Viikon valinnat #7: Näkökulmia lehdistön kriisiin

Lomahetkenä on hyvä pysähtyä pohtimaan taas viikon valintoja, vaikkakin jo muutaman viikon takaisia. Toimittajaystäväni suositteli juuri lämpimästi The Guardianin artikkelia, vapaasti käännetyllä nimellä Miten teknologia häiriköi totuutta, ja kyllähän se ajatuksia herättelikin. Aina ei kannata ajatuksiaan jakaa täysin lyhentämättöminä mutta tällä kertaa ajateltavaa ja pohdittavaa kertyi vähän pidemmänkin kirjoituksen verran.

Jutun aloittavana anekdoottina kerrotaan, kuinka brittiläinen journalisti julkaisi maan pääministeriin liittyvän skandaalijutun perustuen väitteisiin, joita ei voitu millään tavalla varmistaa todeksi etukäteen. Vielä julkaisupäivän jälkeenkin ja kohun synnyttyä toimittaja kertoi olleensa asiasta hyvin tietoinen ja että hänen mukaansa lukijoiden tehtävä oli “päättää, pitävätkö juttua uskottavana tai eivät.” Tällainen mediavastuuta ja yhteiskunnallista keskustelua sivuava vaan ei kunnioittava kommentointi on ollut jo hetken voimissaan Iso-Britanniassa. Brexitiin johtaneen äänestyksen yhteydessä on todettu useaan otteeseen, että Brexit-puolen kampanjointi perustui usein tietoisesti tehtyihin silkkoihin valheisiin. Poliitikot ovat myöntäneet siis vaalitulosten jälkeen täysin suoraan, että he olivat puhuneet potaskaa ja lisäksi, että totuudella voittoa ei olisi tavoiteltua saavutettu. Rakkaudessa ainakin valheista jää usein kiinni, sodassa häviäjä ei välttämättä edes jää henkiin epäkohdista valittamaan, mutta miten asiat lienevät politiikassa? Aivan syystäkin ollaan nyt entistäkin enemmän herätty pohtimaan sitä, mitkä ovat tabuja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa – valehteleminen kun sitä ainakaan enää ole.

Guardianin jutussa todetaan, että painokoneiden aikana sanat painettiin paperille tavalla, joka antoi niille totuuden omaisen, peruuttamattoman luoton lukijan silmissä. Illuusio rikkoontui vasta siinä vaiheessa, kun lehden sivuilla nostettiin seuraavana päivänä pienissä oikaisuissa esille kaikki ne virheet, joista lehti oli jäänyt edellisenä päivänä kiinni. Internetissä uutisten uskottavuuden arviointi ja totuusarvon arviointi perustuu aivan erilaisiin asetelmiin. Uutisten leviäminen kun pohjautuu informaatioryöppyyn (‘information cascade’), jossa uutisten lukijat levittävät eteenpäin tietoa, jota heille ovat välittäneet heidän lähipiirinsä ja jonka itse kukin kokee kiinnostavaksi ja arvokkaaksi. Joskus jako tapahtuu pelkästä sympatiasta tai sisaruuden, heimolaisuuden osoittamisesta, eikä ulkopuolisen silmin eroja tällaisten erilaisten motiivien välillä ole havaittavissa. Aika moni yhteiskunnallinen vaikuttaja tai sellaisten sisältöjä somessa seuraava tietää, kuinka matala kynnys tällaisen bandwagon-toimintaan on. Kaikki tämä jakaminen tapahtuu usein täysin viis veisaamatta siitä, mistä tieto alun perin on lähtenyt liikenteeseen.

Yhä suurempi osa kaikesta vastaanottamastamme tiedosta tulee tietoisuuteemme algoritmeillä, joiden toimintalogiikkaa meistä moni ei ymmärrä ja joiden muutokset aiheuttavat sisällöntuottajille aika ajoin harmaita hiuksia. Niiden myötävaikutuksella sisältö joko syntyy tai lakkaa olemasta. Joskus algoritmi on käyttäjän silmissä hyödyllinen mutta tätä useammin armoton tuottaessaan käyttäjilleen näiden ympärille suodatettuja kuplia (‘filter bubble’) joiden olemassaolosta ja kyvystä rajoittaa näkökenttää monet ovat täysin tietämättömiä. Joskus tiedostamisellakaan ei ole mitään hyötyä; Facebook ei esimerkiksi pakottamallakaan tunnu uskovan, että haluamme nähdä lähiverkkomme kaiken mahdollisen sisällön tasavertaisen kronologisesti vaan työntää algoritmejään käyttöömme, vaikka kävisimmekin niitä vastaan jatkuvaa taistelua. Trendi leviää myös muihin palveluihin, halusimme tätä tai emme. Yksittäinen käyttäjä ei näitä taisteluita voita ellei ole valmis luopumaan koko palvelusta. Harva näin uskaltaa toimia, ehkä poikkeuksia lukuun ottamatta.

facebook-388078_1920

“Vanha WWW:n idea”, jossa hyperlinkit yhdistävät sivuja toisiinsa epähierarkkisesti ja ilman keskuspisteitä on siirretty internetin käytön pohjana toimiviin alustoihin, joiden tarkoitus on maksimoida se aika, jonka sen käyttäjät viettävät sen sisällä. Joissain tapauksissa samat yritysjätit omistavat jopa useita valtavirtaisia alustoja, jolloin eri palveluissa surffaileva käyttäjät eivät koskaan poistu yhden suurtoimijan vaikutuspiiristä. Alustojen ehdot vaikuttavat myös pienempien tuottajien sisältöihin, joiden menestykset takeet eivät enää olekaan niiden laadussa vaan kyvyssä toimia alustan määrittelemässä ympäristössä. Menestystä mitataan myös kyvyllä herättää lukijoiden kiinnostus mitä naurettavimmilla otsikoilla ja absurdeimmilla sisältöaiheilla. Kuten Guardianin jutussa todetaan, “uusi arvon mittayksikkö on nykyisin liian monella organisaatiolla sisällön viraalisuus sen laadun tai totuusarvon sijaan.” Guardianin juttu on muutenkin täynnä monia muitakin hälyttävän osuvia sitaatteja, joiden havainnoissa heitetään roskakoiin totuuden ja laadun arvo, nuo häviävän merkityksettömät nettiselailumme määritteet.

Samaan pohdintaan yhdistyy helposti kaksikin eri Washington Postin julkaisemaan artikkelia, aiheinaan mediaympäristön murroksen oireita kahdesta eri näkökulmasta: toisaalta Post analysoi clickbaitin osin korvaamaa sharebait ja toisaalta sitä, että internetin käyttäjät ei oikeasti lue suurta osaa sisällöistä joita se jakaa somessaan eteenpäin. Sinäänsä tällainen aika hämmentävä trendi on varsin ymmärrettävä, koska kuten asiaa tutkinut Arnaud Legout hyvin kiteyttää, ihmiset muodostavat usein mielipiteitä asioista niiden tiivistelmien – tai tiivistelmien tiivistelmien perusteella – koska heillä ei ole aikaa saati kiinnostusta asioiden syvällisempään perehtymiseen. Tästä toiminnasta taitaa olla syypää lähes jokainen meistä, koska kukapa nyt ei olisi aika ajoin jättänyt jonkun artikkelin lukemisen sikseen sen pituuden takia. Ääri-ilmiö samasta ilmiöstä onkin sitten se, että uutinen jaetaan somessa edes sitä klikkaamatta. Otsikko näyttää todella mielenkiintoiselta ja osuvalta, joten ei muuta kuin jakoon! Twitterin retweettaus-dynamiikka tukee tätä toimintaa, kun sisällön lukeminen vaatii aina pienen ruudun tihrustelua enemmän kuin 140 merkin annoksiin tottuneet ovat valmiina itsestään antamaan – Twitterin ulkopuolisiin tietolähteisiin siirtymisestä puhumattakaan! Vaikka kyseessä onkin inhimmillistä käytöstä, oheisenlaiset harjoitelmat ihmisten käytöksen trollaamisesta ja heidän havahduttamisestaan ovat tärkeitä. Yacklerin “ingressi” samasta tutkimuksesta kertoo kaiken olennaisen osuvasti.

Näyttökuva 2016-08-17 kello 15.04.24
Tällaisia tutkimustuloksia ja havaintoja tarvitaan nykyistäkin enemmän. Jos niitä ei tehdä akateemisista, journalismin tilasta huolestuneista tarkoitusperistä, tekevät vastaavaa tutkimusta vain toimijat, jotka pyrkivät monetarisoimaan ihmisten käytöstä – eivätkä nuo löydökset tietenkään päädy julkisen arvioinnin kohteeksi vaan pysyvät visusti tallessa rahantekovälineidensä algoritmeinä. Tutkimuksen tuloksista on syytä tehdä myös johtopäätöksiä: jos jakotilastot määrittelevät sitä, millaista journalismia yritysten tulisi tuottaa eikä sitä, mitä journalismia oikeasti luetaan ja arvostetaan ylitse muiden omien meriittiensä pohjalta, eikö kyseessä olekin aika absurdi mittausmenetelmä?

woman-1594711_1920

Washington Post huomauttaa suosion huipulla olevan monet erilaiset käyttäjien identiteettiin ja egoon liittyvät sisällöt, kuten “10 syytä miksi olen tapiiri”- tai “nämä 30 asiaa kertovat keski-iän tulleen ja kuoleman koittavan”-tyyliset artikkelit. Konseptin tehokkuus pohjaa sekä haluun tuoda esille omaa persoonaa yhä ankarammin kilpaillussa ympäristössä ja toisaalta tehoaa myös siksi, että jaetut sisällöt ovat suosittuja tästä syystä. Karrikoituna lopputuloksena internet on täynnä mitä naurettavimpia osoituksia siitä, että keskitymme ja käytämme aikaamme mitä erilaisimpiin tapoihin osoittaa internetissä, että elämämme internetin ulkopuolella on mahdollisimman täydellistä. Tähän perustuu myös uusin IKEA:n nettivideohitti oivaltavuudessaan.

Käyttäytymisemme muokkaa internettiä näköiseksemme, halusimme sitä tai emme. Internetin käyttäjien ja tuottajien on arvioitava oma toimintansa siellä täysin sen mukaan, mikä saa eniten ja tehokkainta näkyvyyttä osakseen, tavalla tai toisella, mikäli tavoitteena on saavuttaa menestystä, joka ylläpitää liiketoimintaa tai yksittäisten, vapaa-aikanaan nettiä käyttävien osalta takaa heille haluamaansa kattavuutta. Mutta jos ja kun miljoona kärpästä kökkäreen äärellä on ehdottoman menestyksen mittari, kuka pystyy enää liiketoimintaan tekemällä laadukasta tuotantoa murto-osalle internetin käyttäjäkuntaa, maailmanlaajuisesti saatika alueellisesti? Laadukkaalla journalismilla lukijoiden houkutteleminen toimii usein myös siihen asti, kunnes siitä aletaan vaatia rahaa, ja moni turvautuu siinä vaiheessa mielummin ilmaiseen, mainosrahotteiseen klikkijournalismiin. Kyseessä on kokonaiskuvan kannalta lukijan valinta, josta kärsii koko media-ala ja samalla myös demokraattinen yhteiskuntamme.

Kun tavoitteena ei ole totuuden ja koheesion vaaliminen yhteiskunnassa vaan myyminen tavalla, joka helposti murtaa tätä koheesiota – intohimon, pelon ja vihan demagogisella hyödyntämisellä – mitä tästä kaikesta mahtaa oikeasti seurata? Kun 85% kaikesta mainosrahoituksesta menee jo Googlen ja Facebookin taskuihin (Yhdysvalloissa), onko muuta keinoa kerätä pennosia suomalaisille lehtitaloille kuin myydä juuri näitä tunteita, kaikista uhkakuvista huolimatta, jotta tulevaisuudessa edes jokunen journalistisia eettisiä pelisääntöjä noudattava toimittaja saisi tehdä leipätyökseen oikeaa journalismia? Miten tällaisessa tilanteessa päästäisiin pälkähästä? Itselleni nousi parikin haja-ajatuksen kaltaista ideaa:

Yleverosta voitaisiin käyttää osa jonkinlaiseen kansalliseen mediatukeen, jonka saisi käyttöön vain ostaessaan itselleen kotimaisen journalismin käyttöoikeutta. Ongelmana olisi tosin MV-lehti-selkkausten hengessä kysymykset ja aasteet siitä, miten määritellä kotimainen journalismi. Idea kuolisi poliitikkojen ehdottamana varmasti pystyyn helposti myös jonkinlaisena kommunismin alalajina, koska kyseessä olisi täydellinen esimerkki siitä, kuinka poliitikot päättäisivät kansalaisten puolesta, miten he saavat rahaansa käyttää, kun kansalliseen journalismiin ei kuitenkaan laskettaisi Hommaforumin ja Takun kaltaisia “medioita”, ja monet ideaa paperilla kannattavat toivoisivatkin varmasti lopulta sitä, että saisivat käyttää tällaista tukea ulkomaisiin lehtiin – näen jo sieluni silmin blogitekstit, joissa kuplassani haukutaan hallitusta, joka kuppaa rahamme paikallislehtien mäyrärumpujuttujen tukemiseen samalla kun haluttaisiin vain lukea Wirediä ja muita oikeita julkaisuja, joita Suomenmaassa ei koskaan ole osattu tuottaa. Sanelupolitiikka siitä, mitä mediaa saisi valtion tukemana lukea ja mitä ei, nostaisivat ihmiset barrikadeille eikä medialogiikkaa vastaan toimiminen ainakaan lisäisi luottamusta instituutioihimme – siitä huolimatta, että idean lähtökohtana olisi toive nimenomaan kasvattaa luottoa legitiimeihin uutislähteisiin.

Toinen idea, joka mieleeni tupsahtaa, on jonkinlainen oikaisuihin liittyvä lainsäädäntö, joka aiempaa tarkemmin pakottaisi medioita nostamaan tekemänsä virheet tikunnokkaan. Aiemmin viittaamani syyt oikaisujen toimimattomuuteen digiympäristössä on ongelma, johon paneutumalla voitaisiin antaa lisää työkaluja instituutioiden uskottavuusongelmien ratkaisemiseen. Mediat pyrkivät siihen, että heidän lukijansa ymmärtäisivät nykyistä korostetummin tuotettujen sisältöjen takana löytyviä tekijöitä – toimittajien taustatyötä, julkaisun halua ylläpitää uskottavuuttaan, kykyä myöntää mahdolliset virhearviot, ylipäätään luotettavuuden pyrkimystä – ja oikaisujen roolia julkaisussa voitaisiinkin korostaa siksi, että nämä kaikki tekijät hyötyisivät siitä. Paperilehdillä oikaisut voitaisiin pakottaa suoraan mainossenteiltään kalliille etusivulle tai viimeistään ensimmäiselle aukeamalle lehdessä kuin lehdessä. Digitaalisessa mediassa sama menettelytapa johtaisi vähintään siihen, että jokaisen oikaistun uutisen otsikko muutettaisiin välittömästi muotoon, jossa teksti (OIKAISTU) isoin kapiteeleihin kertoisi lukijalle, että nyt on hutkittu ilman täyttä varmuutta. Jokaiselle digimedialle voisi myös luoda pakollisen oikaisu-kategorian heti uutisten ja sään perään, ennen urheilukategoriaa. Jo loppuisi vastamedioiden väitteet lehtien uskottavuuspulasta – tai ainakin näiden syytösten uskottavuus vähenisi niiden lukijoidensa keskuudessa, jotka ovat vielä järkipuheella tavoitettavissa. Tällaisen käytännön ollessa voimassa myös bloggarit ja muut sisällöntuottajat voisivat myös spontaanisti ottaa tällaisen käytännön valikoimiinsa mahdollisuuksien mukaan – ja tämän mahdollisuuden “toimituksellisen” arvottamisen myötä blogin tmv. median uskottavuuttakin voitaisiin arvioida.

Kun lehti olisi vastuussa yhä selkeämmin maineensa mitalla siitä, mitä sen nimissä kirjoitetaan – olisivat kyseessä sitten kolumnit tai uutisartikkelit – journalististen instituutioiden uskottavuus voisi kasvata merkittävästi ja samalla somessa liikkuvien katteettomien juorujenkin leviämistä voitaisiin mahdollisesti tilkitä jotenkin. Toisaalta sinnikkäimpien väärien uskomusten osalta tämäkään kehitys ei takaisi erehtymättömyyttä, mistä tuoreena esimerkkinä voidaan pitää Turkin lakimuutoksiin ja niistä eritoten seksin alaikärajoihin liittyvää kohua. Bloggari Saku Timonen otti asian puheeksi saatuaan aiheesta palautetta bloginsa kriitikoilta ja kävikin ilmi, että esimerkiksi Naisasialiitto Unioni oli noussut barrikadeille mahdollisesti väärien tietojen ja olettamusten takia, kuten myös tietty reuna suomalaista somekuplaa ylipäätään. Onneksi lopulta uutisanalyysin aiheesta tarjosi lopulta Yleisradio ja osoitti, että joskus hyvin vakiintuneetkin toimijat tekevät virhearvioita siitä, mikä uutinen on lähdemateriaaltaan uskottavaa ja mikä ei.

Tietenkin suurin innovaatio kaikista olisi se, että uutisteollisuus meillä Suomessakin ottaisi käyttöön entistä enemmän uusia bisnes-malleja, joiden avulla uutisia lukisi tulevaisuudessa myös muut kuin Facebookista ja Twitteristä niitä etsivät. Jälleen kerran The Guardianin, tarkemmin sen tuottaja Mary Hamiltonin sanoin, “media on muuttanut kaiken journalismistaan mutta ei tarpeeksi bisneksestään.” Avauksia pitääkin siis tehdä edelleenkin, muuten some vetää ja media vikisee, ja myös jatkuvasti nykyistä voimakkaammin. Kampoihin on paha panna mutta tarjoamalla hyviä ja jopa parempia vaihtoehtoja kansalle, ehkä suomalaiselle laadukkaalle journalismille löytyy tukevampia jalansijaa tulevaisuudessakin, vaikka dystopiakuvauksissamme olemmekin jo tottuneet siihen että media onkin jo kuollut, kauan eläköön media.

Tulkitkaamme myös esimerkiksi Pew Research Centerin meille antamia lukuja optimistisesti. Jos nykyään yli puolet (55%) digitaalisten uutisten lukijoista perehtyvät uutisiin muiden tehtäviensä sivussa, eikö tässä olisi hyvä kohderyhmä aiempaa luovemmille digitaalisille uutisbrändeille? Mikäli nämä ihmiset alkaisivat perehtyä uutisiinsa tiedostetummin ja itsetarkoituksellisesti, nousisi heidän kiinnostuksensa uutisiin yleisestikin ja samalla heidän luottonsa lähipiirinsä jakamiin, mahdollisesti perusteettomasti jakamiin sisältöihin heikkenisi – mistä seurauksena instituutioidemme merkitys sisällöntuotannossa voisi hieman korostua ja antaa lisää kättä pidempää apua algoritmimaailmaa vastaan… ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Toivottavasti tätä kamppailua käydään kaikilla inhimmillisillä rintamilla hyvistä lähtökohdista nyt ja tulevaisuudessa.

Lopuksi pari pienempää purtavaa:

  • Inhimmillisiäuutisia.fi on kirjoittanut tähän mennessä ehkä parhaan analyysin Pokémon Go:n käytöstä ja vaikutuksista sosiaalityössä. Vaikka mistään viisasten kivestä, joka ratkaisisi itsessään suuria ongelmia, on se löytänyt silti paljon hyödyllisiä käyttötarkoituksia. Which is nice.
  • Joku keskustelu tässä hetki sitten sai minut kaivelemaan hieman tietoa siitä, miten Spotify osaakaan tarjota minulle niin pirun hyvää musiikkia – tässä siis yksi tapaus, jossa algoritmeistä on minusta ennen kaikkea suurta hyötyä! Lopulta löysin tällaisen Quartzin todella, todella mielenkiintoisen artikkelin aiheesta. Suosittelen.

Kuvitus:
#1 Pixabay, CC-0
#2 Pixabay, CC-0
#3 Kuvakaappaus artikkelista
#4 Pixabay, CC-0

Voit myös pitää:

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *