Viikon valinnat #3: Facebookin algoritmit polarisoivat, eikä internet lopu koskaan.

Vaalit menivät menojaan, samoin vappu, gradu ja työttömyys! Tässä roppakaupalla syitä siihen, miksi en ole päässyt lähiaikoina kirjoittamaan niin paljon kuin olisin halunnut. Varsinkin kyky lukea vapaa-aikanaan kirjallisuutta, joka ei liity mihinkään järkevään, on ollut aivan huumaava kokemus kymmenen vuoden akateemisen korpivaelluksen jälkeen ja naulannut minut nojatuoliin pitkiksi ajoiksi. Tästä kaikesta huolimatta silmääni on tarttunut taas kaikenlaista – yllättäen sosiaalinen media ja internetin tiedonhankinta ovat herättäneet paljon keskustelua internetin ihmemaailmassa. Tarjolla on ollut esimerkiksi kaksi hyvin mielenkiintoista keissiä, joissa ideologiset vastinparit ovat haastaneet toisensa tiedon suodattamisen peruskysymyksissä.

 

1) Facebookin uutisvirta-algoritmit rajoittavat tietolähteitämme

Filter this!
Tuulimyllytaistelu 2010-luvulta

Fast Company on käsitellyt Facebookin toteuttaman tutkimuksen uskottavuutta ja rajausta. Sciencessä julkaistun tutkimuksen (Adamic, Bakshy, Messing 2015) pääväitteenä esitettiin, että Facebook ei ole algoritmiensä kautta vastuussa tiedon polarisoitumisesta sisällön filtteröinnin kautta – ainakaan yhtä paljon kuin käyttäjät itse. Koska tutkimus ei ole public domainia, viittaan MIT Technology Reviewin juttuun. Tutkimuksessa tarkasteltiin yli kymmentä miljoonaa yhdysvaltalaista käyttäjää, ja sen mukaan algoritmit rajoittivat vastakkaiselta poliittiselta taustalta tulevien käyttäjien sisältöjä vain alle prosentin verran.

Kriitikot ovat kuitenkin iskeneet tutkimuksen kysymyksenasettelun ja rajauksen ongelmiin: tutkitut käyttäjät olivat ilmoittaneet poliittisen kantansa, joten tutkimuksen rajauksen ulkopuolelle jäivät kaikki ei-poliittiseksi itsensä “luokittelevat” käyttäjät. Yksinkertaisesti sanottuna ulkopuolelle jäävät ne, jotka ovat liikkuvia äänestäjiä, ovat ei-poliittisuutensa takia varsin otollisia kohteita lähipiirinsä polarisoivalle propagandalle tai yksinkertaisesti pidättäytyvät informoimasta vakaumustaan Facebookille. Edes minä en sitä kerro kategorisesti perustiedoissani, vaikka uutisvirtasisältöni ovat usein hyvinkin poliittisia.

Lähtökohtaisesti tutkimusrajaus on siis täysin keinotekoinen ja filtteröi käyttäjiä ulkopuolelleen ilman oikeutettuja perusteluita. Saman ilmiön eritasoisissa esimerkeissä sosiaalisen median aktiivisuus ei suoraan korreloi puoluejäsenyyttä, galluppiluvut eivät suoraan kerro puolueiden saamaa tukea EOS-äänestäjien saatika nukkuvien äänestäjien keskuudessa, eikä akateeminen tutkimus osaa välttämättä kohdentaa tutkimuksiaan sellaisiin viestintäkanaviin, jossa yhteiskunnallinen keskustelu tapahtuu muodossa, jota aiempi tutkimus ei tunne. Kysymyksenasettelu on näissä tapauksissa riisuttava perusmuotoonsa, jotta päästään problematiikkojen käsiin: suosiota somessa ei saa yhtälaistaa vaalimenestykseen eikä galluplukuja kannata tuijottaa kuin raamattua. Pioneeritutkimusten tekijöiden on myös ymmärrettävä, minkälaisia rajoituksia puutteellisella kysymyksenasettelulla on koko tutkimuksen lopputuloksen kannalta.

Vaikka jotkut käyttäjät Farhad Manjoonin anekdootin mukaan rajaavatkin omaehtoisesti ärsyttävimmät lähipiirinsä propagandistit pois uutisvirrastaan, nämä tapaukset ovat epäonnistuneen propagandan esimerkkeinä vain somevaikuttamisen jäävuoren huippu eikä niitä kuulu yleistää. Jos tutkimusaineisto rajataan tunnustuksellisiin poliittisiin käyttäjiin ja kaiken lisäksi palvelun aktiivisimpiin (ja sitä kautta uutisvirtaan eniten tottuneisiin) käyttäjiin, ei tutkimuksenkaan tuloksia yksinkertaisesti voida yleistää kattavaan kaikkia käyttäjiä. Christian Sandvig esittää tämän saman huomion ja haastaakin tutkimuksen kutsumalla sitä Facebookin “Ei meidän syy”-tutkimukseksi.

Facebookilla on taktinen syy lähestyä tutkimuskohdetta näin: me annamme käyttäjille mahdollisuuksia ja välineitä polarisoida tietolähteitä ja he käyttävät niitä – joten miksipä vika olisi meissä eikä palvelun käyttäjissä? Sandvig hyökkää tutkimuksen kieltä vastaan, joka ei tuomitse tai arvota tietolähteiden monipuolisuutta tai sen puutetta. Hän myös nostaa esille tutkimuksen lopputuloksista huomautuksen, jonka mukaan sosiaalinen media sittenkin aiheuttaa polarisointia joitakin arvioita vähemmän! Kysymyksenasettelu ja loppupäätelmä toimivat suoraan Facebookin vastaiskuna esitettyä kritiikkiä vastaan. Ähäkutti!

Pitkällä tähtäimellä sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, vaikuttaako ihmisen tietoinen valinta enemmän polarisointiin kuin algoritmit. Tämän tutkiminen ei myöskään liity mitenkään algoritmien todelliseen vaikutukseen, koska näkökulma on tutkimustuloksista kiinnostuneiden kannalta väärä. Algoritmit tuottavat polarisaatiota. Piste. Jos kysyn sokeripitoisen ruuan aiheuttamia terveysriskejä asiantuntijalta, en tee mitään sillä tiedolla, että tupakka on sitä vaarallisempi. Se ei vastaa kysymykseeni siitä, kuinka terveellistä tai epäterveellistä tuo ruoka on.

Kuten Nathan Jurgenson toteaa omassa kriittisessä arviossaan, “power and control are most efficiently maintained when they are made invisible.” Facebook on aika julkea yrittäessään tehdä meille näkymättömiksi tutkimuksensa merkittävimmät löydökset. Onneksi tämä ei kuitenkaan ole pitkällä tähtäimellä mahdollista. Kiitos tästä kommentaattoreille.

Näyttääkö RSS-virtasi tältä aina aamuisin?
Näyttääkö RSS-virtasi tältä aina aamuisin?

2) Internetiä ei voida rajata. The Economist kuitenkin yrittää sitä, ja se on ihan ok.

TechDirt käsitteli The Economist -lehden apulaispäätoimittajan ja digitaalisen strategian johtajan Tom Standagen NiemanLabsille antamaa haastattelua  – lähtökohtaisesti vastakkain olivat Standagen ja GigaOm/Fortunen sisällöntuottaja Mathew Ingramin näkemykset siitä, voiko internetiä rajata. TechDirtin Mike Masnickin mukaan Standagen asenne kertoo ylimielisyydestä, joka viestittää lukijalle, että The Economist kuvittelee olevansa tätä älykkäämpi tarjotessaan tälle valmiiksi pureskellun kokonaisuuden, jolla väittää tämän selviävän päivän informaatiotulvasta. Masnick asettuu siis Ingramin puolelle. Olen ehkä osin samaa mieltä Masnickin kanssa, mutta kun artikkeli väittää otsikossaan että internetin rajattomuuteen voi joko syleillä hyväksyen tai kieltää, mennään mielestäni hiukan metsään. Emme ole mustavalkoisten asioiden äärellä.

The Economist on siis lanseerannut palvelun nimeltä Espresso, jonka tarkoitus on tarjota siis omalla auktoriteetillaan varustetun informaatiopaketin valmiiksi kuratoitua. Standagen mukaan lehti myy “lääkettä informaatioähkyyn” tarjoamalla kuluttajille “rajallisen, hyvin tiukasti kuratoidun ja loppuun asti pääsevän tietopaketin.” Yksi keino tähän on kieltää kuluttajalta linkit – siis rajata Espresson luoman paketin ulkopuolelle ne asiat, jotka eivät siihen kuulu. Espresso on jo käynyt linkit läpi, valinnut niistä olennaiset ja samalla tehnyt kaiken sisällönrajauksen kuluttajan puolesta.

Ymmärrän miksi tällainen lähestymistapa häiritsee juuri Masnickia, joka TechDirtin edustajana edustaa ylpeästi toisenlaistatapaa samota internetin informaatioviidakossa. TechDirt tarjoaa lukijoilleen kaikki lähteet ja sitaatit sellaisinaan ja rohkaisee lukijoitaan suorastaan “aggressiivisesti” keskusteluihin uutiskommenteissa, koska Masnickin mukaan “monet lukijat ovat (TechDirtin henkilökuntaa) viisaampia käsitellyissä aiheissa.”

Mutta tässä piileekin yksi syy siihen, miksi Espressolla onkin selkeää kysyntää. Harva nimittäin haluaa joutua tekemään arvioita siitä, kuka internetin kommentaattoreista ja mitkä tietolähteet ovat aihepiirin kannalta parhaita informaation lähteitä. Vielä harvempi uskaltaa väittää hahmottavansa ja arvottavansa aihepiirin auktoriteettien suhteellisen luotettavuuden sataprosenttisesti, ja ne jotka väittävät siihen pystyvänsä, ovat todennäköisesti egoistisia, laiskoja, väärässä tai tätä kaikkea. Tähän kategoriaan The Economist ja Standagekin siis kategorisoidaan kriittikkojen – egoistisiksi besserwissereiksi.

Mutta tällaisille tietolähteille on kuitenkin oikeaa tarvetta. TechDirtin mukaan tämä hypoteettinen sisällönkuluttajaryhmä, jolle Espresso on luotu, on hiljalleen poistumassa internetistä:

The kind of people who want to just sit down, consume one thing and feel that they’re “informed” are going away. That’s just not how people consume news these days, and young people especially don’t want to consume news that way. They want to explore and dig and share and discuss. The ability to truly interact with the news, research things yourself, share your thoughts and actually be a part of the effort is what’s appealing to so many people.

Masnickin mukaan Economist tarjoaa palveluitaan ihmisille, jotka “pelkäävät” internettiä eivätkä pidä informaation loputonta virtaa hyvänä asiana. Matthew Ingram on samaa mieltä ja korostaa, että The Economist väittää, että lukijoiden “on luettava vain yksi asia” ja juuri tästä syystä Espresso myös pitää sisältönsä täysin linkittöminä, koska mikä tahansa muu toimintatapa rikkoisi palvelun luoman illuusion täydellisestä ja valmiista tiedosta.

Näyttökuva 2015-05-23 kello 17.57.29
Minusta monet näistä ihmisistä eivät kuitenkaan pelkää internettiä. Kyseessä on yksinkertaisesti hyvin ekonominen (heh) tapa käsitellä tätä informaatioähkyä. Uskon, että suuri osa Espresso-appin käyttäjistä ymmärtää todella hyvin sen, että informaation käsittelemisen kannalta parempi tapa sitä olisi tutkia, jakaa ja keskustella tietoa läpi ja puhki, argumentti ja tietolähde kerrallaan. Mutta kenellä meistä on oikeasti tähän enää aikaa?

En varsinaisesti syytä TechDirtin tai Ingramin näkemystä elitistiseksi mutta jonkinlaisesta lokeroitumisesta heitä kylläkin voidaan syyttää. Esimerkiksi TechDirt on omana informaatioympäristönään merkittävä – sisältöä tuotetaan paljon ja sitä kuratoidaan lukijoille monista sellaisista lähteistä, jotka arvioidaan lukijoita kiinnostaviksi mutta joihin heillä ei ole aikaa perehtyä. Niin sanottu yhden prosentin sääntö (1% rule) muistuttaa siitä, että hyvin monelle uutislähteen lukeminen on sen ensimmäinen ja viimeinen käsittelykerta. TechDirt saattaa rohkaista hyvinkin aggressiivisesti sisältöihinsä osallistumiseen mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että he itsekin ovat jo kuratoineet sisällön siihen pisteeseen, että heihin luotetaan tiedon alkulähteenä ja hekin ovat kuraattoreina menestyneitä, sisältöjen käsittelytyylistä riippumatta ja suureksi osaksi myös sen takia. Moni lukija on ratkaissut mahdollinen ajankäytöllisen ongelmansa effektiivisesti valitsemalla TechDirtin.

Ingramille uutisten linkittömyys on suuri ongelma, koska kieltämällä internetille olennaisten ominaisuuksien käyttäminen tekee siitä alustariippumattoman negatiivisessa mielessä. Miksi edes lisätä sisältöä internettiin jos sille ei tule siellä lisäarvoa printtiin verrattuna? Ingramin näkökulma on kuitenkin hyvin nöyrä, ja hän onkin valmis myöntämään, että ideana Espresso voi olla toimiva ja tuottoisa Standagen yritykselle, vaikka se jättääkin ulkopuolelleen jotain todella olennaista.

Ironisesti voidaan sanoa, että tunnustamalla oman heikkoutensa, myös TechDirt osoittaa oman vahvuutensa. Internetin käyttäjätuottajat varmasti reagoivat mahdollisiin virheellisiin tulkintoihin palvelun sivuilla sen ollessa tarpeellista, ja TechDirt tullee raportoimaan näistä löydöksistä tarpeen tullen. Mutta niin kauan kuin tällaisia sattumia ei tule vastaan, säilyy TechDirtin tarpeeksi erehtymätön hyöty ja arvo ainakin niiden 99 prosentin silmissä, jotka eivät halua mennä merta edemmäs kalaan kuin pakotettuina.

The Economist on pystynyt säilyttämään edelleen mediamurroksen aikanakin asemansa merkittävänä mielipidevaikuttajana ja toimii samanlaisena tiedon juurena kuin esimerkiksi TechDirt omalla erikoisalallaan. Tom Standage nostaa haastattelussa esille myös BuzzFeedin ja Vicen, jotka ovat onnistuneet omilla menestyneillä organisaatiomalleillaan ja sisällöillään saavuttamaan tarvittavan uskottavuuden ja kantaman sisältöjensä menestykselle. Standage vaikuttaa siis kaikkea muuta kuin ylimieliseltä kuvaillessaan informaatioympäristöä, jossa hän työnantajansa johtohahmona soutaa. Lähtökohtaisesti minäkin olen hyvin vastaanottavainen sellaisen miehen ajatuksille, joka on kirjoittanut kirjoja muun muassa lennätinverkon historiallisista yhtäläisyyksistä internetin kehitykseen. Harmillisesti The Victorian Internet tosin on vielä odottamassa lähikirjaston hyllyssä enkä ole ehtinyt siihen vielä kunnolla tarttua.

Kertoessaan, että lehti myy lääkettä informaatioähkyyn, Standage tuskin ajattelee pystyvänsä tarjoamaan täydellistä informaatiotuotetta. Hän vain pyrkii tekemään siitä parhaan mahdollisen käytössään olevilla resursseilla. Viittaessaan The Economistin päätoimittajan käyttöönottamiin toimintamalleihin sekä koko uutisalan rahoitusproblemaatiikkaan hän osoittaa taktikoinnin taustalla olevan selkeä bisnes-ajatus, halu sitouttaa kuluttajat The Economistin tuotteisiin ja elättää lehteä näiden sitoutumuksen kautta. Jos Standage sattuu myymään tätä kautta illuusiota, hän onnistuu siinä siksi, että tuolle illuusiolle on suurta kysyntää. Internetiä ei tuolloin ehkä pelätäkään vaan sen sijaan kunnioitetaan.

Myös The Economistia kunnioitetaan, ja tällä kunnioituksella on myös selkeää rahallista arvoa, jota sen pitää pystyä kanavoimaan selvitäkseen äärimmäisen kilpailulla globaalilla alallaan. Se, mitä Standage kertoo tavoittelevansa, on “ajatusjohtajuus.” (thought leadership) Tarjoamalla loputtoman sisältötulvan keskellä erilaisia ratkaisuja selvitä sen syövereissä informoi yritys kuluttajalle, että se tiedostaa lukijoidensa informaatioähkyyn liittämät ongelmat.

Internetin rajattomuutta vastaan voidaan taistella monilla tavoin, ja internetissä tietoa valtavat määrät työksensä kuluttavat saattavat helposti unohtaa, että he eivät edusta koko lukijakuntaa. Samoin käy esimerkiksi poliitikan tutkijoilla, jotka saarnaavat internetin demokratiaa edistävistä ja vapauttavista vaikutuksista kuin Jeesuksen toisesta tulemisesta. Kaikilla meillä ei ole aikaa osallistua osallistuvaan demokratiaan – eikä myöskään informaation käsittelemiseen. Juuri tämän Standage tuntuukin ymmärtävän tarpeeksi hyvin.

“The “you’ve got to the end and now you’ve got permission to go do something else” is something you never get.

 

Mistä puheen ollen, muissa uutisissa:

* LifeHacker esittelee tämän samaisen herra Standagen tavan työskennellä digitaalisesti tai ilman. Tekee kuulemma hyvää pitsaa. (I’m Tom Standage, Deputy Editor of The Economist, and This Is How I Work, LifeHacker)

* Venäjällä on aivan omat keinonsa taistella epämiellyttävää informaatioähkyä vastaan. (Russia threatens to block access to Facebook, Google, Twitter, unless they obey new blogger laws, TechDirt)

* Yle Areenasta löytyy erinomainen H&M-dokumentti “Le Monde selon H&M” osana Ulkolinja-dokumenttisarjaa. Suosittelen tsekkaamaan, sokerina pohjalla esimerkiksi H&M:n asiantuntijan tokaisu, että firma ei maksa pennin hyrrää yhteisöveroja yhdessäkään maassa, jossa heidän vaatteensa valmistetaan. Tuotantofasiliteettien EU-tuet ja tuotannon siirtäminen ihmisoikeusrikkomuksista syytettyyn Etiopiaan myös merkittäviä tärppejä. Pistää miettimään, eikö vain?

* Kirjavinkki: Benita Heiskasen ja Hannu Salmen toimittama Kiekkokansa. Myös kaikille teille, jotka ette pidä jääkiekosta laisinkaan. Jääkiekosta pitäviä ihmisiä on silti ymmärtää ainakin täällä Suomessa, ja tutkimalla jääkiekko-ottelun yleisöä itse ottelua enemmän, Kiekkokansasta voi olla tuossa hyvinkin merkittävää hyötyä.

Kuvitus / Picture sources:
#1: Francisco Uhlfelder CC BY 2.0
#2: Thomas Leuthard CC BY 2.0
#3: Kuvakaappaus Google Play-kaupasta

Voit myös pitää:

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *