusmuotoonsa, jotta päästään problematiikkojen käsiin: suosiota somessa ei saa yhtälaistaa vaalimenestykseen eikä galluplukuja kannata tuijottaa kuin raamattua. Pioneeritutkimusten tekijöiden on myös ymmärrettävä, minkälaisia rajoituksia puutteellisella kysymyksenasettelulla on koko tutkimuksen lopputuloksen kannalta.

Vaikka jotkut käyttäjät Farhad Manjoonin anekdootin mukaan rajaavatkin omaehtoisesti ärsyttävimmät lähipiirinsä propagandistit pois uutisvirrastaan, nämä tapaukset ovat epäonnistuneen propagandan esimerkkeinä vain somevaikuttamisen jäävuoren huippu eikä niitä kuulu yleistää. Jos tutkimusaineisto rajataan tunnustuksellisiin poliittisiin käyttäjiin ja kaiken lisäksi palvelun aktiivisimpiin (ja sitä kautta uutisvirtaan eniten tottuneisiin) käyttäjiin, ei tutkimuksenkaan tuloksia yksinkertaisesti voida yleistää kattavaan kaikkia käyttäjiä. Christian Sandvig esittää tämän saman huomion ja haastaakin tutkimuksen kutsumalla sitä Facebookin “Ei meidän syy”-tutkimukseksi.

Facebookilla on taktinen syy lähestyä tutkimuskohdetta näin: me annamme käyttäjille mahdollisuuksia ja välineitä polarisoida tietolähteitä ja he käyttävät niitä – joten miksipä vika olisi meissä eikä palvelun käyttäjissä? Sandvig hyökkää tutkimuksen kieltä vastaan, joka ei tuomitse tai arvota tietolähteiden monipuolisuutta tai sen puutetta. Hän myös nostaa esille tutkimuksen lopputuloksista huomautuksen, jonka mukaan sosiaalinen media sittenkin aiheuttaa polarisointia joitakin arvioita vähemmän! Kysymyksenasettelu ja loppupäätelmä toimivat suoraan Facebookin vastaiskuna esitettyä kritiikkiä vastaan. Ähäkutti!

Pitkällä tähtäimellä sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, vaikuttaako ihmisen tietoinen valinta enemmän polarisointiin kuin algoritmit. Tämän tutkiminen ei myöskään liity mitenkään algoritmien todelliseen vaikutukseen, koska näkökulma on tutkimustuloksista kiinnostuneiden kannalta väärä. Algoritmit tuottavat polarisaatiota. Piste. Jos kysyn sokeripitoisen ruuan aiheuttamia terveysriskejä asiantuntijalta, en tee mitään sillä tiedolla, että tupakka on sitä vaarallisempi. Se ei vastaa kysymykseeni siitä, kuinka terveellistä tai epäterveellistä tuo ruoka on.

Kuten Nathan Jurgenson toteaa omassa kriittisessä arviossaan, “power and control are most efficiently maintained when they are made invisible.” Facebook on aika julkea yrittäessään tehdä meille näkymättömiksi tutkimuksensa merkittävimmät löydökset. Onneksi tämä ei kuitenkaan ole pitkällä tähtäimellä mahdollista. Kiitos tästä kommentaattoreille.

Näyttääkö RSS-virtasi tältä aina aamuisin?
Näyttääkö RSS-virtasi tältä aina aamuisin?

2) Internetiä ei voida rajata. The Economist kuitenkin yrittää sitä, ja se on ihan ok.

TechDirt käsitteli The Economist -lehden apulaispäätoimittajan ja digitaalisen strategian johtajan Tom Standagen NiemanLabsille antamaa haastattelua  – lähtökohtaisesti vastakkain olivat Standagen ja GigaOm/Fortunen sisällöntuottaja Mathew Ingramin näkemykset siitä, voiko internetiä rajata. TechDirtin Mike Masnickin mukaan Standagen asenne kertoo ylimielisyydestä, joka viestittää lukijalle, että The Economist kuvittelee olevansa tätä älykkäämpi tarjotessaan tälle valmiiksi pureskellun kokonaisuuden, jolla väittää tämän selviävän päivän informaatiotulvasta. Masnick asettuu siis Ingramin puolelle. Olen ehkä osin samaa mieltä Masnickin kanssa, mutta kun artikkeli väittää otsikossaan että internetin rajattomuuteen voi joko syleillä hyväksyen tai kieltää, mennään mielestäni hiukan metsään. Emme ole mustavalkoisten asioiden äärellä.

The Economist on siis lanseerannut palvelun nimeltä Espresso, jonka tarkoitus on tarjota siis omalla auktoriteetillaan varustetun informaatiopaketin valmiiksi kuratoitua. Standagen mukaan lehti myy “lääkettä informaatioähkyyn” tarjoamalla kuluttajille “rajallisen, hyvin tiukasti kuratoidun ja loppuun asti pääsevän tietopaketin.” Yksi keino tähän on kieltää kuluttajalta linkit – siis rajata Espresson luoman paketin ulkopuolelle ne asiat, jotka eivät siihen kuulu. Espresso on jo käynyt linkit läpi, valinnut niistä olennaiset ja samalla tehnyt kaiken sisällönrajauksen kuluttajan puolesta.

Ymmärrän miksi tällainen lähestymistapa häiritsee juuri Masnickia, joka TechDirtin edustajana edustaa ylpeästi toisenlaistatapaa samota internetin informaatioviidakossa. TechDirt tarjoaa lukijoilleen kaikki lähteet ja sitaatit sellaisinaan ja rohkaisee lukijoitaan suorastaan “aggressiivisesti” keskusteluihin uutiskommenteissa, koska Masnickin mukaan “monet lukijat ovat (TechDirtin henkilökuntaa) viisaampia käsitellyissä aiheissa.”

Mutta tässä piileekin yksi syy siihen, miksi Espressolla onkin selkeää kysyntää. Harva nimittäin haluaa joutua tekemään arvioita siitä, kuka internetin kommentaattoreista ja mitkä tietolähteet ovat aihepiirin kannalta parhaita informaation lähteitä. Vielä harvempi uskaltaa väittää hahmottavansa ja arvottavansa aihepiirin auktoriteettien suhteellisen luotettavuuden sataprosenttisesti, ja ne jotka väittävät siihen pystyvänsä, ovat todennäköisesti egoistisia, laiskoja, väärässä tai tätä kaikkea. Tähän kategoriaan The Economist ja Standagekin siis kategorisoidaan kriittikkojen – egoistisiksi besserwissereiksi.

Mutta tällaisille tietolähteille on kuitenkin oikeaa tarvetta. TechDirtin mukaan tämä hypoteettinen sisällönkuluttajaryhmä, jolle Espresso on luotu, on hiljalleen poistumassa internetistä:

The kind of people who want to just sit down, consume one thing and feel that they’re “informed” are going away. That’s just not how people consume news these days, and young people especially don’t want to consume news that way. They want to explore and dig and share and discuss. The ability to truly interact with the news, research things yourself, share your thoughts and actually be a part of the effort is what’s appealing to so many people.

Masnickin mukaan Economist tarjoaa palveluitaan ihmisille, jotka “pelkäävät” internettiä eivätkä pidä informaation loputonta virtaa hyvänä asiana. Matthew Ingram on samaa mieltä ja korostaa, että The Economist väittää, että lukijoiden “on luettava vain yksi asia” ja juuri tästä syystä Espresso myös pitää sisältönsä täysin linkittöminä, koska mikä tahansa muu toimintatapa rikkoisi palvelun luoman illuusion täydellisestä ja valmiista tiedosta.

Näyttökuva 2015-05-23 kello 17.57.29
Minusta monet näistä ihmisistä eivät kuitenkaan pelkää internettiä. Kyseessä on yksinkertaisesti hyvin ekonominen (heh) tapa käsitellä tätä informaatioähkyä. Uskon, että suuri osa Espresso-appin käyttäjistä ymmärtää todella hyvin sen, että informaation käsittelemisen kannalta parempi tapa sitä olisi tutkia, jakaa ja keskustella tietoa läpi ja puhki, argumentti ja tietolähde kerrallaan. Mutta kenellä meistä on oikeasti tähän enää aikaa?

En varsinaisesti syytä TechDirtin tai Ingramin näkemystä elitistiseksi mutta jonkinlaisesta lokeroitumisesta heitä kylläkin voidaan syyttää. Esimerkiksi TechDirt on omana informaatioympäristönään merkittävä – sisältöä tuotetaan paljon ja sitä kuratoidaan lukijoille monista sellaisista lähteistä, jotka arvioidaan lukijoita kiinnostaviksi mutta joihin heillä ei ole aikaa perehtyä. Niin sanottu yhden prosentin sääntö (1% rule) muistuttaa siitä, että hyvin monelle uutislähteen lukeminen on sen ensimmäinen ja viimeinen käsittelykerta. TechDirt saattaa rohkaista hyvinkin aggressiivisesti sisältöihinsä osallistumiseen mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että he itsekin ovat jo kuratoineet sisällön siihen pisteeseen, että heihin luotetaan tiedon alkulähteenä ja hekin ovat kuraattoreina menestyneitä, sisältöjen käsittelytyylistä riippumatta ja suureksi osaksi myös sen takia. Moni lukija on ratkaissut mahdollinen ajankäytöllisen ongelmansa effektiivisesti valitsemalla TechDirtin.

Ingramille uutisten linkittömyys on suuri ongelma, koska kieltämällä internetille olennaisten ominaisuuksien käyttäminen tekee siitä alustariippumattoman negatiivisessa mielessä. Miksi edes lisätä sisältöä internettiin jos sille ei tule siellä lisäarvoa printtiin verrattuna? Ingramin näkökulma on kuitenkin hyvin nöyrä, ja hän onkin valmis myöntämään, että ideana Espresso voi olla toimiva ja tuottoisa Standagen yritykselle, vaikka se jättääkin ulkopuolelleen jotain todella olennaista.

Ironisesti voidaan sanoa, että tunnustamalla oman heikkoutensa, myös TechDirt osoittaa oman vahvuutensa. Internetin käyttäjätuottajat varmasti reagoivat mahdollisiin virheellisiin tulkintoihin palvelun sivuilla sen ollessa tarpeellista, ja TechDirt tullee raportoimaan näistä löydöksistä tarpeen tullen. Mutta niin kauan kuin tällaisia sattumia ei tule vastaan, säilyy TechDirtin tarpeeksi erehtymätön hyöty ja arvo ainakin niiden 99 prosentin silmissä, jotka eivät halua mennä merta edemmäs kalaan kuin pakotettuina.

The Economist on pystynyt säilyttämään edelleen mediamurroksen aikanakin asemansa merkittävänä mielipidevaikuttajana ja toimii samanlaisena tiedon juurena kuin esimerkiksi TechDirt omalla erikoisalallaan. Tom Standage nostaa haastattelussa esille myös BuzzFeedin ja Vicen, jotka ovat onnistuneet omilla menestyneillä organisaatiomalleillaan ja sisällöillään saavuttamaan tarvittavan uskottavuuden ja kantaman sisältöjensä menestykselle. Standage vaikuttaa siis kaikkea muuta kuin ylimieliseltä kuvaillessaan informaatioympäristöä, jossa hän työnantajansa johtohahmona soutaa. Lähtökohtaisesti minäkin olen hyvin vastaanottavainen sellaisen miehen ajatuksille, joka on kirjoittanut kirjoja muun muassa lennätinverkon historiallisista yhtäläisyyksistä internetin kehitykseen. Harmillisesti The Victorian Internet tosin on vielä odottamassa lähikirjaston hyllyssä enkä ole ehtinyt siihen vielä kunnolla tarttua.

Kertoessaan, että lehti myy lääkettä informaatioähkyyn, Standage tuskin ajattelee pystyvänsä tarjoamaan täydellistä informaatiotuotetta. Hän vain pyrkii tekemään siitä parhaan mahdollisen käytössään olevilla resursseilla. Viittaessaan The Economistin päätoimittajan käyttöönottamiin toimintamalleihin sekä koko uutisalan rahoitusproblemaatiikkaan hän osoittaa taktikoinnin taustalla olevan selkeä bisnes-ajatus, halu sitouttaa kuluttajat The Economistin tuotteisiin ja elättää lehteä näiden sitoutumuksen kautta. Jos Standage sattuu myymään tätä kautta illuusiota, hän onnistuu siinä siksi, että tuolle illuusiolle on suurta kysyntää. Internetiä ei tuolloin ehkä pelätäkään vaan sen sijaan kunnioitetaan.

Myös The Economistia kunnioitetaan, ja tällä kunnioituksella on myös selkeää rahallista arvoa, jota sen pitää pystyä kanavoimaan selvitäkseen äärimmäisen kilpailulla globaalilla alallaan. Se, mitä Standage kertoo tavoittelevansa, on “ajatusjohtajuus.” (thought leadership) Tarjoamalla loputtoman sisältötulvan keskellä erilaisia ratkaisuja selvitä sen syövereissä informoi yritys kuluttajalle, että se tiedostaa lukijoidensa informaatioähkyyn liittämät ongelmat.

Internetin rajattomuutta vastaan voidaan taistella monilla tavoin, ja internetissä tietoa valtavat määrät työksensä kuluttavat saattavat helposti unohtaa, että he eivät edusta koko lukijakuntaa. Samoin käy esimerkiksi poliitikan tutkijoilla, jotka saarnaavat internetin demokratiaa edistävistä ja vapauttavista vaikutuksista kuin Jeesuksen toisesta tulemisesta. Kaikilla meillä ei ole aikaa osallistua osallistuvaan demokratiaan – eikä myöskään informaation käsittelemiseen. Juuri tämän Standage tuntuukin ymmärtävän tarpeeksi hyvin.

“The “you’ve got to the end and now you’ve got permission to go do something else” is something you never get.

 

Mistä puheen ollen, muissa uutisissa:

* LifeHacker esittelee tämän samaisen herra Standagen tavan työskennellä digitaalisesti tai ilman. Tekee kuulemma hyvää pitsaa. (I’m Tom Standage, Deputy Editor of The Economist, and This Is How I Work, LifeHacker)

* Venäjällä on aivan omat keinonsa taistella epämiellyttävää informaatioähkyä vastaan. (Russia threatens to block access to Facebook, Google, Twitter, unless they obey new blogger laws, TechDirt)

* Yle Areenasta löytyy erinomainen H&M-dokumentti “Le Monde selon H&M” osana Ulkolinja-dokumenttisarjaa. Suosittelen tsekkaamaan, sokerina pohjalla esimerkiksi H&M:n asiantuntijan tokaisu, että firma ei maksa pennin hyrrää yhteisöveroja yhdessäkään maassa, jossa heidän vaatteensa valmistetaan. Tuotantofasiliteettien EU-tuet ja tuotannon siirtäminen ihmisoikeusrikkomuksista syytettyyn Etiopiaan myös merkittäviä tärppejä. Pistää miettimään, eikö vain?

* Kirjavinkki: Benita Heiskasen ja Hannu Salmen toimittama Kiekkokansa. Myös kaikille teille, jotka ette pidä jääkiekosta laisinkaan. Jääkiekosta pitäviä ihmisiä on silti ymmärtää ainakin täällä Suomessa, ja tutkimalla jääkiekko-ottelun yleisöä itse ottelua enemmän, Kiekkokansasta voi olla tuossa hyvinkin merkittävää hyötyä.

Kuvitus / Picture sources:
#1: Francisco Uhlfelder CC BY 2.0
#2: Thomas Leuthard CC BY 2.0
#3: Kuvakaappaus Google Play-kaupasta

Continue Reading