Kuinka kohdata ihmiskykyjensä rajat

Ronja Salmen Nytissä pohti taannoin totuuksia siitä, kuinka vähän kanssaihmisemme oikeasti tietävät tai välittävät menoistamme. Tämä yleinen totuus herätti minussakin pitkään muhineita tunteita sosiaalisen median ihmissuhde-yksiköistä.

Elämme tykkäysten, sydänten ja muiden symbolien mittaviidakossa. Nämähän ovat tietyllä tavalla entisaikojen joulukorttilistoja tai osoitekirjojen sivuja tai oikeammin – mitattavissa määrin oleva kipu ranteessa, joka on seurausta näiden kahden kohtaamisesta. Someympäristössä voi kuitenkin aika ajoin jopa menettää käsityksen siitä, millaista edes on vanhan kunnon perinteinen interaktio, koska kaikki on yhä useammin yhden painalluksen päällä. Pari painallusta liikaa, ja haemme jo helpompaa ratkaisua ihmisten saavuttamiseksi.

Parhaiten tämän ympäristön kierouteen valmentaa jokavuotinen Facebookin syntymäpäivä-spektaakkeli – ihmiset jotka eivät huonoimpia päivinään edes tervehdi sinua kadulla ovatkin yhtäkkiä suurtaa sydänten ja huutomerkkionnitteluiden kuoroa. Mikä merkitys tällaisen someihmisen ohjelmoidulla kädenojennuksella on, ja miksi se tuntuu joskus niin oudolta?

Salmi toi tekstissään myös esille syitä näihin miellyttäviin ja epävarmoihin tunteisiin, joita selittää pitkälti riittämättömyytemme ihmisenä ja juurikin ihmisen lajina. Salmi viittaa antropologi Robin Dunbariin, ja koska niin tekee myös moni kansainvälinen journalismin linnakekkin, niin minä komppaan. Dunbarin mukaan on tunnistettavissa yksi luku, jonka äärellä lähes mikä tahansa yhteisö, oli kyseessä sitten keräily-metsäilyajan yhteisö, armeijayksikkö tai kultti, on äärirajoillaan: 150.

Keskiarvoihminen ei pysty ylläpitämään aktiivista, säännöllistä yhteydenpitoa tätä suuremman ryhmän kanssa tutkimusten ja niihin nojaavan teorian perusteella, vaikka tietysti säännölle löytyy myös poikkeuksia. Siksi meillä onkin poliitikkoja ja muita sosiaalisia supersankareita jotka saattavat muistaa vaikka jokaisen tapaamansa ihmisen nimeltä. Dunbarin mukaan ihmisaivojen rajoitteet ovat syynä siihen, miksi raja ylipäätään tulee vastaan, erilaisista sosiaalisen median teknologioiden huijausvälineistä huolimatta.

Ajatus tuntuu varsin luonnolliselta ja lohdulliselta, aivan kuten tuttu hokema siitä, että ihminen ei pysty nuolemaan kyynärpäätään tai pysty olemaan veden alla hengittämättä kuin tietyn, fyysisesti mahdollisen ajan. Jos mennään ajatuksen alkujuurille, sen kuuluukin tuntua mahdottomalta. Ajatella vaikkapa tuntemattomien ihmisten kesken järjestettävää tilaisuutta: kolme ennestään toisilleen tuntematonta ihmistä luo keskenään 3 erilaista kahden keskistä suhdetta mutta kun korttipakan 52 kortin pareja lasketaan, on summa jo yli 1 300!

Se paine, jonka ihmisten keskinäisistä suhteista suurta huolta kantava pedantti bileiden järjestäjä kokee, on siis matematiikan argumentein oikeilla todetessaan, että muuttujia yksinkertaisesti on liikaa, kun taas aikaa, juhlia, keskustelunaiheita ja aivojen laskentakapasiteettia on liian vähän. Kaikkien yksilöiden suhdetta kaikkiin muihin yksilöihin on lähes mahdotonta laskea, puhumattakaan erilaisten nurkkakuntien ja klikkien välisistä potentiaalisista keskustelunaiheista, elämäntilanteisiin liittyvistä kiinnostuksenkohteista tai suhteesta Euroviisuihin. Onneksi harvat juhlat toki tähän megalomaniaa huokuvaan suunnitelmallisuuteen kaatuvat, ja usein kitkaa syntyy jo ihan tuttujenkin kesken.

 

Yhteisöpalvelut antavat lunttilappuja aivoillemme ja pitävät ihmissuhteemme hengittävinä ja orgaanisina tavoilla, joita aiemmin ei ollut. Hypoteettinen 150 ihmisen lähipiiri on jatkuvassa muutostilassa ja samalla kun uusia ystävyyksiä luodaan uusien kohtaamisten äärellä tai vanhoja kaveruuksia lämmitellään jälleennäkemisen aikaan, menettävät samalla jotkut toiset ihmisuhteet värejä ja yksityiskohtia muistissamme kuin vanhat valokuvat.

Kun vielä tästäkin syvemmälle mennään ja karrikoidaan, ovatkin somen kontaktimuodot eräänlaisia läsnäolohuijauksia, oikopolkuja tunnetiloihin ja mahdollisuuksia ihmissuhteiden tiloihin, joissa emme juuri nyt ole mutta saatamme joskus haluta päästä. Kuin moikkauksia kadulla silloin, kun vastaan tulee tuttu, jonka naaman kyllä tunnet mutta jonka kanssa et ole jutellut vuosikausiin, hyvä kun nimen muistat. Tykkäykset ja Facebookin synttärionnittelut ovat mahdollisuus ylläpitää edes jonkinlaista tuttavuuden illuusiota ihmisiin, joiden kanssa tätä mahdollisuutta ei ole ollut ennen some-aikaa. Kahden tällaisen ihmisen kohtaamisen pintapuolisuuden äärellä ei myöskään syytä tuomita yhteisöpalveluiden hyötykäyttöä. Mikäli ihmiset olisivat tilivelvollisia pysymään kärryillä satojen vuosittain kohtaamiensa tulevien ihmisten kuulumisista, kärventäisi jo pelkkä ajatus siitä varmasti aivomme tai ainakin ajaisi meidät kaikki ärsyke- ja tietomääristä ahdistuviksi ihmisraukoiksi, jotka katkerana oppivat kantapään kautta inhimmilliset rajansa.

The Guardianin henkilökuvajutussa Dunbarissa nostetaan esille yksi insinöörimäinen ongelma, joka nousee tällaisessa internetin kyllästämässä, hajautuneiden yhteisöjen maailmassa: ne perinteiset 150 hengen yhteisömme, joiden kautta oma sosiaalinen tilkkutäkkimme muotoutuu, eivät ole mitenkään tiiviitä eivätkä niiden kaikki palaset ole missään yhteyksissä toisiinsa. Meidän some-käyttäytymistämme saattaa valvoa 150 tarkkaan valittua tuttavaa mutta he eivät käyttäydy kuin sananlaskun ihmistä kasvattava ja valvova kylä.

Suuri syy tälle ovat tietenkin fyysiset etäisyydet ja tästä seuraava läsnäolon tuottamisen haastavuus, johon yhteisöpalvelut juuri pyrkivät tarjoamaan lääkkeitä. Palveluntuottajien käyttäjäkokemuksia optimoivilla illuusioilla ihmiset tuotetaan yhteen vaikka he olisivatkin kaikkea muuta kuin sitä: yhdessä. Bloombergin jutussa haastatellut some-palveluiden tuottajat viittaavatkin yhdeksi heidän tärkeimmistä tehtävistään olevan Dunbarin luvun kasvattamisen. Ottaen huomioon, että luku siis perustuu aivojemme rajoituksiin ja tämän nämä tuottajat hyvin tietävät, liikutaan hyvin megalomaanisten palvelukonseptien äärellä.

coms

Utopiat ovat palveluiden kehittäjien mielestä syystäkin mutta niiden äärirajojen äärellä ovat myös tavalliset ihmiset, jotka seuraavat kukin omalla tavallaan menestyneiden some-ihmisten tekemisiä somessa. Nämä ihmiset eivät sijaitse lähipiireissämme mutta heidän välittömältä tuntuva yhteytensä kanssakäyttäjäänsä sekä kiehtovat meitä että samalla tuottavat huomaamattamme tarpeita verrata itseämme heidän some-julkisuutensa vetoavaan hehkuun.

Valitettavasti ilmiö ei rajoitu vain tyypillistä fanikulttuuria tuottavaan populaarikulttuuriin vaan vastaavaa suorituspainetta syntyy helposti tämän piirin ulkopuolellakin. Oli kyseessä sitten freelanceri, alansa asiantuntija stabiilissa yrityksessä, onnistunut bloggaaja tai kuka tahansa ihan vain kadulla kulkeva perusihminen, joka sattuu olemaan somettamisensa kautta merkittävä tekijä, projisoituu tuon ihmisen menestys myös hänen seuraajilleen.

Miksi sinulla on vain 150 ihmistä lähipiirissäsi, kun se lukumäärä voisi olla 1500 tai 15 000? Oletko kenties 1500 tai 15000 kertaa tylsempi? Miksi sinun kissakuvasi ei ole yhtä suosittu kuin tuo toinen kissakuva? Tällaisten mantrojen äärellä päädytään helposti, jos sosiaalinen media takertuu liian syvälle alitajuntaan. Tällaisessa tapauksessa moni myös kantaa kamansa pihalle tai vaikka ihan vaan vähentää merkityksellisesti somen käyttöä, kenties vain asennoitumalla siihen eri tavalla kuin aiemmin, esimerkiksi viemällä siltä kyvyn pureutua ihmisyyteensä viemällä pois oman persoonansa sen ääreltä. Tämä on huomattu palveluntuottajienkin piirissä.

Salmi analysoi, että somen kehityksen mukaan olemme palaamassa yhteen. Kyseessä on pitkälti saman, vetäytymisen ja vieroksunnan ilmiön toinen puoli, jonka äärellä some-aikamme tuotteistajat ovat helisemässä ja joutuvat keksimään uusia tapoja tehdä käyttäjistä yhä tuottoisampia. Kahdenkeskeisen, esteettömän kommunikaation keskelle on vaikeaa tuoda mainosta. Tämän rinnalla kuitenkin jatkaa eloaan kuin ärsykkeitä vilisevä some-ympäristömmekin, koska emme sitä lopulta kuitenkaan pysty pakenemaan. Kaikki tuottamamme sisällöt näihin palveluihin ovat kuitenkin yhtä ja suurta samaa ärsykemerta, tavalla tai toisella.

Aivan kuten Guardianin jutussakin todetaankin, digitaaliset mahdollisuudet antavat mahdollisuuden pitää yhteyttä tilanteissa, joissa aiemmin ihmissuhde olisi kuollut mutta: lopulta ihmisuhteen toimimisen, funktion, merkityksen ylläpitämiseen vaaditaan myös aika kahden ihmisen kontakti, yhteinen keskustelu tai jaettu aamiaistapaaminen. Aamiaiskuvan sijaan Instagrammista pitäisi hetkeksi luopua ja keskittyä käsillä olevaan, ihmisen kanssa jaettuun aamiaishetkeen, ilman sydämiä ja kommentteja. Ilmein ja keskusteluin.

AINT NO ONE GOT TIME FOR THAT?

 

Voit myös pitää:

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *