Viikon (tai pikemminkin kuukausien) valinnat #8

 

Valtion virkamiehen arki uuvutti bloggaajan, katso tästä huolimatta aiempaa ytimekkäämmät kiinnostavat uutis- ja artikkelivalinnat! Tämä aloituslause ei mahtuisi moneenkaan uutisotsikkoon mutta tämän kerran annan itselleni vapauden sanailla näin. Sen verran lyhyemmät – suorastaan hissipuhemaiset – ovat lähiaikoina ja vähän pidemmänkin aikaa sitten bongaamieni juttujen saatteet.

  • Nieman Labs avasi taannoin Washington Postin tavan tuoda ilmaislukijan hieman lähemmäs maksavan lukijan roolia vaatimalla näiden sähköpostiosoitteita. Vastineeksi tästä vaivasta artikkeleita ilmeisesti sai luettua mutta bonuksena mukaan tuli liitos uutiskirjeeseen ja mahdollisesti kytkykauppa-ilmaissisältöä. Huvittavaa kyllä, ilmaislukijat pysyvät ilmaislukijoina mutta ratkaisun koukkuna on lisäsisällön työntäminen lukijalle vastentahtoisesti. Innovatiivista, sanoisin, ja alan on syytäkin kokeilla tällaisia ratkaisuja, koska lukijoiden muisti ei välttämättä ole kauhean pitkä, mikäli käytäntöjen kokeilemisen tuloksena on jyvien erottelu akanoista ja virhearviointien toteaminen ja käytäntöjen muutokset. Eri asia on se, miten tämäkin ratkaisu on lopulta vaikuttanut lukijatilastoihin.
  • Yli puoli vuotta vanha The Atlanticissa julkaistu Robinson Meyerin pakina sosiaalisten medioiden voimasta seitsemän kuolemansynnin tyydyttäjänä ei ole vanhentunut päivääkään. Ikuisuuskysymykset siitä, miksi ylevät, poliittiseen kanssakäymiseen yksin perustuvat palvelut eivät koskaan vakiinnu ja amapaisen kansansuosioon, saavat tätä kautta yksinkertaisen vastauksen. Vastuullinen yhteiskunnallinen kanssakäyminen ei ole varsinaisesti mikään synti.
  • Kansasin yliopisto julkaisi ja Science Daily kirjoitti elokuussa siitä, miten ihmiset erottavat toisiaan sosiaalisen median välityksellä käydyn kanssakäymisen ja sen toisen, oikean vastaavaan. Professori Hall käytti hyvää vertausta sometuksesta eräänlaisena ihmisten katseluna (“people watching”). Vaikka monilla palveluissa onkin tätä paljon järkevämpiä ja syvällisempiä tarkoituksia, tämä introvertti ainakin allekirjoittaa asian. Ihmiset ovat kiinnostavia mutta kuka jaksaisi kommunikoida niiden kanssa koko ajan? Yhden prosentin sääntö osoittaa jälleen toimivuutensa – jopa aktiivisinkin somettaja, joka jakaa elämäänsä ja mielipiteitänsä kaikkien iloksi ja kauhuksi, haluaa syystäkin aika ajoin olla vain hiljaa ja lurkkailla.
  • Tässä hieman tuoreempi juttu AdWeekiltä/Social Timesiltä, jossa aika mielenkiintoisesti avataan kokonaisuudessaan Yhdysvaltain presidentin sosiaalisen median siirtäminen yhdeltä presidentiltä toiselle. Poliitikon sosiaalisen median sisältöjen arkistointi ja avoimuus (sekä näiden seikkojen takaaminen) ei ole tainnut olla koskaan näin kiinnostavaa. Somehistorioitsija tykkää tästä.
  • Muistatteko mitä oikeastaan kävi, kun Kaarina Hazard haukkui Sami Hedbergiä – tai ainakin niin asia koettiin, uudelleenfreimattiin ja somessa alkuperäiset tekstit lukematta lynkattiin? En minäkään mutta onneksi Suomen Kuvalehti kirjoitti koko mediaspektaakkelista hyvän syväluotaavan koosteen. Muistutukseksi siitä, miten saadaan aikaan kohu loukkaantumalla ja sitten irroittamalla pari lausetta kontekstistaan – vai meniköhän se toisin päin?
  • Wired kirjoitti Facebookin yhteiskunnallista keskustelua kieroihin suuntiin vievistä algoritmeistä jo ennen kuin Trumpin vaalivoitto herätti koko liberaalin maailman hämmennykseen. Argumentin mukaan Twitter ja Facebook ovat jossain vaiheessa “trending topics”-konseptin laadun takaamiseksi alkaneet käyttää työntekijöitään relevantin sisällön suodattamisessa ja toimimaan näin perinteisenä toimittavana uutistahona. Juju on kuitenkin siinä, että nämä firmat ovat toimineet samalla tavoin jo algoritmien aikaan, joten väite siitä, että jokin olisi periaatteellisesti muuttunut Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikaan on väärä, vaalit ovat vain avanneet kommentaattorien silmät jo pitkään vallinneelle tilalle. Jälkiviisaille artikkelin muutkin havainnot (esimerkiksi techie-johtajien omista ideologioista) tarjoavat hyvää pohdinnan aihetta.
  • Timen analyysi Facebookin aikajanan historiasta sopii loistavaksi kumppanijutuksi Wiredin edellämainitulle.
  • Nieman Labsiin on hyvä myös lopettaa tämä rutistus: tämä juttu erittelee hyvin, miksi mobiilikäyttäjien määrän kasvu voi johtaa monenlaisiin huoliin. Johdattelevasti jätän vain tämän sitaatin tähän. “We found that, relative to computer users, mobile users spent less time reading news content and were less likely to notice and follow links and to do so for longer periods of time.” Suosittelenkin siis mobiiliselaajia: klikatkaa näitä linkkejä! Jääkää edes Wikipedia-jatkumoon jumiin hetkeksi, se tekee hyvää, kuten toki tekin kaikki tiedätte.

Ei mulla muuta – siirryn tästä takaisin keräämään kiinnostavia artikkelibongauksia, palataan asiaan taas vaikka puolen vuoden päästä! (toivottavasti kuitenkin aikaisemmin).

 

Kuvitus:
#1 Pixabay, CC-0

Continue Reading

Viikon valinnat #7: Näkökulmia lehdistön kriisiin

Lomahetkenä on hyvä pysähtyä pohtimaan taas viikon valintoja, vaikkakin jo muutaman viikon takaisia. Toimittajaystäväni suositteli juuri lämpimästi The Guardianin artikkelia, vapaasti käännetyllä nimellä Miten teknologia häiriköi totuutta, ja kyllähän se ajatuksia herättelikin. Aina ei kannata ajatuksiaan jakaa täysin lyhentämättöminä mutta tällä kertaa ajateltavaa ja pohdittavaa kertyi vähän pidemmänkin kirjoituksen verran.

Jutun aloittavana anekdoottina kerrotaan, kuinka brittiläinen journalisti julkaisi maan pääministeriin liittyvän skandaalijutun perustuen väitteisiin, joita ei voitu millään tavalla varmistaa todeksi etukäteen. Vielä julkaisupäivän jälkeenkin ja kohun synnyttyä toimittaja kertoi olleensa asiasta hyvin tietoinen ja että hänen mukaansa lukijoiden tehtävä oli “päättää, pitävätkö juttua uskottavana tai eivät.” Tällainen mediavastuuta ja yhteiskunnallista keskustelua sivuava vaan ei kunnioittava kommentointi on ollut jo hetken voimissaan Iso-Britanniassa. Brexitiin johtaneen äänestyksen yhteydessä on todettu useaan otteeseen, että Brexit-puolen kampanjointi perustui usein tietoisesti tehtyihin silkkoihin valheisiin. Poliitikot ovat myöntäneet siis vaalitulosten jälkeen täysin suoraan, että he olivat puhuneet potaskaa ja lisäksi, että totuudella voittoa ei olisi tavoiteltua saavutettu. Rakkaudessa ainakin valheista jää usein kiinni, sodassa häviäjä ei välttämättä edes jää henkiin epäkohdista valittamaan, mutta miten asiat lienevät politiikassa? Aivan syystäkin ollaan nyt entistäkin enemmän herätty pohtimaan sitä, mitkä ovat tabuja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa – valehteleminen kun sitä ainakaan enää ole.

Guardianin jutussa todetaan, että painokoneiden aikana sanat painettiin paperille tavalla, joka antoi niille totuuden omaisen, peruuttamattoman luoton lukijan silmissä. Illuusio rikkoontui vasta siinä vaiheessa, kun lehden sivuilla nostettiin seuraavana päivänä pienissä oikaisuissa esille kaikki ne virheet, joista lehti oli jäänyt edellisenä päivänä kiinni. Internetissä uutisten uskottavuuden arviointi ja totuusarvon arviointi perustuu aivan erilaisiin asetelmiin. Uutisten leviäminen kun pohjautuu informaatioryöppyyn (‘information cascade’), jossa uutisten lukijat levittävät eteenpäin tietoa, jota heille ovat välittäneet heidän lähipiirinsä ja jonka itse kukin kokee kiinnostavaksi ja arvokkaaksi. Joskus jako tapahtuu pelkästä sympatiasta tai sisaruuden, heimolaisuuden osoittamisesta, eikä ulkopuolisen silmin eroja tällaisten erilaisten motiivien välillä ole havaittavissa. Aika moni yhteiskunnallinen vaikuttaja tai sellaisten sisältöjä somessa seuraava tietää, kuinka matala kynnys tällaisen bandwagon-toimintaan on. Kaikki tämä jakaminen tapahtuu usein täysin viis veisaamatta siitä, mistä tieto alun perin on lähtenyt liikenteeseen.

Yhä suurempi osa kaikesta vastaanottamastamme tiedosta tulee tietoisuuteemme algoritmeillä, joiden toimintalogiikkaa meistä moni ei ymmärrä ja joiden muutokset aiheuttavat sisällöntuottajille aika ajoin harmaita hiuksia. Niiden myötävaikutuksella sisältö joko syntyy tai lakkaa olemasta. Joskus algoritmi on käyttäjän silmissä hyödyllinen mutta tätä useammin armoton tuottaessaan käyttäjilleen näiden ympärille suodatettuja kuplia (‘filter bubble’) joiden olemassaolosta ja kyvystä rajoittaa näkökenttää monet ovat täysin tietämättömiä. Joskus tiedostamisellakaan ei ole mitään hyötyä; Facebook ei esimerkiksi pakottamallakaan tunnu uskovan, että haluamme nähdä lähiverkkomme kaiken mahdollisen sisällön tasavertaisen kronologisesti vaan työntää algoritmejään käyttöömme, vaikka kävisimmekin niitä vastaan jatkuvaa taistelua. Trendi leviää myös muihin palveluihin, halusimme tätä tai emme. Yksittäinen käyttäjä ei näitä taisteluita voita ellei ole valmis luopumaan koko palvelusta. Harva näin uskaltaa toimia, ehkä poikkeuksia lukuun ottamatta.

facebook-388078_1920

“Vanha WWW:n idea”, jossa hyperlinkit yhdistävät sivuja toisiinsa epähierarkkisesti ja ilman keskuspisteitä on siirretty internetin käytön pohjana toimiviin alustoihin, joiden tarkoitus on maksimoida se aika, jonka sen käyttäjät viettävät sen sisällä. Joissain tapauksissa samat yritysjätit omistavat jopa useita valtavirtaisia alustoja, jolloin eri palveluissa surffaileva käyttäjät eivät koskaan poistu yhden suurtoimijan vaikutuspiiristä. Alustojen ehdot vaikuttavat myös pienempien tuottajien sisältöihin, joiden menestykset takeet eivät enää olekaan niiden laadussa vaan kyvyssä toimia alustan määrittelemässä ympäristössä. Menestystä mitataan myös kyvyllä herättää lukijoiden kiinnostus mitä naurettavimmilla otsikoilla ja absurdeimmilla sisältöaiheilla. Kuten Guardianin jutussa todetaan, “uusi arvon mittayksikkö on nykyisin liian monella organisaatiolla sisällön viraalisuus sen laadun tai totuusarvon sijaan.” Guardianin juttu on muutenkin täynnä monia muitakin hälyttävän osuvia sitaatteja, joiden havainnoissa heitetään roskakoiin totuuden ja laadun arvo, nuo häviävän merkityksettömät nettiselailumme määritteet.

Samaan pohdintaan yhdistyy helposti kaksikin eri Washington Postin julkaisemaan artikkelia, aiheinaan mediaympäristön murroksen oireita kahdesta eri näkökulmasta: toisaalta Post analysoi clickbaitin osin korvaamaa sharebait ja toisaalta sitä, että internetin käyttäjät ei oikeasti lue suurta osaa sisällöistä joita se jakaa somessaan eteenpäin. Sinäänsä tällainen aika hämmentävä trendi on varsin ymmärrettävä, koska kuten asiaa tutkinut Arnaud Legout hyvin kiteyttää, ihmiset muodostavat usein mielipiteitä asioista niiden tiivistelmien – tai tiivistelmien tiivistelmien perusteella – koska heillä ei ole aikaa saati kiinnostusta asioiden syvällisempään perehtymiseen. Tästä toiminnasta taitaa olla syypää lähes jokainen meistä, koska kukapa nyt ei olisi aika ajoin jättänyt jonkun artikkelin lukemisen sikseen sen pituuden takia. Ääri-ilmiö samasta ilmiöstä onkin sitten se, että uutinen jaetaan somessa edes sitä klikkaamatta. Otsikko näyttää todella mielenkiintoiselta ja osuvalta, joten ei muuta kuin jakoon! Twitterin retweettaus-dynamiikka tukee tätä toimintaa, kun sisällön lukeminen vaatii aina pienen ruudun tihrustelua enemmän kuin 140 merkin annoksiin tottuneet ovat valmiina itsestään antamaan – Twitterin ulkopuolisiin tietolähteisiin siirtymisestä puhumattakaan! Vaikka kyseessä onkin inhimmillistä käytöstä, oheisenlaiset harjoitelmat ihmisten käytöksen trollaamisesta ja heidän havahduttamisestaan ovat tärkeitä. Yacklerin “ingressi” samasta tutkimuksesta kertoo kaiken olennaisen osuvasti.

Näyttökuva 2016-08-17 kello 15.04.24
Tällaisia tutkimustuloksia ja havaintoja tarvitaan nykyistäkin enemmän. Jos niitä ei tehdä akateemisista, journalismin tilasta huolestuneista tarkoitusperistä, tekevät vastaavaa tutkimusta vain toimijat, jotka pyrkivät monetarisoimaan ihmisten käytöstä – eivätkä nuo löydökset tietenkään päädy julkisen arvioinnin kohteeksi vaan pysyvät visusti tallessa rahantekovälineidensä algoritmeinä. Tutkimuksen tuloksista on syytä tehdä myös johtopäätöksiä: jos jakotilastot määrittelevät sitä, millaista journalismia yritysten tulisi tuottaa eikä sitä, mitä journalismia oikeasti luetaan ja arvostetaan ylitse muiden omien meriittiensä pohjalta, eikö kyseessä olekin aika absurdi mittausmenetelmä?

woman-1594711_1920

Washington Post huomauttaa suosion huipulla olevan monet erilaiset käyttäjien identiteettiin ja egoon liittyvät sisällöt, kuten “10 syytä miksi olen tapiiri”- tai “nämä 30 asiaa kertovat keski-iän tulleen ja kuoleman koittavan”-tyyliset artikkelit. Konseptin tehokkuus pohjaa sekä haluun tuoda esille omaa persoonaa yhä ankarammin kilpaillussa ympäristössä ja toisaalta tehoaa myös siksi, että jaetut sisällöt ovat suosittuja tästä syystä. Karrikoituna lopputuloksena internet on täynnä mitä naurettavimpia osoituksia siitä, että keskitymme ja käytämme aikaamme mitä erilaisimpiin tapoihin osoittaa internetissä, että elämämme internetin ulkopuolella on mahdollisimman täydellistä. Tähän perustuu myös uusin IKEA:n nettivideohitti oivaltavuudessaan.

Käyttäytymisemme muokkaa internettiä näköiseksemme, halusimme sitä tai emme. Internetin käyttäjien ja tuottajien on arvioitava oma toimintansa siellä täysin sen mukaan, mikä saa eniten ja tehokkainta näkyvyyttä osakseen, tavalla tai toisella, mikäli tavoitteena on saavuttaa menestystä, joka ylläpitää liiketoimintaa tai yksittäisten, vapaa-aikanaan nettiä käyttävien osalta takaa heille haluamaansa kattavuutta. Mutta jos ja kun miljoona kärpästä kökkäreen äärellä on ehdottoman menestyksen mittari, kuka pystyy enää liiketoimintaan tekemällä laadukasta tuotantoa murto-osalle internetin käyttäjäkuntaa, maailmanlaajuisesti saatika alueellisesti? Laadukkaalla journalismilla lukijoiden houkutteleminen toimii usein myös siihen asti, kunnes siitä aletaan vaatia rahaa, ja moni turvautuu siinä vaiheessa mielummin ilmaiseen, mainosrahotteiseen klikkijournalismiin. Kyseessä on kokonaiskuvan kannalta lukijan valinta, josta kärsii koko media-ala ja samalla myös demokraattinen yhteiskuntamme.

Kun tavoitteena ei ole totuuden ja koheesion vaaliminen yhteiskunnassa vaan myyminen tavalla, joka helposti murtaa tätä koheesiota – intohimon, pelon ja vihan demagogisella hyödyntämisellä – mitä tästä kaikesta mahtaa oikeasti seurata? Kun 85% kaikesta mainosrahoituksesta menee jo Googlen ja Facebookin taskuihin (Yhdysvalloissa), onko muuta keinoa kerätä pennosia suomalaisille lehtitaloille kuin myydä juuri näitä tunteita, kaikista uhkakuvista huolimatta, jotta tulevaisuudessa edes jokunen journalistisia eettisiä pelisääntöjä noudattava toimittaja saisi tehdä leipätyökseen oikeaa journalismia? Miten tällaisessa tilanteessa päästäisiin pälkähästä? Itselleni nousi parikin haja-ajatuksen kaltaista ideaa:

Yleverosta voitaisiin käyttää osa jonkinlaiseen kansalliseen mediatukeen, jonka saisi käyttöön vain ostaessaan itselleen kotimaisen journalismin käyttöoikeutta. Ongelmana olisi tosin MV-lehti-selkkausten hengessä kysymykset ja aasteet siitä, miten määritellä kotimainen journalismi. Idea kuolisi poliitikkojen ehdottamana varmasti pystyyn helposti myös jonkinlaisena kommunismin alalajina, koska kyseessä olisi täydellinen esimerkki siitä, kuinka poliitikot päättäisivät kansalaisten puolesta, miten he saavat rahaansa käyttää, kun kansalliseen journalismiin ei kuitenkaan laskettaisi Hommaforumin ja Takun kaltaisia “medioita”, ja monet ideaa paperilla kannattavat toivoisivatkin varmasti lopulta sitä, että saisivat käyttää tällaista tukea ulkomaisiin lehtiin – näen jo sieluni silmin blogitekstit, joissa kuplassani haukutaan hallitusta, joka kuppaa rahamme paikallislehtien mäyrärumpujuttujen tukemiseen samalla kun haluttaisiin vain lukea Wirediä ja muita oikeita julkaisuja, joita Suomenmaassa ei koskaan ole osattu tuottaa. Sanelupolitiikka siitä, mitä mediaa saisi valtion tukemana lukea ja mitä ei, nostaisivat ihmiset barrikadeille eikä medialogiikkaa vastaan toimiminen ainakaan lisäisi luottamusta instituutioihimme – siitä huolimatta, että idean lähtökohtana olisi toive nimenomaan kasvattaa luottoa legitiimeihin uutislähteisiin.

Toinen idea, joka mieleeni tupsahtaa, on jonkinlainen oikaisuihin liittyvä lainsäädäntö, joka aiempaa tarkemmin pakottaisi medioita nostamaan tekemänsä virheet tikunnokkaan. Aiemmin viittaamani syyt oikaisujen toimimattomuuteen digiympäristössä on ongelma, johon paneutumalla voitaisiin antaa lisää työkaluja instituutioiden uskottavuusongelmien ratkaisemiseen. Mediat pyrkivät siihen, että heidän lukijansa ymmärtäisivät nykyistä korostetummin tuotettujen sisältöjen takana löytyviä tekijöitä – toimittajien taustatyötä, julkaisun halua ylläpitää uskottavuuttaan, kykyä myöntää mahdolliset virhearviot, ylipäätään luotettavuuden pyrkimystä – ja oikaisujen roolia julkaisussa voitaisiinkin korostaa siksi, että nämä kaikki tekijät hyötyisivät siitä. Paperilehdillä oikaisut voitaisiin pakottaa suoraan mainossenteiltään kalliille etusivulle tai viimeistään ensimmäiselle aukeamalle lehdessä kuin lehdessä. Digitaalisessa mediassa sama menettelytapa johtaisi vähintään siihen, että jokaisen oikaistun uutisen otsikko muutettaisiin välittömästi muotoon, jossa teksti (OIKAISTU) isoin kapiteeleihin kertoisi lukijalle, että nyt on hutkittu ilman täyttä varmuutta. Jokaiselle digimedialle voisi myös luoda pakollisen oikaisu-kategorian heti uutisten ja sään perään, ennen urheilukategoriaa. Jo loppuisi vastamedioiden väitteet lehtien uskottavuuspulasta – tai ainakin näiden syytösten uskottavuus vähenisi niiden lukijoidensa keskuudessa, jotka ovat vielä järkipuheella tavoitettavissa. Tällaisen käytännön ollessa voimassa myös bloggarit ja muut sisällöntuottajat voisivat myös spontaanisti ottaa tällaisen käytännön valikoimiinsa mahdollisuuksien mukaan – ja tämän mahdollisuuden “toimituksellisen” arvottamisen myötä blogin tmv. median uskottavuuttakin voitaisiin arvioida.

Kun lehti olisi vastuussa yhä selkeämmin maineensa mitalla siitä, mitä sen nimissä kirjoitetaan – olisivat kyseessä sitten kolumnit tai uutisartikkelit – journalististen instituutioiden uskottavuus voisi kasvata merkittävästi ja samalla somessa liikkuvien katteettomien juorujenkin leviämistä voitaisiin mahdollisesti tilkitä jotenkin. Toisaalta sinnikkäimpien väärien uskomusten osalta tämäkään kehitys ei takaisi erehtymättömyyttä, mistä tuoreena esimerkkinä voidaan pitää Turkin lakimuutoksiin ja niistä eritoten seksin alaikärajoihin liittyvää kohua. Bloggari Saku Timonen otti asian puheeksi saatuaan aiheesta palautetta bloginsa kriitikoilta ja kävikin ilmi, että esimerkiksi Naisasialiitto Unioni oli noussut barrikadeille mahdollisesti väärien tietojen ja olettamusten takia, kuten myös tietty reuna suomalaista somekuplaa ylipäätään. Onneksi lopulta uutisanalyysin aiheesta tarjosi lopulta Yleisradio ja osoitti, että joskus hyvin vakiintuneetkin toimijat tekevät virhearvioita siitä, mikä uutinen on lähdemateriaaltaan uskottavaa ja mikä ei.

Tietenkin suurin innovaatio kaikista olisi se, että uutisteollisuus meillä Suomessakin ottaisi käyttöön entistä enemmän uusia bisnes-malleja, joiden avulla uutisia lukisi tulevaisuudessa myös muut kuin Facebookista ja Twitteristä niitä etsivät. Jälleen kerran The Guardianin, tarkemmin sen tuottaja Mary Hamiltonin sanoin, “media on muuttanut kaiken journalismistaan mutta ei tarpeeksi bisneksestään.” Avauksia pitääkin siis tehdä edelleenkin, muuten some vetää ja media vikisee, ja myös jatkuvasti nykyistä voimakkaammin. Kampoihin on paha panna mutta tarjoamalla hyviä ja jopa parempia vaihtoehtoja kansalle, ehkä suomalaiselle laadukkaalle journalismille löytyy tukevampia jalansijaa tulevaisuudessakin, vaikka dystopiakuvauksissamme olemmekin jo tottuneet siihen että media onkin jo kuollut, kauan eläköön media.

Tulkitkaamme myös esimerkiksi Pew Research Centerin meille antamia lukuja optimistisesti. Jos nykyään yli puolet (55%) digitaalisten uutisten lukijoista perehtyvät uutisiin muiden tehtäviensä sivussa, eikö tässä olisi hyvä kohderyhmä aiempaa luovemmille digitaalisille uutisbrändeille? Mikäli nämä ihmiset alkaisivat perehtyä uutisiinsa tiedostetummin ja itsetarkoituksellisesti, nousisi heidän kiinnostuksensa uutisiin yleisestikin ja samalla heidän luottonsa lähipiirinsä jakamiin, mahdollisesti perusteettomasti jakamiin sisältöihin heikkenisi – mistä seurauksena instituutioidemme merkitys sisällöntuotannossa voisi hieman korostua ja antaa lisää kättä pidempää apua algoritmimaailmaa vastaan… ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Toivottavasti tätä kamppailua käydään kaikilla inhimmillisillä rintamilla hyvistä lähtökohdista nyt ja tulevaisuudessa.

Lopuksi pari pienempää purtavaa:

  • Inhimmillisiäuutisia.fi on kirjoittanut tähän mennessä ehkä parhaan analyysin Pokémon Go:n käytöstä ja vaikutuksista sosiaalityössä. Vaikka mistään viisasten kivestä, joka ratkaisisi itsessään suuria ongelmia, on se löytänyt silti paljon hyödyllisiä käyttötarkoituksia. Which is nice.
  • Joku keskustelu tässä hetki sitten sai minut kaivelemaan hieman tietoa siitä, miten Spotify osaakaan tarjota minulle niin pirun hyvää musiikkia – tässä siis yksi tapaus, jossa algoritmeistä on minusta ennen kaikkea suurta hyötyä! Lopulta löysin tällaisen Quartzin todella, todella mielenkiintoisen artikkelin aiheesta. Suosittelen.

Kuvitus:
#1 Pixabay, CC-0
#2 Pixabay, CC-0
#3 Kuvakaappaus artikkelista
#4 Pixabay, CC-0

Continue Reading

Mitä ihmettä: Talvisotaa ja Shakespearea Twitterissä?

Sosiaalisessa mediassa pyöri vuodenvaihteessa 2014-2015 varsin mielenkiintoinen historiankirjoitukselle läheinen mediakoe. YLE loi Twitteriin Talvisodan 75-vuotisjuhlan kunniaksi historiantuotannon, jonka aikana somettajat pystyivät seuraamaan Talvisotaa kronologisesti yhtiön Twitter-profiilien sisällön kautta. Projektia varten lanseerattiin hashtag #s0ta39 sekä tämän sisarhashtagit #kriget39 ja #war39, joiden ympärille luotiin sekä some-sisältöä että perinteisempää verkkosisältöä talvisodasta ja itse projektin aikana syntyneistä ilmiöistä. Yleisradion lisäksi projektiin loivat sisältöä myös somettajat, jotka eivät olleet mukana mitenkään sen tuotannossa mutta jotka saivat myös alkuperäisen tuottajansa siunauksen ja hyväksynnän osana projektin omia some-virtoja. Mielenkiintoista oli toki myös se, että loppujen lopuksi Yleisradiossa ei voinut olla viimeistä sanaa sanottavana siitä, kuka projektiin sai osallistua ja kuka ei. Somevirtaahan ei nimittäin pystytä kontrolloimaan millään tavalla. #sota39-hashtagin ympärille muodostunut talvisota-kokemus oli jokaisen osallistujan vapaasti muovattavissa ja arvioitavissa alusta loppuun ja se lopulta päättyi paljon monipuolisemmassa muodossa kuin se alkoi. Tästä historiografisesti ajateltuna modernista ja samalla todella haastavasta hankkeesta kirjoitimme Ilkka Lähteenmäen kanssa artikkelin Rethinking History -journaliin, joka julkaistiin nyt kesäkuussa.

Viestikoiria Summassa 14.12.1939. Lähde: SA-kuvaViestikoiria Summassa 14.12.1939. Lähde: SA-kuva

Kirjoitusprosessi oli haastava mutta samalla hyvin tyydyttävä. Sosiaalisen median analyysin ja historianfilosofian naittaminen yhteen #sota39:n kautta johti siihen, että me molemmat saimme annettua projektille vahvan kädenjälkemme omista lähtökohdistamme. Tekstin lopulliseen muotoon jäi myös elämään monia hauskoja sattumuksia. Saattoi nimittäin olla ensimmäinen kerta kun tieteellisessä artikkelissa on viitattu täysin vakavissaan Talvisodan rauhanjulistukseen, jonka välitti Twitterissä noin 75 vuotta sitten kuollut presidenttimme Kyösti Kallio! Aika ajoin lähdemateriaalia läpikäytäessä olotila oli varsin surreaali. Vaikka viittaammekin usein siihen, kuinka akateemisen yhteisön olisi hyvä soveltaa sosiaalisen median käyttöä oman tieteenalaansa esilletuomiseen tämänkin projektin mahdollisesti inspiroimissa formaateissa, repi perinteinen rankelainen poliittisen historian maisteri silti hiuksiaan päästä moneen otteeseen. Niin epäsovinnaista aineisto oli historiantutkimuksen perusteesien kannalta. Toisaalta, oli sisältö ristiriitaista tai ei, itse tuotanto oli kokonaisuudessaan kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen ja suosiostaan päätellen tarkoituksessaan onnistunut.

Parasta mitä artikkelistamme voisi mielestäni seurata olisi keskustelu siitä, miksi projekti oli syystä tai toisesta “väärin”, argumentteja suuntaan jos toiseenkin myös varmasti löytyy. Miksi korottaa huomion kohteeksi sellaista historiasisältöä, joka ei kunnioita perinteisen historiankirjoituksen lähdesääntöjä? Miksi antaa hyväksyntää sisällöille, joista suurella osalla ei ole totuuspohjaa, vaikka ne kuinka saisivatkin inspiraationsa ja ajankuvansa Talvisodan kehyksistä? Onko historiantutkimuksen etu, että annetaan tietoisesti historian lukijoille sellainen kuva, että spektaakkelinomaiset mediaperformanssit olisivat yhtä hyväksyttäviä kuin alkuperäislähteisiin perustuvat, objektiivisuuteen pyrkivät ammattihistorioitsijoiden kirjamuotoiset teokset? Tällaisiin kysymyksiin pohtisin mielellänikin järkeviä vastaperusteluita tulevaisuudessa. Esipuheena vastauksissani hyväksyisin kaikki huolet mitä todennäköisimmin varteenotettavina. Tämän jälkeen kuitenkin toivoisin argumentaatiota siitä, miksi uusien medioiden käyttäjien kiinnostuksen lisäämiseksi ja historiantietoisuuden haastamiseksi ei muka olisi hyvä idea.

Modernin yhteiskuntamme, toisin sanoen vuoden 2016 yhteiskuntamme aikana historiantutkimuksesta kiinnostuneen ihmisen tulisi vaalia ja hioa kykyään erottaa objektiivinen totuus vääristetystä totuudesta. Yleisradion projekti on lähtöisin vastuullisista lähtökohdista ja raportoidessaan #sota39:n kautta Talvisotaa sen kehittyvistä ja haasteellisista näkökulmista tarjoaa se kansalle sitä, mistä kansa voi kiinnostua, mitä se ymmärtää ja mistä se mahdollisesti haluaa oppia lisää. Samalla kertyy vääjäämättä tekstianalyysikykyä, joka ei myöskään juuri eriydy mihinkään yhteen tieteellistä suuntausta tai tekstilajia, vaan auttaa niin modernin journalismin kuin vanhemmankin, mahdollisesti propagandistisen tai muuten tarkoitushakuisen sisällön tulkinnassa.

Tällaisessa viitekehityksessä yleiskäsityksienne Suomen kansa, jolle Suomen historiaa kirjoitetaan, ei ole homogeeninen, monien stereotypisoivissa mielissä historiantutkimustaan palavimmin arvostava ja Kalle Päätalonsa lukenut, syvästi keski-ikäinen ikäryhmittämä. Sen sijaan tuo kansa on somettava, mahdollisesti vielä joskus äänestysikäinen ja kaiken kukkuraksi äänestävä tubettaja-sukupolvi, josta muodostuu tuleva kansakuntamme perusrakenne, josta syntyy myös seuraava perinteitään vaaliva, konservatiivinen sukupolvi. Tälläkin joukolla on oikeus sivistyä maansa historiasta, ja heitä pystytään lähestymään parhaiten puhumalla heidän kieltään ja ymmärtämällä heidän käyttämänsä tiedon, median ja vuorovaikutuksen sääntöjä. Siksi tällaiset projektit ovat erinomaisia myös pedagogisesti, kuten Yleisradion kooste Siilijärven lukion oppilaiden osallistumisesta #sota39:ään osoittaa.

Paras lähiaikoina näkemäni esimerkki siitä, miten akateemisen tutkimuksen kommentointi, keskusteluiden siirtyminen julkisuuteen ja tätä kautta vaikuttavuus kehittyvät eri sukupolvet sisällyttävään suuntaan somessa myötä, on muuten eräs artikkeli Twitter-pohjaisesta kirja-arvostelusta – jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Lähtökohtana kaikkeen oli tutkijan halu käsitellä William Shakespearen klassikko Kuningas Learin kahden tunnetun ja merkittävästi erilaisen version välistä juopaa arvioivaa teosta The One King Lear. Toronton yliopiston professori Holger Syme käytti Twitteriä herättävää kirjaa lukiessaan merkitsemällä sen avulla muistiin ensin hyvinkin perusteellista, sittemmin aika- ja tilasyistä yleisluontoista kritiikkiä somettajien nähtäväksi. Tästä julkisesta kommentaarista ja sen eri tekstiformaattien välisestä “rajoja” rikkovasta luonteesta syntyi ketjureaktio, jonka myötä kirjakritiikki sai enemmän julkisuutta kuin harva akateemikko edes usein uskaltaisi toivoa. Tapaus kokonaisuudessa käsitellään Symen kirjoittamassa artikkelissa The Ivory Twitter (The Walrus).

Cordelia-in-the-Court-of-King-Lear-1873-Sir-John-GilbertKuninkaan hovissa sattuu ja tapahtuu. #hovikohu #cordelia

Vaikka Symen itsensä kirjoittama ja otsikoima artikkeli saattaa hieman liioitella puhuessaan ingressissään “kritiikin vallankumouksesta”, kohdistaa hän pätevästi huomioita samoihin kipukohtiin, jotka saattavat johtaa myös #sota29-projektiakin arvostelevien osalta oirehtivaan vastarintamielialaan. Professoria itseään mietitytti se, että tapauksesta kirjoittaneet journalistit kokivat huvittavaksi ajatella sitä, että Twitterin 140 merkin formaatissa pystyttäisiin kertomaan “mitään vakavaa” shakespearemaisen merkittävästä aihepiiristä. Symeä luonnollisesti harmitti myös se, että haastatellessaan kirjan kirjoittajaa Brian Wickersiä (joka tulkitsi Twitter-muotoa ilmeisen teknisesti noviisina) syntyi lopputuloksena varsin kerrostunut ja motivoitunut mediatarina yksittäisestä Twitter-mouhottajasta. Siinä mielessä Walrusin artikkeli taitaakin toimia eräänlaisena vastineena koko “kohulle”, jos nyt sellaisesta medialogiikan perusteella voidaan puhua. Ihan niin suuresta jutusta kummiskaan voidaan puhua, että käsissämme olisi mitään leargatea tai muuta vastaavaa.

Syme toteaa esipuhemaisesti, että akateemisten teosten arviointia ei varmaankaan tulisi trendinä siirtää Twitter-formaattiin, koska sisältönä twiitit eivät juurikaan toimi samalla tavalla kuin tyypillinen akateeminen arvosteluformaatissa, vaan toimivat ainakin Symen tapauksessa muistiinpanoina ja sivuhuomautuksina. Akateemisena kommentaarina hän pitää Vickersille antamaansa Twitter-kritiikkiään – ja siitä syntynyttä polemiikkia – hyvin samankaltaisena kuin perinteisempää akateemista väittelyä, koska “homma menee lähes yhtä rumaksi molemmilla foorumeilla”. Twitterin avoin logiikka kuitenkin korostuu Symen huomauttaessaan, että eräs kanssatwiittaja on ollut täysin oikeassa muistuttaessaan, että väärässä oleminen Twitterissä johtaa aina seurauksiin. Miksipä siis hyvin erikoistuneet akateemikot eivät nimenomaan voisi siirtää alansa keskustelua osaksi some-ympäristöä, jossa se asetetaan mahdollisimman tarkan tarkkailun kohteeksi? Siteeraten Symeä,

It’s in the nature of highly specialized discourse, whether in neuroscience or classics, that your audience is as small as it is engaged and knowledgeable. Getting exercised in a couple of hundred bite-sized chunks of text online, with my strictly limited interpretative community listening in, seemed like little more than an extension of standard operating procedure into a slightly different medium.

Hyvin sanottu. Business as usual, lisää kahvia koneeseen ja keskustelu kuumaksi hashtagien kera. Vaikka keskiverto Twitter-yleisö olisikin lähtökohtaisesti kaikkea muuta kuin valmis käymään keskustelua maailman oman alojensa huippuasiantuntijoiden tasolla, ei kyseessä ole mikään tekosyy, jonka avulla akateeminen keskustelu voisi hyväksyttävästi sysätä syrjään koko formaatista. Tutkimuksen on tarkoitus sivistää, joten olkoot sen paikka jatkossakin ja entistä enemmän internetissä, “tiedon valtatien” äärellä, jota kansa ja kansalaiset käyttävät. Metaforista pitävälle: tarvitsee se asioihin perehtymätönkin tieviittoja siellä pärjätäkseen, vaikka nopeusrajoitukset eivät juurikaan auta ja väärinymmärryksen vaara häämöttää aina horisontissa.

Löydät artikkelin “The Finnish Twitter War: the Winter War experienced through the #sota39 project and implications for historiography” Rethinking Historyn kataloogista. Mikäli et pääse lukemaan sitä, ota rohkeasti yhteyttä minuun, artikkelia varten kun on käytössä pieni jakokiintiö ja se tietenkin kannattaa käyttää loppuun!

Kuvitus:
#1 SA-kuvat, Kuvien käyttöehdot
#2 Sir John Gilbert: Cordelia in the Court of King Lear (1873), Wikipedia, CC-0

 

Continue Reading

Kuinka kohdata ihmiskykyjensä rajat

Ronja Salmen Nytissä pohti taannoin totuuksia siitä, kuinka vähän kanssaihmisemme oikeasti tietävät tai välittävät menoistamme. Tämä yleinen totuus herätti minussakin pitkään muhineita tunteita sosiaalisen median ihmissuhde-yksiköistä.

Elämme tykkäysten, sydänten ja muiden symbolien mittaviidakossa. Nämähän ovat tietyllä tavalla entisaikojen joulukorttilistoja tai osoitekirjojen sivuja tai oikeammin – mitattavissa määrin oleva kipu ranteessa, joka on seurausta näiden kahden kohtaamisesta. Someympäristössä voi kuitenkin aika ajoin jopa menettää käsityksen siitä, millaista edes on vanhan kunnon perinteinen interaktio, koska kaikki on yhä useammin yhden painalluksen päällä. Pari painallusta liikaa, ja haemme jo helpompaa ratkaisua ihmisten saavuttamiseksi.

Parhaiten tämän ympäristön kierouteen valmentaa jokavuotinen Facebookin syntymäpäivä-spektaakkeli – ihmiset jotka eivät huonoimpia päivinään edes tervehdi sinua kadulla ovatkin yhtäkkiä suurtaa sydänten ja huutomerkkionnitteluiden kuoroa. Mikä merkitys tällaisen someihmisen ohjelmoidulla kädenojennuksella on, ja miksi se tuntuu joskus niin oudolta?

Salmi toi tekstissään myös esille syitä näihin miellyttäviin ja epävarmoihin tunteisiin, joita selittää pitkälti riittämättömyytemme ihmisenä ja juurikin ihmisen lajina. Salmi viittaa antropologi Robin Dunbariin, ja koska niin tekee myös moni kansainvälinen journalismin linnakekkin, niin minä komppaan. Dunbarin mukaan on tunnistettavissa yksi luku, jonka äärellä lähes mikä tahansa yhteisö, oli kyseessä sitten keräily-metsäilyajan yhteisö, armeijayksikkö tai kultti, on äärirajoillaan: 150.

Keskiarvoihminen ei pysty ylläpitämään aktiivista, säännöllistä yhteydenpitoa tätä suuremman ryhmän kanssa tutkimusten ja niihin nojaavan teorian perusteella, vaikka tietysti säännölle löytyy myös poikkeuksia. Siksi meillä onkin poliitikkoja ja muita sosiaalisia supersankareita jotka saattavat muistaa vaikka jokaisen tapaamansa ihmisen nimeltä. Dunbarin mukaan ihmisaivojen rajoitteet ovat syynä siihen, miksi raja ylipäätään tulee vastaan, erilaisista sosiaalisen median teknologioiden huijausvälineistä huolimatta.

Ajatus tuntuu varsin luonnolliselta ja lohdulliselta, aivan kuten tuttu hokema siitä, että ihminen ei pysty nuolemaan kyynärpäätään tai pysty olemaan veden alla hengittämättä kuin tietyn, fyysisesti mahdollisen ajan. Jos mennään ajatuksen alkujuurille, sen kuuluukin tuntua mahdottomalta. Ajatella vaikkapa tuntemattomien ihmisten kesken järjestettävää tilaisuutta: kolme ennestään toisilleen tuntematonta ihmistä luo keskenään 3 erilaista kahden keskistä suhdetta mutta kun korttipakan 52 kortin pareja lasketaan, on summa jo yli 1 300!

Se paine, jonka ihmisten keskinäisistä suhteista suurta huolta kantava pedantti bileiden järjestäjä kokee, on siis matematiikan argumentein oikeilla todetessaan, että muuttujia yksinkertaisesti on liikaa, kun taas aikaa, juhlia, keskustelunaiheita ja aivojen laskentakapasiteettia on liian vähän. Kaikkien yksilöiden suhdetta kaikkiin muihin yksilöihin on lähes mahdotonta laskea, puhumattakaan erilaisten nurkkakuntien ja klikkien välisistä potentiaalisista keskustelunaiheista, elämäntilanteisiin liittyvistä kiinnostuksenkohteista tai suhteesta Euroviisuihin. Onneksi harvat juhlat toki tähän megalomaniaa huokuvaan suunnitelmallisuuteen kaatuvat, ja usein kitkaa syntyy jo ihan tuttujenkin kesken.

 

Yhteisöpalvelut antavat lunttilappuja aivoillemme ja pitävät ihmissuhteemme hengittävinä ja orgaanisina tavoilla, joita aiemmin ei ollut. Hypoteettinen 150 ihmisen lähipiiri on jatkuvassa muutostilassa ja samalla kun uusia ystävyyksiä luodaan uusien kohtaamisten äärellä tai vanhoja kaveruuksia lämmitellään jälleennäkemisen aikaan, menettävät samalla jotkut toiset ihmisuhteet värejä ja yksityiskohtia muistissamme kuin vanhat valokuvat.

Kun vielä tästäkin syvemmälle mennään ja karrikoidaan, ovatkin somen kontaktimuodot eräänlaisia läsnäolohuijauksia, oikopolkuja tunnetiloihin ja mahdollisuuksia ihmissuhteiden tiloihin, joissa emme juuri nyt ole mutta saatamme joskus haluta päästä. Kuin moikkauksia kadulla silloin, kun vastaan tulee tuttu, jonka naaman kyllä tunnet mutta jonka kanssa et ole jutellut vuosikausiin, hyvä kun nimen muistat. Tykkäykset ja Facebookin synttärionnittelut ovat mahdollisuus ylläpitää edes jonkinlaista tuttavuuden illuusiota ihmisiin, joiden kanssa tätä mahdollisuutta ei ole ollut ennen some-aikaa. Kahden tällaisen ihmisen kohtaamisen pintapuolisuuden äärellä ei myöskään syytä tuomita yhteisöpalveluiden hyötykäyttöä. Mikäli ihmiset olisivat tilivelvollisia pysymään kärryillä satojen vuosittain kohtaamiensa tulevien ihmisten kuulumisista, kärventäisi jo pelkkä ajatus siitä varmasti aivomme tai ainakin ajaisi meidät kaikki ärsyke- ja tietomääristä ahdistuviksi ihmisraukoiksi, jotka katkerana oppivat kantapään kautta inhimmilliset rajansa.

The Guardianin henkilökuvajutussa Dunbarissa nostetaan esille yksi insinöörimäinen ongelma, joka nousee tällaisessa internetin kyllästämässä, hajautuneiden yhteisöjen maailmassa: ne perinteiset 150 hengen yhteisömme, joiden kautta oma sosiaalinen tilkkutäkkimme muotoutuu, eivät ole mitenkään tiiviitä eivätkä niiden kaikki palaset ole missään yhteyksissä toisiinsa. Meidän some-käyttäytymistämme saattaa valvoa 150 tarkkaan valittua tuttavaa mutta he eivät käyttäydy kuin sananlaskun ihmistä kasvattava ja valvova kylä.

Suuri syy tälle ovat tietenkin fyysiset etäisyydet ja tästä seuraava läsnäolon tuottamisen haastavuus, johon yhteisöpalvelut juuri pyrkivät tarjoamaan lääkkeitä. Palveluntuottajien käyttäjäkokemuksia optimoivilla illuusioilla ihmiset tuotetaan yhteen vaikka he olisivatkin kaikkea muuta kuin sitä: yhdessä. Bloombergin jutussa haastatellut some-palveluiden tuottajat viittaavatkin yhdeksi heidän tärkeimmistä tehtävistään olevan Dunbarin luvun kasvattamisen. Ottaen huomioon, että luku siis perustuu aivojemme rajoituksiin ja tämän nämä tuottajat hyvin tietävät, liikutaan hyvin megalomaanisten palvelukonseptien äärellä.

coms

Utopiat ovat palveluiden kehittäjien mielestä syystäkin mutta niiden äärirajojen äärellä ovat myös tavalliset ihmiset, jotka seuraavat kukin omalla tavallaan menestyneiden some-ihmisten tekemisiä somessa. Nämä ihmiset eivät sijaitse lähipiireissämme mutta heidän välittömältä tuntuva yhteytensä kanssakäyttäjäänsä sekä kiehtovat meitä että samalla tuottavat huomaamattamme tarpeita verrata itseämme heidän some-julkisuutensa vetoavaan hehkuun.

Valitettavasti ilmiö ei rajoitu vain tyypillistä fanikulttuuria tuottavaan populaarikulttuuriin vaan vastaavaa suorituspainetta syntyy helposti tämän piirin ulkopuolellakin. Oli kyseessä sitten freelanceri, alansa asiantuntija stabiilissa yrityksessä, onnistunut bloggaaja tai kuka tahansa ihan vain kadulla kulkeva perusihminen, joka sattuu olemaan somettamisensa kautta merkittävä tekijä, projisoituu tuon ihmisen menestys myös hänen seuraajilleen.

Miksi sinulla on vain 150 ihmistä lähipiirissäsi, kun se lukumäärä voisi olla 1500 tai 15 000? Oletko kenties 1500 tai 15000 kertaa tylsempi? Miksi sinun kissakuvasi ei ole yhtä suosittu kuin tuo toinen kissakuva? Tällaisten mantrojen äärellä päädytään helposti, jos sosiaalinen media takertuu liian syvälle alitajuntaan. Tällaisessa tapauksessa moni myös kantaa kamansa pihalle tai vaikka ihan vaan vähentää merkityksellisesti somen käyttöä, kenties vain asennoitumalla siihen eri tavalla kuin aiemmin, esimerkiksi viemällä siltä kyvyn pureutua ihmisyyteensä viemällä pois oman persoonansa sen ääreltä. Tämä on huomattu palveluntuottajienkin piirissä.

Salmi analysoi, että somen kehityksen mukaan olemme palaamassa yhteen. Kyseessä on pitkälti saman, vetäytymisen ja vieroksunnan ilmiön toinen puoli, jonka äärellä some-aikamme tuotteistajat ovat helisemässä ja joutuvat keksimään uusia tapoja tehdä käyttäjistä yhä tuottoisampia. Kahdenkeskeisen, esteettömän kommunikaation keskelle on vaikeaa tuoda mainosta. Tämän rinnalla kuitenkin jatkaa eloaan kuin ärsykkeitä vilisevä some-ympäristömmekin, koska emme sitä lopulta kuitenkaan pysty pakenemaan. Kaikki tuottamamme sisällöt näihin palveluihin ovat kuitenkin yhtä ja suurta samaa ärsykemerta, tavalla tai toisella.

Aivan kuten Guardianin jutussakin todetaankin, digitaaliset mahdollisuudet antavat mahdollisuuden pitää yhteyttä tilanteissa, joissa aiemmin ihmissuhde olisi kuollut mutta: lopulta ihmisuhteen toimimisen, funktion, merkityksen ylläpitämiseen vaaditaan myös aika kahden ihmisen kontakti, yhteinen keskustelu tai jaettu aamiaistapaaminen. Aamiaiskuvan sijaan Instagrammista pitäisi hetkeksi luopua ja keskittyä käsillä olevaan, ihmisen kanssa jaettuun aamiaishetkeen, ilman sydämiä ja kommentteja. Ilmein ja keskusteluin.

AINT NO ONE GOT TIME FOR THAT?

 

Continue Reading

Viikon valinnat #3: Facebookin algoritmit polarisoivat, eikä internet lopu koskaan.

Vaalit menivät menojaan, samoin vappu, gradu ja työttömyys! Tässä roppakaupalla syitä siihen, miksi en ole päässyt lähiaikoina kirjoittamaan niin paljon kuin olisin halunnut. Varsinkin kyky lukea vapaa-aikanaan kirjallisuutta, joka ei liity mihinkään järkevään, on ollut aivan huumaava kokemus kymmenen vuoden akateemisen korpivaelluksen jälkeen ja naulannut minut nojatuoliin pitkiksi ajoiksi. Tästä kaikesta huolimatta silmääni on tarttunut taas kaikenlaista – yllättäen sosiaalinen media ja internetin tiedonhankinta ovat herättäneet paljon keskustelua internetin ihmemaailmassa. Tarjolla on ollut esimerkiksi kaksi hyvin mielenkiintoista keissiä, joissa ideologiset vastinparit ovat haastaneet toisensa tiedon suodattamisen peruskysymyksissä.

 

1) Facebookin uutisvirta-algoritmit rajoittavat tietolähteitämme

Filter this!
Tuulimyllytaistelu 2010-luvulta

Fast Company on käsitellyt Facebookin toteuttaman tutkimuksen uskottavuutta ja rajausta. Sciencessä julkaistun tutkimuksen (Adamic, Bakshy, Messing 2015) pääväitteenä esitettiin, että Facebook ei ole algoritmiensä kautta vastuussa tiedon polarisoitumisesta sisällön filtteröinnin kautta – ainakaan yhtä paljon kuin käyttäjät itse. Koska tutkimus ei ole public domainia, viittaan MIT Technology Reviewin juttuun. Tutkimuksessa tarkasteltiin yli kymmentä miljoonaa yhdysvaltalaista käyttäjää, ja sen mukaan algoritmit rajoittivat vastakkaiselta poliittiselta taustalta tulevien käyttäjien sisältöjä vain alle prosentin verran.

Kriitikot ovat kuitenkin iskeneet tutkimuksen kysymyksenasettelun ja rajauksen ongelmiin: tutkitut käyttäjät olivat ilmoittaneet poliittisen kantansa, joten tutkimuksen rajauksen ulkopuolelle jäivät kaikki ei-poliittiseksi itsensä “luokittelevat” käyttäjät. Yksinkertaisesti sanottuna ulkopuolelle jäävät ne, jotka ovat liikkuvia äänestäjiä, ovat ei-poliittisuutensa takia varsin otollisia kohteita lähipiirinsä polarisoivalle propagandalle tai yksinkertaisesti pidättäytyvät informoimasta vakaumustaan Facebookille. Edes minä en sitä kerro kategorisesti perustiedoissani, vaikka uutisvirtasisältöni ovat usein hyvinkin poliittisia.

Lähtökohtaisesti tutkimusrajaus on siis täysin keinotekoinen ja filtteröi käyttäjiä ulkopuolelleen ilman oikeutettuja perusteluita. Saman ilmiön eritasoisissa esimerkeissä sosiaalisen median aktiivisuus ei suoraan korreloi puoluejäsenyyttä, galluppiluvut eivät suoraan kerro puolueiden saamaa tukea EOS-äänestäjien saatika nukkuvien äänestäjien keskuudessa, eikä akateeminen tutkimus osaa välttämättä kohdentaa tutkimuksiaan sellaisiin viestintäkanaviin, jossa yhteiskunnallinen keskustelu tapahtuu muodossa, jota aiempi tutkimus ei tunne. Kysymyksenasettelu on näissä tapauksissa riisuttava perusmuotoonsa, jotta päästään problematiikkojen käsiin: suosiota somessa ei saa yhtälaistaa vaalimenestykseen eikä galluplukuja kannata tuijottaa kuin raamattua. Pioneeritutkimusten tekijöiden on myös ymmärrettävä, minkälaisia rajoituksia puutteellisella kysymyksenasettelulla on koko tutkimuksen lopputuloksen kannalta.

Vaikka jotkut käyttäjät Farhad Manjoonin anekdootin mukaan rajaavatkin omaehtoisesti ärsyttävimmät lähipiirinsä propagandistit pois uutisvirrastaan, nämä tapaukset ovat epäonnistuneen propagandan esimerkkeinä vain somevaikuttamisen jäävuoren huippu eikä niitä kuulu yleistää. Jos tutkimusaineisto rajataan tunnustuksellisiin poliittisiin käyttäjiin ja kaiken lisäksi palvelun aktiivisimpiin (ja sitä kautta uutisvirtaan eniten tottuneisiin) käyttäjiin, ei tutkimuksenkaan tuloksia yksinkertaisesti voida yleistää kattavaan kaikkia käyttäjiä. Christian Sandvig esittää tämän saman huomion ja haastaakin tutkimuksen kutsumalla sitä Facebookin “Ei meidän syy”-tutkimukseksi.

Facebookilla on taktinen syy lähestyä tutkimuskohdetta näin: me annamme käyttäjille mahdollisuuksia ja välineitä polarisoida tietolähteitä ja he käyttävät niitä – joten miksipä vika olisi meissä eikä palvelun käyttäjissä? Sandvig hyökkää tutkimuksen kieltä vastaan, joka ei tuomitse tai arvota tietolähteiden monipuolisuutta tai sen puutetta. Hän myös nostaa esille tutkimuksen lopputuloksista huomautuksen, jonka mukaan sosiaalinen media sittenkin aiheuttaa polarisointia joitakin arvioita vähemmän! Kysymyksenasettelu ja loppupäätelmä toimivat suoraan Facebookin vastaiskuna esitettyä kritiikkiä vastaan. Ähäkutti!

Pitkällä tähtäimellä sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, vaikuttaako ihmisen tietoinen valinta enemmän polarisointiin kuin algoritmit. Tämän tutkiminen ei myöskään liity mitenkään algoritmien todelliseen vaikutukseen, koska näkökulma on tutkimustuloksista kiinnostuneiden kannalta väärä. Algoritmit tuottavat polarisaatiota. Piste. Jos kysyn sokeripitoisen ruuan aiheuttamia terveysriskejä asiantuntijalta, en tee mitään sillä tiedolla, että tupakka on sitä vaarallisempi. Se ei vastaa kysymykseeni siitä, kuinka terveellistä tai epäterveellistä tuo ruoka on.

Kuten Nathan Jurgenson toteaa omassa kriittisessä arviossaan, “power and control are most efficiently maintained when they are made invisible.” Facebook on aika julkea yrittäessään tehdä meille näkymättömiksi tutkimuksensa merkittävimmät löydökset. Onneksi tämä ei kuitenkaan ole pitkällä tähtäimellä mahdollista. Kiitos tästä kommentaattoreille.

Näyttääkö RSS-virtasi tältä aina aamuisin?
Näyttääkö RSS-virtasi tältä aina aamuisin?

2) Internetiä ei voida rajata. The Economist kuitenkin yrittää sitä, ja se on ihan ok.

TechDirt käsitteli The Economist -lehden apulaispäätoimittajan ja digitaalisen strategian johtajan Tom Standagen NiemanLabsille antamaa haastattelua  – lähtökohtaisesti vastakkain olivat Standagen ja GigaOm/Fortunen sisällöntuottaja Mathew Ingramin näkemykset siitä, voiko internetiä rajata. TechDirtin Mike Masnickin mukaan Standagen asenne kertoo ylimielisyydestä, joka viestittää lukijalle, että The Economist kuvittelee olevansa tätä älykkäämpi tarjotessaan tälle valmiiksi pureskellun kokonaisuuden, jolla väittää tämän selviävän päivän informaatiotulvasta. Masnick asettuu siis Ingramin puolelle. Olen ehkä osin samaa mieltä Masnickin kanssa, mutta kun artikkeli väittää otsikossaan että internetin rajattomuuteen voi joko syleillä hyväksyen tai kieltää, mennään mielestäni hiukan metsään. Emme ole mustavalkoisten asioiden äärellä.

The Economist on siis lanseerannut palvelun nimeltä Espresso, jonka tarkoitus on tarjota siis omalla auktoriteetillaan varustetun informaatiopaketin valmiiksi kuratoitua. Standagen mukaan lehti myy “lääkettä informaatioähkyyn” tarjoamalla kuluttajille “rajallisen, hyvin tiukasti kuratoidun ja loppuun asti pääsevän tietopaketin.” Yksi keino tähän on kieltää kuluttajalta linkit – siis rajata Espresson luoman paketin ulkopuolelle ne asiat, jotka eivät siihen kuulu. Espresso on jo käynyt linkit läpi, valinnut niistä olennaiset ja samalla tehnyt kaiken sisällönrajauksen kuluttajan puolesta.

Ymmärrän miksi tällainen lähestymistapa häiritsee juuri Masnickia, joka TechDirtin edustajana edustaa ylpeästi toisenlaistatapaa samota internetin informaatioviidakossa. TechDirt tarjoaa lukijoilleen kaikki lähteet ja sitaatit sellaisinaan ja rohkaisee lukijoitaan suorastaan “aggressiivisesti” keskusteluihin uutiskommenteissa, koska Masnickin mukaan “monet lukijat ovat (TechDirtin henkilökuntaa) viisaampia käsitellyissä aiheissa.”

Mutta tässä piileekin yksi syy siihen, miksi Espressolla onkin selkeää kysyntää. Harva nimittäin haluaa joutua tekemään arvioita siitä, kuka internetin kommentaattoreista ja mitkä tietolähteet ovat aihepiirin kannalta parhaita informaation lähteitä. Vielä harvempi uskaltaa väittää hahmottavansa ja arvottavansa aihepiirin auktoriteettien suhteellisen luotettavuuden sataprosenttisesti, ja ne jotka väittävät siihen pystyvänsä, ovat todennäköisesti egoistisia, laiskoja, väärässä tai tätä kaikkea. Tähän kategoriaan The Economist ja Standagekin siis kategorisoidaan kriittikkojen – egoistisiksi besserwissereiksi.

Mutta tällaisille tietolähteille on kuitenkin oikeaa tarvetta. TechDirtin mukaan tämä hypoteettinen sisällönkuluttajaryhmä, jolle Espresso on luotu, on hiljalleen poistumassa internetistä:

The kind of people who want to just sit down, consume one thing and feel that they’re “informed” are going away. That’s just not how people consume news these days, and young people especially don’t want to consume news that way. They want to explore and dig and share and discuss. The ability to truly interact with the news, research things yourself, share your thoughts and actually be a part of the effort is what’s appealing to so many people.

Masnickin mukaan Economist tarjoaa palveluitaan ihmisille, jotka “pelkäävät” internettiä eivätkä pidä informaation loputonta virtaa hyvänä asiana. Matthew Ingram on samaa mieltä ja korostaa, että The Economist väittää, että lukijoiden “on luettava vain yksi asia” ja juuri tästä syystä Espresso myös pitää sisältönsä täysin linkittöminä, koska mikä tahansa muu toimintatapa rikkoisi palvelun luoman illuusion täydellisestä ja valmiista tiedosta.

Näyttökuva 2015-05-23 kello 17.57.29
Minusta monet näistä ihmisistä eivät kuitenkaan pelkää internettiä. Kyseessä on yksinkertaisesti hyvin ekonominen (heh) tapa käsitellä tätä informaatioähkyä. Uskon, että suuri osa Espresso-appin käyttäjistä ymmärtää todella hyvin sen, että informaation käsittelemisen kannalta parempi tapa sitä olisi tutkia, jakaa ja keskustella tietoa läpi ja puhki, argumentti ja tietolähde kerrallaan. Mutta kenellä meistä on oikeasti tähän enää aikaa?

En varsinaisesti syytä TechDirtin tai Ingramin näkemystä elitistiseksi mutta jonkinlaisesta lokeroitumisesta heitä kylläkin voidaan syyttää. Esimerkiksi TechDirt on omana informaatioympäristönään merkittävä – sisältöä tuotetaan paljon ja sitä kuratoidaan lukijoille monista sellaisista lähteistä, jotka arvioidaan lukijoita kiinnostaviksi mutta joihin heillä ei ole aikaa perehtyä. Niin sanottu yhden prosentin sääntö (1% rule) muistuttaa siitä, että hyvin monelle uutislähteen lukeminen on sen ensimmäinen ja viimeinen käsittelykerta. TechDirt saattaa rohkaista hyvinkin aggressiivisesti sisältöihinsä osallistumiseen mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että he itsekin ovat jo kuratoineet sisällön siihen pisteeseen, että heihin luotetaan tiedon alkulähteenä ja hekin ovat kuraattoreina menestyneitä, sisältöjen käsittelytyylistä riippumatta ja suureksi osaksi myös sen takia. Moni lukija on ratkaissut mahdollinen ajankäytöllisen ongelmansa effektiivisesti valitsemalla TechDirtin.

Ingramille uutisten linkittömyys on suuri ongelma, koska kieltämällä internetille olennaisten ominaisuuksien käyttäminen tekee siitä alustariippumattoman negatiivisessa mielessä. Miksi edes lisätä sisältöä internettiin jos sille ei tule siellä lisäarvoa printtiin verrattuna? Ingramin näkökulma on kuitenkin hyvin nöyrä, ja hän onkin valmis myöntämään, että ideana Espresso voi olla toimiva ja tuottoisa Standagen yritykselle, vaikka se jättääkin ulkopuolelleen jotain todella olennaista.

Ironisesti voidaan sanoa, että tunnustamalla oman heikkoutensa, myös TechDirt osoittaa oman vahvuutensa. Internetin käyttäjätuottajat varmasti reagoivat mahdollisiin virheellisiin tulkintoihin palvelun sivuilla sen ollessa tarpeellista, ja TechDirt tullee raportoimaan näistä löydöksistä tarpeen tullen. Mutta niin kauan kuin tällaisia sattumia ei tule vastaan, säilyy TechDirtin tarpeeksi erehtymätön hyöty ja arvo ainakin niiden 99 prosentin silmissä, jotka eivät halua mennä merta edemmäs kalaan kuin pakotettuina.

The Economist on pystynyt säilyttämään edelleen mediamurroksen aikanakin asemansa merkittävänä mielipidevaikuttajana ja toimii samanlaisena tiedon juurena kuin esimerkiksi TechDirt omalla erikoisalallaan. Tom Standage nostaa haastattelussa esille myös BuzzFeedin ja Vicen, jotka ovat onnistuneet omilla menestyneillä organisaatiomalleillaan ja sisällöillään saavuttamaan tarvittavan uskottavuuden ja kantaman sisältöjensä menestykselle. Standage vaikuttaa siis kaikkea muuta kuin ylimieliseltä kuvaillessaan informaatioympäristöä, jossa hän työnantajansa johtohahmona soutaa. Lähtökohtaisesti minäkin olen hyvin vastaanottavainen sellaisen miehen ajatuksille, joka on kirjoittanut kirjoja muun muassa lennätinverkon historiallisista yhtäläisyyksistä internetin kehitykseen. Harmillisesti The Victorian Internet tosin on vielä odottamassa lähikirjaston hyllyssä enkä ole ehtinyt siihen vielä kunnolla tarttua.

Kertoessaan, että lehti myy lääkettä informaatioähkyyn, Standage tuskin ajattelee pystyvänsä tarjoamaan täydellistä informaatiotuotetta. Hän vain pyrkii tekemään siitä parhaan mahdollisen käytössään olevilla resursseilla. Viittaessaan The Economistin päätoimittajan käyttöönottamiin toimintamalleihin sekä koko uutisalan rahoitusproblemaatiikkaan hän osoittaa taktikoinnin taustalla olevan selkeä bisnes-ajatus, halu sitouttaa kuluttajat The Economistin tuotteisiin ja elättää lehteä näiden sitoutumuksen kautta. Jos Standage sattuu myymään tätä kautta illuusiota, hän onnistuu siinä siksi, että tuolle illuusiolle on suurta kysyntää. Internetiä ei tuolloin ehkä pelätäkään vaan sen sijaan kunnioitetaan.

Myös The Economistia kunnioitetaan, ja tällä kunnioituksella on myös selkeää rahallista arvoa, jota sen pitää pystyä kanavoimaan selvitäkseen äärimmäisen kilpailulla globaalilla alallaan. Se, mitä Standage kertoo tavoittelevansa, on “ajatusjohtajuus.” (thought leadership) Tarjoamalla loputtoman sisältötulvan keskellä erilaisia ratkaisuja selvitä sen syövereissä informoi yritys kuluttajalle, että se tiedostaa lukijoidensa informaatioähkyyn liittämät ongelmat.

Internetin rajattomuutta vastaan voidaan taistella monilla tavoin, ja internetissä tietoa valtavat määrät työksensä kuluttavat saattavat helposti unohtaa, että he eivät edusta koko lukijakuntaa. Samoin käy esimerkiksi poliitikan tutkijoilla, jotka saarnaavat internetin demokratiaa edistävistä ja vapauttavista vaikutuksista kuin Jeesuksen toisesta tulemisesta. Kaikilla meillä ei ole aikaa osallistua osallistuvaan demokratiaan – eikä myöskään informaation käsittelemiseen. Juuri tämän Standage tuntuukin ymmärtävän tarpeeksi hyvin.

“The “you’ve got to the end and now you’ve got permission to go do something else” is something you never get.

 

Mistä puheen ollen, muissa uutisissa:

* LifeHacker esittelee tämän samaisen herra Standagen tavan työskennellä digitaalisesti tai ilman. Tekee kuulemma hyvää pitsaa. (I’m Tom Standage, Deputy Editor of The Economist, and This Is How I Work, LifeHacker)

* Venäjällä on aivan omat keinonsa taistella epämiellyttävää informaatioähkyä vastaan. (Russia threatens to block access to Facebook, Google, Twitter, unless they obey new blogger laws, TechDirt)

* Yle Areenasta löytyy erinomainen H&M-dokumentti “Le Monde selon H&M” osana Ulkolinja-dokumenttisarjaa. Suosittelen tsekkaamaan, sokerina pohjalla esimerkiksi H&M:n asiantuntijan tokaisu, että firma ei maksa pennin hyrrää yhteisöveroja yhdessäkään maassa, jossa heidän vaatteensa valmistetaan. Tuotantofasiliteettien EU-tuet ja tuotannon siirtäminen ihmisoikeusrikkomuksista syytettyyn Etiopiaan myös merkittäviä tärppejä. Pistää miettimään, eikö vain?

* Kirjavinkki: Benita Heiskasen ja Hannu Salmen toimittama Kiekkokansa. Myös kaikille teille, jotka ette pidä jääkiekosta laisinkaan. Jääkiekosta pitäviä ihmisiä on silti ymmärtää ainakin täällä Suomessa, ja tutkimalla jääkiekko-ottelun yleisöä itse ottelua enemmän, Kiekkokansasta voi olla tuossa hyvinkin merkittävää hyötyä.

Kuvitus / Picture sources:
#1: Francisco Uhlfelder CC BY 2.0
#2: Thomas Leuthard CC BY 2.0
#3: Kuvakaappaus Google Play-kaupasta

Continue Reading

Viikon valinnat #1: kaikki tieto häviää, internet on facebookissa eikä toisin päin.

Kuten hyvin tiedämme, ilman myyviä otsikoita ei ole mitään. Jos otsikko ei kiinnosta, niin juttua ei lueta. Aivan kuten metsässä yksin kaatuvaa puuta kukaan ei huomaa, ei kukaan huomaa siitä kirjoitettua juttuakaan ellei tarjolla ole kuvia tai puuhun liittyvää seksivau-skandaalia. Joten pulinat pois ja aloitetaan! Kyseessä siis juuri nyt ekaa kertaa kokeilemani uutisotsikkojen koontipostaus.

1) Tiesitkö, että kaikki internetin tieto on vaarassa kadota?

No rehellisesti sanottuna ei ehkä ole, ainakaan aikaisempaa enempää, mutta IT-alan grand old man Vint Cerf on nostanut The Guardianissa esiin tärkeän huomion siitä, mitä tiedon digitalisoituminen voi pahimmillaan tarkoittaa. Kun tieto on säilytetty formaatteihin, joita lukevat teknologiat ajan myötä katoavat ja poistuvat käytöstä, on tiedon katoamisen ongelma konkreettisempi kuin perinteisten arkistojen kohdalla. Paperit ovat aina papereita, ja fyysinen tallenne säilyy fyysisenä kunnes se haurastuu käsikosketuksella. Mutta miten suu pannaan bittien kohdalla, kun ne ovat vaikkapa lerpulla?

Kasa historiaa vai turhaa nauhaa?
Kasa historiaa vai turhaa nauhaa? (makelessnoise/flickr)

Cerf mainitsee erityisesti, kuinka tieteenalana historiantutkimuksen pitäisi olla erityisen huolestunut tästä seikasta, ja on kyllä aivan oikeassa arviossaan. Huoli on aito.

“We don’t want our digital lives to fade away. If we want to preserve them, we need to make sure that the digital objects we create today can still be rendered far into the future,” he added.

Tiedon haihtuminen onkin mielenkiintoinen vertauksena, koska lähtökohtaisesti digitaalisen tiedon ei jotenkin luulisi haihtuvan. Mutta koska kaikki fyysiset asiat kuitenkin vääjäämättä murenevat, tekevät niin myös DVD:t ja CD:t! Ulkoiset kovalevymme pitävät muuttuvilla hurinoillaan ja naksutuksillaan meidät varpaisillaan, koska tiedämme niiden sisällön olevan haavoittuvaista muutoksille. Unohdamme tämän helposti, kun kaikki dokumentaatiomme mahtuu pieneen tilaan suuren arkistohuoneen sijasta. Mutta mitä sitten kun vesilasi kohtaa laitteen pinnan ja ATK-asiantuntijatkaan eivät saa enää 100 prosenttia datasta pelastettua? Ja kuinka suuri vaiva onkaan digitoida vanhoja VHS:iä, tai siirtää kymmeniltä CD-levyiltä tieto kymmenille DVD:ille, entä mitä tehdä DVD:ille silloin, kun Bluray on yksinkertaisesti ainoa vaihtoehto? Siirretään nyt tämä ajatusleikki vain arkistolähteiden ja -tallenteiden maailmaan mittakaavassa, joka erilaisten instituutioiden budjeteissa ja toimintakertomuksessa tunnetaan “tiedon digitalisoimisena”, niin olemme lähellä niitä huolia, joista Cerfkin puhuu. Missä vaiheessa jalo idea muuttuu tiedettä vastaan tehtäväksi myyräntyöksi?

Shakespearen recycle binien ja sähköpostiarkistojen tonkiminen olisi ollut varmasti jännää
Shakespearen roskakorin ja sähköpostiarkistojen tonkiminen olisi ollut varmasti jännittävää! (wikipedia)

Historiantutkijana eräs toinenkin asia tähän aiheeseen liittyen on arveluttanut minua – mitä merkitsee sivistykselle maailma, jossa tietoympäristö tekee päiväkirjoista entistä harvinaisempia? Kuka haluaa/voi/ymmärtää kerätä sähköposti- tai Facebook-viestihistoriansa talteen? Paljonko tulevaisuudessa on käytössä on materiaalia, jonka avulla voidaan oppia ja opettaa, miten historialliset ideat, teot ja seuraukset ovat rakentuneet toteuttajiensa ja kohteidensa päässä? Lukisin jo nyt mielelläni sellaisen objektiivisuuteen pyrkivän teoksen/tutkimuksen, joka perustuisi yhtä lailla päiväkirja-, haastattelu kuin sähköposti/blogiarkistolähteisiinkin. Toivottavasti sellaisia tulee vastaan ennemmin kuin myöhemmin, koska ne varmasti herättäisivät vastaavia kysymyksiä nykyistä useamman mieleen.

2) Sinä varmasti tiesit, että Facebook ei ole yhtäkuin Internet. Mutta kaikkialla ei ole näin.

Quartz tarttui mielenkiintoiseen seikkaan: indonesialaiset tutkimukset osoittivat useamman ihmisen käyttävän Facebookia kuin internettiä. Havainnon tehneiden tutkijoiden ensireaktiot olivat varmasti vähintäänkin hämmentyneitä. Kuitenkaan tämän ei pitäisi ollaan mikään suuri yllätys, koska Facebookin rooli internetissä vain sanalla sanoen on niin merkittävä ja siitä suorastaan erottamaton. Vaikka kuinka lukisimme täällä Suomessa tai Yhdysvalloissa nuorison siirtyvän pois Facebookista uudempien ja hauskempien palveluiden takia, on tällainen trendi lähinnä marginaalinen tai vähintäänkin triviaali globaalissa skaalassa.

Slogan-ehdotukseni: "Internet.org - it's like internet, but with less internet and more facebook" (Ruutukaappaus)
Slogan-ehdotukseni: “Internet.org – it’s like internet, but with less internet and more facebook” (Ruutukaappaus)

Facebook on valtava yritys, jonka lonkerot ovat levittäytyneet ympäri maailmaa ja joka pyrkii jatkuvasti laajentamaan käyttäjäkuntaansa. Näin se tekee Internet.org-palvelullaan, jolla se pyrkii omimaan kehittyvien maiden kansalaisten internet-käytöstä leijonanosan.

Ennen kuin joku huomauttaa siitä, että tällaisen kuvauksen tehdessäni tahallaan mustamaalaisin Facebookin pyrkimyksiä, kiellän heti moisen väitteen esittäen kursailematta palvelun toiminnan lähtökohdat: Facebook on yritys, jonka on tuotettava voittoja (check) ja joka luonnollisesti tekee kaikkensa taatakseen menestyksensä ja kasvupotentiaalin myös tulevaisuudessa. Joten mitä Facebook tekee? Tuottaa Internet.org-palvelullaan internetin käyttömahdollisuuksia maihin, joissa älypuhelimien käyttö on vielä marginaalista. Palvelu lanseerattiin helmikuussa Intiassa, joka on nyt palvelun kuudes kohdemaa. Aiemmat kohteet ovat olleet Ghana, Kolumbia, Kenia, Tansania sekä Indonesia, jossa Internet.org otettiin ensimmäisenä käyttöön. Sattumaa tämän artikkelin kannalta? Mitä todennäköisimmin. Silti hankkeella ja tutkimustuloksella on varmasti selkeitä yhteyksiä toisiinsa.

Jotkut huvittuvat tästä uutisesta, koska heistä on hauskaa, että ihmiset “ovat niin tyhmiä”, että luulevat Facebookin toimivan internetin yläpuolella tietoympäristön sateenvarjona, vaikka todellisuus onkin päinvastainen. Tästä lapsellisesta reaktiosta on hyvä siirtyä seuraavaan näkökulmaan, joka on helpon syypään eli kapitalismin, ahneuden ynnä muiden tyypillisten Facebookiin yhdistettävien piirteiden sadattelu. Jälleen kerran olemme todistaneet uuden kappaleen Facebookin maailmanvalloitustarinassa! Lähtökohdat Internet.orgin kaltaisiin projekteihin ovat yhtäältä altruistisilta vaikuttavia ja hyväntahtoisia mutta toisaalta täysin loogisia bisnes-ratkaisuja. Tätä on mahdotonta kenenkään kieltää kysyttäessä, vaikka eittämättä yhtiö puhuukin projektinsa yhteiskunnallisen kehityksen jouduttavasta luonteesta.

Menestyvä innovaattori hymyilee kritiikistä huolimatta. Aurinkolasit muokattu kuvaan jälkikäteen toim.huom.
Menestyvä innovaattori hymyilee kritiikistä huolimatta. Aurinkolasit muokattu kuvaan jälkikäteen toim.huom. (Wikipedia)

Rahaseikat sikseen, seuraukset kehittyvien maiden näkökulmasta ovat äärimmäisen merkittäviä tietoympäristön käytön ja kehittämisen kannalta. Tietoverkon tasa-arvo eli net neutrality ei yksinkertaisesti toteudu, kun Facebook pystyy omilla strategisilla päätöksillään tekemään valintoja, joiden perusteella tieto joko päätyy tai ei pääty palvelunsa käyttäjien saataville. Mikäli Internet.org tarjoaa kasvaville talousalueille itsensä hyväksymiä tietolähteitä rajaamalla maksumuurien taakse aineistot, jotka eivät palvele sen toimintaperiaatteita, syntyy tilanne, jossa internetin emansipoiva voima ja tiedonvapaus ei toteudu – koska kyseessä ei ole koskaan ollutkaan internet!

Joku saattaa nostaa esille vaihtoehtoja, joita näissä samoissa maissa on tarjolla, kuten Wikipedia Zero, jolloin käytävä keskustelu toki monipuolistuu. Kaikki tieto on joka tapauksessa lähtökohtaisesti jonkun kuratoimaa. Tieto kulkeutuu jonkun toimijan toimesta yleisölleen. Kirkon penkeiltä kuuliaisille kuulijoille, tietosanakirjoista ja sanomalehdistä niiden ostajille ja lukijoille. internetin käyttäjät saavat tietonsa esimerkiksi Googlen, YLE:n tai Wikipedian avulla silloin, kun he eivät ole nähneet vaivaa kuratoidakseen omaa tietolähdeverkostoaan tarpeidensa mukaan; Google, YLE ja Wikipedia toki tarjoavat tähänkin tarpeeseen myös omat vaihtoehtonsa, joita monet internetin käyttäjät myös hyödyntävät. Mutta palveluntarjoajien toimintaperiaatteista ja eettisistä lähtökohdista jaarittelu sikseen – Internet.org on jälleen yksi uusi tapa lisätä tiedon leviämistä ja käyttöä. Net neutrality -keskustelu jatkukoot tästä virkistyneenä. Tähän nimittäin on jälleen kerran syytä.

Muissa uutisissa:

Onkohan tämän pelipaidan omistajalla ollut aikoinaan vaikeuksia ylläpitää some-presenssiään? (Gamewornauctions)
Onkohan tämän pelipaidan omistajalla ollut aikoinaan vaikeuksia ylläpitää some-presenssiään? Harmillisesti Robin Big Snakesta ei tullut koskaan NHL-tähteä. Silti muistan hänen nimensä aina. (Gamewornauctions.net)
  • Facebook on hankala palvelu yhdysvaltalaisille alkuperäiskansalaisille, koska sen säännöissä kielletään käyttäjiään käyttämästä “sanoja, lausekkeita tai lempinimiä” niminään. Tämä johtaa siihen, että nämä joutuvat näkemään valtavan vaivan autentikoidakseen itsensä. Mielenkiintoinen case, ja toivottavasti palvelu ottaa asiasta syntyneestä julkisuudesta opikseen ja panostaa asianmukaisesti.  (Facebook is telling Native American their names fake, Naked Security/Sophos)
  • Adressi.comin ylläpitäjä yllättyi siitä, että joku laittoi nettiadresseihin vääriä nimiä. Tämä bloggaaja yllättyi siitä, että tämä uutinen on kirjoitettu tästä näkökulmasta, ellei kyseessä ollut ironinen ote otsikosta lähtien. Oletteko muuten kuulleet, että jotkut kirjoittavat internetissä uutiskommentteihin asioita vain trollatakseen eivätkä asiallista keskustelua tuottaakseen? Huhut kertovat myös karhujen tekevän jotain metsässä/metsään. (Kulttuuriadressiin väärennettiin Jenni Haukion ja Martti Ahtisaaren nimet – “Tuli tunne, että halutaan mustamaalata”, YLE)
  • Mitä vielä Facebookiin tulee, reagoivat ja tekevät ne joskus asioihin myös täysin oikein. Oli vain ajan kysymys, milloin Facebook Legacyn kaltaisen ominaisuuden/perusmekaniikan puute olisi tullut ylitsepääsemättömän suureksi ongelmaksi ihmisten sosiaalisen median käytössä nyt ja tulevaisuudessa. Erinomainen kehitysliike. Suosittelen perehtymään. (Adding a Legacy Contact, Facebook)
Continue Reading