Wilco: Sunken Treasure

Kirjoittelin aika monta vuotta blogia Popkornia-nimellä. Kirjoitusaiheina olleiden elektrobiisien, elokuvien, tv-sarjojen, hienojen internet-sivujen koosteiden ja festarien yhdistävänä tekijänä oli ennen kaikkea intohimoni niitä kohtaan. Täysin harrastuspohjalta ja muutaman hassun lukijan luettavaksi tehty blogi jäi lopulta gradun takia täysin paitsioon ja unohtui. Nämä aiheet eivät ole tietenkään poistuneet elämästäni täysin, koska musiikki ja elokuvat ovat aina olleet ja tulevat olemaan suuri henkireikäni. Kaikkia tuntemuksiaan ei kuitenkaan voinut enää raportoida, kun DJ-harrastelu loppui eikä pop-kulttuuria tullut enää yksinkertaisesti kulutettua. “Aikansa kutakin.”

Kun luovutin gradun käsistäni, tein kuitenkin sen mitä kuka tahansa arvollinen ihminen tekisi: astuin kirjastoon ja näin ympärilläni mahdollisuuksia. Vapaus! Saisin lukea aivan mitä tahansa koko loppuelämäni ajan, tai edes hetken verran. Käväisin musiikkikirjaston puolella hakemassa taustamusiikkia projektiini ja uuden vapaa-aikaongelmani ratkaisu odotti minua elämänkertahyllyssä. Tartuin Tim Griersonin kirjoittamaan Sunken Treasureen. En äkkiseltään keksi parempaa blogin ensimmäistä off-topic-aihetta kuin lempibändistä kertovan kirjan ruotiminen.

Wilco vuonna 2012 (Chris Sikich, CC BY 2.0)
Wilco vuonna 2012 (Chris Sikich, CC BY 2.0)

Wilco on siis mun lempibändi. Joskus oli sanoa tällaisia asioita ja oli vähintään iskettävä Top kymmenen verran nimiä tiskiin, kun kysyttiin näinkin tärkeitä identiteettiin liittyviä asioita. Nykyään ainoa oikea vastaus kysymykseen “mikä on parasta” on Wilco. Pulinat pois. Wilco on siitä mielenkiintoinen rock-yhtye, että ensisilmäyksellä se ei vaikuta rock-yhtyeeltä. Se ei ole koskaan ollut stadion-rockia (liian altsu), punk rockia (edeltäjänsä ehkä oli?), folk rockia (no vähän ehkä), indie rockia (liian iso).. se ei ole oikeastaan mitään muuta kuin oma itsensä, ja on silti omalla panoksellaan muokannut dramaattisesti yhdysvaltalaista rock-skeneä. Wilco on ollut Suomessakin muutamaan otteeseen, muun mualla Tampereella ja Helsingissä vuonna 2010. Bändin rantautuminen Way Out West -festareille naapurimaahan vuotta aiemmin myös oli aloittanut oman festarimatkailu-intoiluni; Wilco oli yksinkertaisesti pakko nähdä, ja laivalla/junalla onneksi pääsi perille.

Yankee Hotel Foxtrot on ehkä tutuin osa bändin diskografiaa monelle, koska se on läpäissyt lähes jokaisen 2000-luvun Parhaat Albumit -listauksen vuodesta 2001 lähtien. Surullisen harva kuitenkin on tutustunut kunnolla tähän rokkinestoriin, joka vetoaa ainakin minun suomalaiseen tunnemaailmaani vahvasti. Bändin jokainen albumi on hyllyssäni ja kuuntelen niitä aina vain uudestaan ja uudestaan. Löydän uusia lempikappaleita ja tunnekytköksiä vanhoihin tuttuihin vielä vuosienkin jälkeen. Sunken Treasure on kirjoitettu juuri minun kaltaisille faneille, jotka edelleen määrittelevät bändin merkityksen itselleen albumi kerrallaan, yksi etappi kerrallaan, kuuntelu toisensa jälkeen.

Teos aloittaa Wilcon tarinan jo ajalta ennen Wilcoa, esitellen yhtyeen kärkimiehen Jeff Tweedyn työnjäljen Uncle Tupelon nimisen yhtyeen leivissä. Uncle Tupelo oli aktiivinen vuosina 1987–1994, jolloin se julkaisi kolme albumia ja jätti Yhdysvaltojen country-skeneen itsensä näköisen jäljen. Yhtyeen hajottua sen taiteellisena kärkimiehenä pidetty Jay Farrar perusti oman bändinsä Son Voltin, joka aluksi jopa vaikutti olevan “Se Tupelon Menestyneempi Jälkikasvu”. Kaksikon roolitus oli aikoinaan ollut selvä: Farrar oli taiteellinen visionääri, Tweedy kepeyden kappaleiden loruilija. Itse tähän vertailuun en ole sortunut, koska Son Volt ei ole koskaan päätynyt näköpiiriini Wilcon verrokkina. Syy siihen, miksi Farrar on saanut niin merkittävän roolin tästäkin kirjasta, on kuitenkin ilmiselvä: heidän kannalta, joille Tweedy tuli ensin tutuksi Tupelon miehenä, joka laittoi uuden bändin pystyyn ja yritti ensimmäisillä alvumeillaan päästä irti entisen yhtyeensä painolastista, olisi Wilcon historiallinen käsittely puutteellista ilman viittauksia menneeseen, joka määritteli yhtyettä pitkälti läpi 1990-luvun. Hyvä suomalainen vertaus tästä voisi olla Scandinavian Music Group’n rooli toimia Ultra Bran vastentahtoisena pastissina. Tuonkin stigman ravistamiseen meni SMG:ltä muutamia albumeita ja vuosien, aivan fanista riippuen. UB-fanaatikko voinee ymmärtää siis hyvin, miksi monille A.M. tai Being There eivät syntyneet tyhjälle pöydälle. Niiden piti voittaa puolelleen suuri joukko faneja, jotka olivat kerran menettäneet jotain tärkeää elämästään ja joiden vaatimustaso oli tästä syystä todella korkealla alusta lähtien.

Tim Grierson: Sunken Treasure (Omnibus, 2013)
Tim Grierson: Sunken Treasure (Omnibus, 2013)

Kirja pääsee kunnolla vauhtiin ruotiessaan yksi kerrallaan ne lähtökohdat, jotka vallitsivat kulloisessakin yhtyeen levytystilanteessa. Griersonin lähestymistapa yhtyeen kehitykseen hyödyntää suuressa määrin lehtijuttuja, jotka omalta osaltaan ovat luoneet Wilcolle sen kantaman tarinan: alkuaikoinaan yhtye pyrki erottautumaan Tupelo-ajan stigmoistaan ja jokainen levytyksen virstanpylväs vie sitä kauemmas juuristaan ja kohti sitä soundia, joka lopulta alkoi muodostua sen omaksi tavaramerkikseen. Levytysprosessien kuvailun hoitavat Tweedyn sijaan usein kuitenkin tuottajat, ääniteknikot, promoottorit ja muut taustavaikuttajat ja yhteistyökumppanit mestariteosten takana. Tweedy, Farrar ja Jay Bennett (yhtyeen kenties turbulenteimman vaiheen takana ollut pedantti nero) pääsevät toki ääneen vuosien varrella antamiensa haastattelujensa kautta osana tarinaa, mutta he eivät koskaan dominoi sitä. Tarina kertoo Wilcosta sen kehitystä läheltä seuranneiden sanoin ja onnistuu tämän ansiosta kertomaan sen kehityksestä erilaisia asioita kuin bändin jäsenet itse.

Vahvimmillaan kerronta on täydentäessään lukijan jo kerran muodostamaa kuvaa yhtyeen karikoista ja menestyksistä. Ylenkin näyttämä, yhtyeen magnum opuksen luomisesta kertova I Am Trying To Break Your Heart käydään läpi sen tuottajien, miksaajien ja sen sivuhenkilöiden retrospektion kautta, jolloin jo kerran oppimamme tarina saa uusia piirteitä Griersonin kuoriessa siitä esille uuden kerroksen kuin kuivuneelta sipulilta. Dokumentin pakottaman näkökulman heikkouksien tunnistamisen ja koko prosessin lehtien sivuilla kuvanneiden toimittajien kautta lukija näkee selkeämmin yhtyeen dynamiikan levytyksen ja dokumentin kuvausten aikana ja sen jälkeen. Samalla itse albumi myös pääsee takaisin siihen pääosaan, jonka Bennettin ero, monimutkainen levysopimusriita ja Tweedyn ristiriitaiseksi ja vetäytyneeksi persoonaksi luotu henkilöhahmo ovat siltä osin vieneet.

Wilco Way Out Westissä 2009. Musadiggariurani silloinen kohokohta.
Wilco Way Out Westissä 2009. Faniurani silloinen kohokohta.

Grierson arvioi jokaisen albumin kappaleiden sanoituksia osana Tweedyn kasvutarinaa lauluntekijää ja rock-tähtenä. Tähteys on kuitenkin tässä tapauksessa sellaisia arkisia ja dramaattisia käänteitä, jotka eivät sovi yhteen perinteisiin stereotypioihin: tarina Tweedyn vieroitushoidosta on yhtä lailla tarina migreenistä kärsivästä ihmisestä, ja kohahduttavimmat lyriikat paljastuvat usein pelkäksi provokaatioksi ilman totuuspohjaa. Myös YHF:n luoma “kiila” Tweedyn ja Bennettin välille muuttuu hatarasta mielikuvasta elämänmakuiseksi esimerkiksi siitä, miten haurasta kahden taiteellisen neron välinen yhteistyö sekä pahimmillaan että parhaimmillaan voi olla. Yhtyeen alkuperäisen rumpalin Ken Coomerin erottaminen on myös helpompi ymmärtää, kun Grierson tuo esille hänen haluttomuutensa muuttaa muun yhtyeen kotikaupunkiin. Hänet korvanneen Glenn Kotchen merkitys yhtyeen kehitykselle näyttäytyy uudessa valossa, kun tämän, Tweedyn sekä Wilcon albumeita miksanneen ja tuottaneen Jim O’Rourken yhteistyö on kirjoitettu osaksi yhtyeen historiaa kirjan sivuilla. Aivan kuten itse asiassa juuri tänään Teemalla näytettävä Mistaken for Strangers -dokumentti kertoo The Nationalista kertojanäänellä, joka ei ole yhtyeen oma, Sunken Treasuren lukija pääsee yhtyeen lähelle ilman sitä epämiellyttävää tunnetta, että kertoja yrittäisi liiaksi päästä taiteilijan psyykkeen sisälle. Tweedy on jo kerran sanonut sanottavansa haastatteluissa ja lyriikoissa, eikä tämän syvemmälle ainakaan minusta ole tarpeen päästä. Albumien ja yhtyeen uran kehittyessä kirjan yhtenä sanomana tuntuu olevan se, että Tweedyn on ollut pakko antaa kappaleensa yleisönsä tulkittaviksi, mikä itsessään on menestyneelle taiteilijalle suuri oppimisprosessi.

Vuosien kertyessä mittariin Wilcon tarina ei varsinaisesti kuivu kokoon. Draaman kadotessa ja meiningin muuttuessa rauhallisen rutiininomaiseksi työksi moni kuitenkin kokee tarinan menettäneen särmänsä. Grierson ei yhtään peittele yhtyeen saamaa kritiikkiä mestariteostaan seuranneiden Sky Blue Sky’n ja Wilco’n aikana, jolloin musiikki alkoi muovautua nykyisenlaiseksi “iskärokiksi”. Toisaalta Tweedy kuitenkin oli ollut isä ja aviomies jo pitkään, ja yhtyeen jäsenistökin oli myös alkanut myrskyjen jälkeen vakiintua. Uusien jäsenten sulautuminen osaksi kokonaisuutta ei enää tuottanut uutisotsikkoja eikä Grierson dramatisoi prosessia, jonka myötä jokainen albumi ei ollutkaan enää suuri paljastus raastavaan rock-elämään. Yhtye näyttäytyy lopulta yhtä varmalta suorittajalta kuin John Stirratt – alusta asti mukana ollut basisti on läpi kerronnan läsnä ja tarjoaa räväkämpien ja haastavampien persoonien rinnalla varmuutta ja pysyvyyttä aina tarpeen mukaan.

Kuten Grierson siteeraa erästä arvostelua bändin viimeisimmästä albumista Whole Love:

[L]ike Wilco (the album), the new record is a bit of a grab-bag; a longer studio gestation resulted in 12 songs with varied approaches and relatively few connecting threads. The upside: everyone will like something. The downside: the era of Wilco making big album statements may be over. (Ben Sisario, s. 252–253)

Keski-ikäisen, hyvinvoivan ja luomistyöltään eheän Wilcon ei ehkä tarvitsekaan tehdä albumeistaan terapeuttisia, omaa olemassaoloaan todistelevia teoksia. Siksi kirjan päättyessä olo on tyhjä, kun pieni epäilys osoittautuu todeksi – Whole Love’kin on täynnä hyviä kappaleita, ollen samalla ehtaa Wilcoa. Mutta syntyykö myrskyn jälkeisestä tyynessä enää rock-timantteja? Onko Wilcon musiikki enää yhtä merkittävää kuin silloin, kun siihen yhdistyi henkilöiden välisiä ristiriitoja ja suuria määriä eksintentiaalista kasvukipua? Tämä ongelma jäänee Jeff Tweedyn ja Wilcon käsiteltäväksi, ja luottamukseni heidän kykyihinsä luoda edelleen merkityksellistä musiikkia on edelleen vahva. Jo luodut mestariteokset saavat jäädä elämään omaa elämäänsä, koska ne ovat antaneet faneilleen jo niin paljon. Jos Wilco on jo kertonut kaiken kertaalleen, on pakko nostaa hattua jo siitä syystä, että harva näin pitkälle on oikeasti päässyt.

Monta hyvää syytä tutustua Wilcoon.
Monta hyvää syytä tutustua Wilcoon.

Arvioni kirjasta? Erinomainen katsaus Wilcon uraan niin fanaatikolle kuin kasuaalimmin uteliaalle. Jos haluat päästä Tweedyn pään sisään, ei tämä ehkä ole paras mahdollinen keino siihen – ja hyvä niin, ainakin minun mielestäni. Tweedy on jo kertonut kappaleidensa avulla tarpeeksi. Griersonin analyysi sanoituksista jäänee erinomaiseksi ikkunaksi yhtyeen kehitykseen niille, jotka mielummin tarkkailevat sitä kuin kiipeävät siitä sisään.

Arvioni Wilcon urasta? Olen edelleen sitä mieltä, että jokaisen suomalaisen olisi syytä edes kerran tutustua Wilcoon. Jos saisin antaa oman subjektiivisen neuvoni, tarttuisin mihin tahansa neljään ensimmäisen albumiin ennen muita, “vakaamman” Wilcon aikaisia teoksia, ja tekisin sen perusteella johtopäätökseni siitä, onko sillä jotain annettavaa itselle. Minun lämmin ensikosketukseni oli Summerteeth, YMF:n myötä jäin koukkuun, ja vanhemmiten sekä A.M. että Being There ovat nousseet näiden rinnalle bändin parhaimmistona. Prosessi on edelleen kesken, ja hyvä niin.

Top 3 kappaleet? Edes Top 10? Näihin listauksiin en voi enää ryhtyä, koska vuosien varrella ne tärkeimmät kappaleet ovat vaihtuneet mielentilojen ja vuodenaikojen mukaan. Juuri nyt parasta ovat nämä, puhukoot ne tämän fanin puolesta:

 “Box Full of Letters” (A.M., 1995)

She’s a Jar (Summerteeth, 1999)

I Am Trying To Break Your Heart (Yankee Hotel Foxtrot, 2001)

Art of Almost (Whole Love, 2011)

Continue Reading