Mitä ihmettä: Talvisotaa ja Shakespearea Twitterissä?

Sosiaalisessa mediassa pyöri vuodenvaihteessa 2014-2015 varsin mielenkiintoinen historiankirjoitukselle läheinen mediakoe. YLE loi Twitteriin Talvisodan 75-vuotisjuhlan kunniaksi historiantuotannon, jonka aikana somettajat pystyivät seuraamaan Talvisotaa kronologisesti yhtiön Twitter-profiilien sisällön kautta. Projektia varten lanseerattiin hashtag #s0ta39 sekä tämän sisarhashtagit #kriget39 ja #war39, joiden ympärille luotiin sekä some-sisältöä että perinteisempää verkkosisältöä talvisodasta ja itse projektin aikana syntyneistä ilmiöistä. Yleisradion lisäksi projektiin loivat sisältöä myös somettajat, jotka eivät olleet mukana mitenkään sen tuotannossa mutta jotka saivat myös alkuperäisen tuottajansa siunauksen ja hyväksynnän osana projektin omia some-virtoja. Mielenkiintoista oli toki myös se, että loppujen lopuksi Yleisradiossa ei voinut olla viimeistä sanaa sanottavana siitä, kuka projektiin sai osallistua ja kuka ei. Somevirtaahan ei nimittäin pystytä kontrolloimaan millään tavalla. #sota39-hashtagin ympärille muodostunut talvisota-kokemus oli jokaisen osallistujan vapaasti muovattavissa ja arvioitavissa alusta loppuun ja se lopulta päättyi paljon monipuolisemmassa muodossa kuin se alkoi. Tästä historiografisesti ajateltuna modernista ja samalla todella haastavasta hankkeesta kirjoitimme Ilkka Lähteenmäen kanssa artikkelin Rethinking History -journaliin, joka julkaistiin nyt kesäkuussa.

Viestikoiria Summassa 14.12.1939. Lähde: SA-kuvaViestikoiria Summassa 14.12.1939. Lähde: SA-kuva

Kirjoitusprosessi oli haastava mutta samalla hyvin tyydyttävä. Sosiaalisen median analyysin ja historianfilosofian naittaminen yhteen #sota39:n kautta johti siihen, että me molemmat saimme annettua projektille vahvan kädenjälkemme omista lähtökohdistamme. Tekstin lopulliseen muotoon jäi myös elämään monia hauskoja sattumuksia. Saattoi nimittäin olla ensimmäinen kerta kun tieteellisessä artikkelissa on viitattu täysin vakavissaan Talvisodan rauhanjulistukseen, jonka välitti Twitterissä noin 75 vuotta sitten kuollut presidenttimme Kyösti Kallio! Aika ajoin lähdemateriaalia läpikäytäessä olotila oli varsin surreaali. Vaikka viittaammekin usein siihen, kuinka akateemisen yhteisön olisi hyvä soveltaa sosiaalisen median käyttöä oman tieteenalaansa esilletuomiseen tämänkin projektin mahdollisesti inspiroimissa formaateissa, repi perinteinen rankelainen poliittisen historian maisteri silti hiuksiaan päästä moneen otteeseen. Niin epäsovinnaista aineisto oli historiantutkimuksen perusteesien kannalta. Toisaalta, oli sisältö ristiriitaista tai ei, itse tuotanto oli kokonaisuudessaan kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen ja suosiostaan päätellen tarkoituksessaan onnistunut.

Parasta mitä artikkelistamme voisi mielestäni seurata olisi keskustelu siitä, miksi projekti oli syystä tai toisesta “väärin”, argumentteja suuntaan jos toiseenkin myös varmasti löytyy. Miksi korottaa huomion kohteeksi sellaista historiasisältöä, joka ei kunnioita perinteisen historiankirjoituksen lähdesääntöjä? Miksi antaa hyväksyntää sisällöille, joista suurella osalla ei ole totuuspohjaa, vaikka ne kuinka saisivatkin inspiraationsa ja ajankuvansa Talvisodan kehyksistä? Onko historiantutkimuksen etu, että annetaan tietoisesti historian lukijoille sellainen kuva, että spektaakkelinomaiset mediaperformanssit olisivat yhtä hyväksyttäviä kuin alkuperäislähteisiin perustuvat, objektiivisuuteen pyrkivät ammattihistorioitsijoiden kirjamuotoiset teokset? Tällaisiin kysymyksiin pohtisin mielellänikin järkeviä vastaperusteluita tulevaisuudessa. Esipuheena vastauksissani hyväksyisin kaikki huolet mitä todennäköisimmin varteenotettavina. Tämän jälkeen kuitenkin toivoisin argumentaatiota siitä, miksi uusien medioiden käyttäjien kiinnostuksen lisäämiseksi ja historiantietoisuuden haastamiseksi ei muka olisi hyvä idea.

Modernin yhteiskuntamme, toisin sanoen vuoden 2016 yhteiskuntamme aikana historiantutkimuksesta kiinnostuneen ihmisen tulisi vaalia ja hioa kykyään erottaa objektiivinen totuus vääristetystä totuudesta. Yleisradion projekti on lähtöisin vastuullisista lähtökohdista ja raportoidessaan #sota39:n kautta Talvisotaa sen kehittyvistä ja haasteellisista näkökulmista tarjoaa se kansalle sitä, mistä kansa voi kiinnostua, mitä se ymmärtää ja mistä se mahdollisesti haluaa oppia lisää. Samalla kertyy vääjäämättä tekstianalyysikykyä, joka ei myöskään juuri eriydy mihinkään yhteen tieteellistä suuntausta tai tekstilajia, vaan auttaa niin modernin journalismin kuin vanhemmankin, mahdollisesti propagandistisen tai muuten tarkoitushakuisen sisällön tulkinnassa.

Tällaisessa viitekehityksessä yleiskäsityksienne Suomen kansa, jolle Suomen historiaa kirjoitetaan, ei ole homogeeninen, monien stereotypisoivissa mielissä historiantutkimustaan palavimmin arvostava ja Kalle Päätalonsa lukenut, syvästi keski-ikäinen ikäryhmittämä. Sen sijaan tuo kansa on somettava, mahdollisesti vielä joskus äänestysikäinen ja kaiken kukkuraksi äänestävä tubettaja-sukupolvi, josta muodostuu tuleva kansakuntamme perusrakenne, josta syntyy myös seuraava perinteitään vaaliva, konservatiivinen sukupolvi. Tälläkin joukolla on oikeus sivistyä maansa historiasta, ja heitä pystytään lähestymään parhaiten puhumalla heidän kieltään ja ymmärtämällä heidän käyttämänsä tiedon, median ja vuorovaikutuksen sääntöjä. Siksi tällaiset projektit ovat erinomaisia myös pedagogisesti, kuten Yleisradion kooste Siilijärven lukion oppilaiden osallistumisesta #sota39:ään osoittaa.

Paras lähiaikoina näkemäni esimerkki siitä, miten akateemisen tutkimuksen kommentointi, keskusteluiden siirtyminen julkisuuteen ja tätä kautta vaikuttavuus kehittyvät eri sukupolvet sisällyttävään suuntaan somessa myötä, on muuten eräs artikkeli Twitter-pohjaisesta kirja-arvostelusta – jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Lähtökohtana kaikkeen oli tutkijan halu käsitellä William Shakespearen klassikko Kuningas Learin kahden tunnetun ja merkittävästi erilaisen version välistä juopaa arvioivaa teosta The One King Lear. Toronton yliopiston professori Holger Syme käytti Twitteriä herättävää kirjaa lukiessaan merkitsemällä sen avulla muistiin ensin hyvinkin perusteellista, sittemmin aika- ja tilasyistä yleisluontoista kritiikkiä somettajien nähtäväksi. Tästä julkisesta kommentaarista ja sen eri tekstiformaattien välisestä “rajoja” rikkovasta luonteesta syntyi ketjureaktio, jonka myötä kirjakritiikki sai enemmän julkisuutta kuin harva akateemikko edes usein uskaltaisi toivoa. Tapaus kokonaisuudessa käsitellään Symen kirjoittamassa artikkelissa The Ivory Twitter (The Walrus).

Cordelia-in-the-Court-of-King-Lear-1873-Sir-John-GilbertKuninkaan hovissa sattuu ja tapahtuu. #hovikohu #cordelia

Vaikka Symen itsensä kirjoittama ja otsikoima artikkeli saattaa hieman liioitella puhuessaan ingressissään “kritiikin vallankumouksesta”, kohdistaa hän pätevästi huomioita samoihin kipukohtiin, jotka saattavat johtaa myös #sota29-projektiakin arvostelevien osalta oirehtivaan vastarintamielialaan. Professoria itseään mietitytti se, että tapauksesta kirjoittaneet journalistit kokivat huvittavaksi ajatella sitä, että Twitterin 140 merkin formaatissa pystyttäisiin kertomaan “mitään vakavaa” shakespearemaisen merkittävästä aihepiiristä. Symeä luonnollisesti harmitti myös se, että haastatellessaan kirjan kirjoittajaa Brian Wickersiä (joka tulkitsi Twitter-muotoa ilmeisen teknisesti noviisina) syntyi lopputuloksena varsin kerrostunut ja motivoitunut mediatarina yksittäisestä Twitter-mouhottajasta. Siinä mielessä Walrusin artikkeli taitaakin toimia eräänlaisena vastineena koko “kohulle”, jos nyt sellaisesta medialogiikan perusteella voidaan puhua. Ihan niin suuresta jutusta kummiskaan voidaan puhua, että käsissämme olisi mitään leargatea tai muuta vastaavaa.

Syme toteaa esipuhemaisesti, että akateemisten teosten arviointia ei varmaankaan tulisi trendinä siirtää Twitter-formaattiin, koska sisältönä twiitit eivät juurikaan toimi samalla tavalla kuin tyypillinen akateeminen arvosteluformaatissa, vaan toimivat ainakin Symen tapauksessa muistiinpanoina ja sivuhuomautuksina. Akateemisena kommentaarina hän pitää Vickersille antamaansa Twitter-kritiikkiään – ja siitä syntynyttä polemiikkia – hyvin samankaltaisena kuin perinteisempää akateemista väittelyä, koska “homma menee lähes yhtä rumaksi molemmilla foorumeilla”. Twitterin avoin logiikka kuitenkin korostuu Symen huomauttaessaan, että eräs kanssatwiittaja on ollut täysin oikeassa muistuttaessaan, että väärässä oleminen Twitterissä johtaa aina seurauksiin. Miksipä siis hyvin erikoistuneet akateemikot eivät nimenomaan voisi siirtää alansa keskustelua osaksi some-ympäristöä, jossa se asetetaan mahdollisimman tarkan tarkkailun kohteeksi? Siteeraten Symeä,

It’s in the nature of highly specialized discourse, whether in neuroscience or classics, that your audience is as small as it is engaged and knowledgeable. Getting exercised in a couple of hundred bite-sized chunks of text online, with my strictly limited interpretative community listening in, seemed like little more than an extension of standard operating procedure into a slightly different medium.

Hyvin sanottu. Business as usual, lisää kahvia koneeseen ja keskustelu kuumaksi hashtagien kera. Vaikka keskiverto Twitter-yleisö olisikin lähtökohtaisesti kaikkea muuta kuin valmis käymään keskustelua maailman oman alojensa huippuasiantuntijoiden tasolla, ei kyseessä ole mikään tekosyy, jonka avulla akateeminen keskustelu voisi hyväksyttävästi sysätä syrjään koko formaatista. Tutkimuksen on tarkoitus sivistää, joten olkoot sen paikka jatkossakin ja entistä enemmän internetissä, “tiedon valtatien” äärellä, jota kansa ja kansalaiset käyttävät. Metaforista pitävälle: tarvitsee se asioihin perehtymätönkin tieviittoja siellä pärjätäkseen, vaikka nopeusrajoitukset eivät juurikaan auta ja väärinymmärryksen vaara häämöttää aina horisontissa.

Löydät artikkelin “The Finnish Twitter War: the Winter War experienced through the #sota39 project and implications for historiography” Rethinking Historyn kataloogista. Mikäli et pääse lukemaan sitä, ota rohkeasti yhteyttä minuun, artikkelia varten kun on käytössä pieni jakokiintiö ja se tietenkin kannattaa käyttää loppuun!

Kuvitus:
#1 SA-kuvat, Kuvien käyttöehdot
#2 Sir John Gilbert: Cordelia in the Court of King Lear (1873), Wikipedia, CC-0

 

Voit myös pitää:

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *