Kuukausien valinnat #9

Viimeisten kuukausien aikana olen joutunut myöntämään ikävän asian: maailmassa on liikaa mielenkiintoista tietoa. Yhä useammin joudun siirtämään kiinnostavat artikkelit syrjään, Facebookin tallennuksien syövereihin, Muistiinpano-widgettiin tai kirjanmerkkeihin. Siellä nuo kaikki aikaa myöden näivettyvät ja kuihtuvat omaan vääjäämättömään vanhentumiseensa. Tässä ei auta edes kuratointi tai keskustelut tuttavien kesken. Yhteiskunnallisen keskustelun seuraaminen osana muuta arkea, johon kuuluu jo valmiiksi sen jatkuva päivystäminen oman työn takia, on monesti liian uuvuttavaa.

Tilasin taannoin New Yorkerin tarjouskampanjan, kun viimein tuli vastaan ulkomainen lehti, jota pystyi testaamaan printti-versiona varsin edullisesti. Rajasin tilauksen nimenomaan paperiin, koska sähköpostini, RSS-syötteeni ja someni on jo äärimmillään täynnä häiriötekijöitä. Silti joudun irtautumaan neljästä eri sähköpostilistasta, jotta sain lehteni vain ja ainoastaan postitse. Sekään ei valitettavasti auta, kun huomaan, että joudun raivaamaan kaikesta muusta arjesta sen ajan, jonka ehdin käyttää laatujournalismin kuluttamiseen. Kulutustuotehan sekin valitettavasti on, joka vie rahan lisäksi myös huomiokyvyn. Tämä sama tosiasia on saanut lopettamaan aikaisemmin niin Ulkopolitiikan, Kanavan kuin Suomen Kuvalehdenkin tilauksen. Jokainen näistä oli äärimmäisen mielenkiintoinen, korkealaatuinen ja ajatuksia herättävä tuote. Jokaisen tilaus on päätetty huushollissani, koska aikaa niille ei ole ollut. Nyt minulle tulee vain pian loppuva New Yorker, ja senkin numeroissa olen jäljessä kaksi viikkoa.

Mikä avuksi? Vaikea sanoa. Toivottavasti vielä joskus löydän tasapainon, jossa koen aikani riittävän sekä sen ajan tuhlaamiseen luovuuden takaamiseksi että sen sijoittamiseen kirjojen, lehtien ja somen muodossa.

  • Loistavana aasinsiltana pohdintaani, suosittelen vahvasti kuukausia sitten lukemaani Clay Johnsonin kirjoittamaa Information Dietiä. Tässä yksi arvostelu kirjasta, josta saa hyvän kuvan siitä, miten Johnson lähestyy modernia informatiotulvaamme ja miten hänestä pystyttäisiin ainakin osin ratkaisemaan sen tuottamia ongelmia. Ratkaisut eivät ole koko yhteiskuntaa hyväileviä mutta toimiva vertaus roskaruuan ja “roskainformaation” – tai vähintäänkin kansalaisen itsehillinnästä näiden äärellä – voi avata silmät monella tavalla meitä ympäröivään informaation maailmaan. Vaikka en aivan purematta itse niellyt kaikkia esitettyjä ideoita ja arvolatautuneita lähtökohtia, suosittelen silti kirjaa ehdottomasti näitä asioita pohtiville – ja ennen kaikkea myös niille, jotka eivät vielä ehkä ole sitä tehneet. (julkaistu 2011, 164 sivua.)
  • Dramaattisesti nimetty artikkeli “Stop Googling. Let’s Talk” oli aika hyvä brutaalisuudessaan, ja sivalsi itseänikin aika syvälle. Mietin tässä sitä, miten älypuhelimen vaikuttaa omiinkin sosiaalisiin suhteisiini. Opittavaa olisi – nimittäin oppimista ulos huonoista tavoista. (New York Times 27.9.2015)
  • Ja lopuksi vastinpareina kaksi erilaista näkökulmaa, niin kriittisyydeltään kuin ongelmanratkaisun syvyydeltään, aiheena muuta kuin internetin ja informaation käyttöön liittyvät kysymykset. Ensin: Mukava pieni evankeliumi ja tarttumapinta eettiseen kuluttamiseen, jonka nerokkuus ja merkitys populismin maailmanvalloituksen aikaan vähän liiankin arkipäiväiseltä. Niin ei tarvitsisi olla. (HS 2.1.2017, lukuaika: 2min) Sitten: Syvää luotaava artikkeli eettisen shoppailun ja boikotointikulttuurin tehottomuudesta 2010-luvun vaateteollisuuden parissa ja tämän kyynisen analyysin jälkeen myös ehdotus kehittyvien maiden ja niissä toimivien yritysten toimintaolosuhteet huomioivaksi, maiden omien instituutioiden voimaan perustuvaksi ratkaisuksi. (Huffington Post)
Continue Reading

Viikon (tai pikemminkin kuukausien) valinnat #8

 

Valtion virkamiehen arki uuvutti bloggaajan, katso tästä huolimatta aiempaa ytimekkäämmät kiinnostavat uutis- ja artikkelivalinnat! Tämä aloituslause ei mahtuisi moneenkaan uutisotsikkoon mutta tämän kerran annan itselleni vapauden sanailla näin. Sen verran lyhyemmät – suorastaan hissipuhemaiset – ovat lähiaikoina ja vähän pidemmänkin aikaa sitten bongaamieni juttujen saatteet.

  • Nieman Labs avasi taannoin Washington Postin tavan tuoda ilmaislukijan hieman lähemmäs maksavan lukijan roolia vaatimalla näiden sähköpostiosoitteita. Vastineeksi tästä vaivasta artikkeleita ilmeisesti sai luettua mutta bonuksena mukaan tuli liitos uutiskirjeeseen ja mahdollisesti kytkykauppa-ilmaissisältöä. Huvittavaa kyllä, ilmaislukijat pysyvät ilmaislukijoina mutta ratkaisun koukkuna on lisäsisällön työntäminen lukijalle vastentahtoisesti. Innovatiivista, sanoisin, ja alan on syytäkin kokeilla tällaisia ratkaisuja, koska lukijoiden muisti ei välttämättä ole kauhean pitkä, mikäli käytäntöjen kokeilemisen tuloksena on jyvien erottelu akanoista ja virhearviointien toteaminen ja käytäntöjen muutokset. Eri asia on se, miten tämäkin ratkaisu on lopulta vaikuttanut lukijatilastoihin.
  • Yli puoli vuotta vanha The Atlanticissa julkaistu Robinson Meyerin pakina sosiaalisten medioiden voimasta seitsemän kuolemansynnin tyydyttäjänä ei ole vanhentunut päivääkään. Ikuisuuskysymykset siitä, miksi ylevät, poliittiseen kanssakäymiseen yksin perustuvat palvelut eivät koskaan vakiinnu ja amapaisen kansansuosioon, saavat tätä kautta yksinkertaisen vastauksen. Vastuullinen yhteiskunnallinen kanssakäyminen ei ole varsinaisesti mikään synti.
  • Kansasin yliopisto julkaisi ja Science Daily kirjoitti elokuussa siitä, miten ihmiset erottavat toisiaan sosiaalisen median välityksellä käydyn kanssakäymisen ja sen toisen, oikean vastaavaan. Professori Hall käytti hyvää vertausta sometuksesta eräänlaisena ihmisten katseluna (“people watching”). Vaikka monilla palveluissa onkin tätä paljon järkevämpiä ja syvällisempiä tarkoituksia, tämä introvertti ainakin allekirjoittaa asian. Ihmiset ovat kiinnostavia mutta kuka jaksaisi kommunikoida niiden kanssa koko ajan? Yhden prosentin sääntö osoittaa jälleen toimivuutensa – jopa aktiivisinkin somettaja, joka jakaa elämäänsä ja mielipiteitänsä kaikkien iloksi ja kauhuksi, haluaa syystäkin aika ajoin olla vain hiljaa ja lurkkailla.
  • Tässä hieman tuoreempi juttu AdWeekiltä/Social Timesiltä, jossa aika mielenkiintoisesti avataan kokonaisuudessaan Yhdysvaltain presidentin sosiaalisen median siirtäminen yhdeltä presidentiltä toiselle. Poliitikon sosiaalisen median sisältöjen arkistointi ja avoimuus (sekä näiden seikkojen takaaminen) ei ole tainnut olla koskaan näin kiinnostavaa. Somehistorioitsija tykkää tästä.
  • Muistatteko mitä oikeastaan kävi, kun Kaarina Hazard haukkui Sami Hedbergiä – tai ainakin niin asia koettiin, uudelleenfreimattiin ja somessa alkuperäiset tekstit lukematta lynkattiin? En minäkään mutta onneksi Suomen Kuvalehti kirjoitti koko mediaspektaakkelista hyvän syväluotaavan koosteen. Muistutukseksi siitä, miten saadaan aikaan kohu loukkaantumalla ja sitten irroittamalla pari lausetta kontekstistaan – vai meniköhän se toisin päin?
  • Wired kirjoitti Facebookin yhteiskunnallista keskustelua kieroihin suuntiin vievistä algoritmeistä jo ennen kuin Trumpin vaalivoitto herätti koko liberaalin maailman hämmennykseen. Argumentin mukaan Twitter ja Facebook ovat jossain vaiheessa “trending topics”-konseptin laadun takaamiseksi alkaneet käyttää työntekijöitään relevantin sisällön suodattamisessa ja toimimaan näin perinteisenä toimittavana uutistahona. Juju on kuitenkin siinä, että nämä firmat ovat toimineet samalla tavoin jo algoritmien aikaan, joten väite siitä, että jokin olisi periaatteellisesti muuttunut Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikaan on väärä, vaalit ovat vain avanneet kommentaattorien silmät jo pitkään vallinneelle tilalle. Jälkiviisaille artikkelin muutkin havainnot (esimerkiksi techie-johtajien omista ideologioista) tarjoavat hyvää pohdinnan aihetta.
  • Timen analyysi Facebookin aikajanan historiasta sopii loistavaksi kumppanijutuksi Wiredin edellämainitulle.
  • Nieman Labsiin on hyvä myös lopettaa tämä rutistus: tämä juttu erittelee hyvin, miksi mobiilikäyttäjien määrän kasvu voi johtaa monenlaisiin huoliin. Johdattelevasti jätän vain tämän sitaatin tähän. “We found that, relative to computer users, mobile users spent less time reading news content and were less likely to notice and follow links and to do so for longer periods of time.” Suosittelenkin siis mobiiliselaajia: klikatkaa näitä linkkejä! Jääkää edes Wikipedia-jatkumoon jumiin hetkeksi, se tekee hyvää, kuten toki tekin kaikki tiedätte.

Ei mulla muuta – siirryn tästä takaisin keräämään kiinnostavia artikkelibongauksia, palataan asiaan taas vaikka puolen vuoden päästä! (toivottavasti kuitenkin aikaisemmin).

 

Kuvitus:
#1 Pixabay, CC-0

Continue Reading

Viikon valinnat #6: Parasta juuri nyt

1) Saari jota ei lopulta ollut

 

Ada_kaleh

 

Sanapari ei merkinnyt minulle mitään ennen kuin Alexander Christie-Millerin The White Review’n artikkelin “Ada Kaleh – The Story of an Island”; Ada Kaleh oli 1700-luvulla perustettu ottomaanien tapojen elävä mausoleumi ja kukoistava linnakekaupunki, joka ikään kuin historian oikkujen johdosta loi itsensä keskelle Tonavaa. Se sijaitsi Romanian, Serbian ja Itävalta-Unkarin rajaseudulla, sotilaallisesti tärkeäksi koetun niemekkeen äärellä, Belgradista itään ja Bukarestista länteen. Saaren ympärille on muodostunut äärimmäisen mielenkiintoinen ja varsin runollinen kadonneen historian kultti, joka myös on motivoinut kirjoittajan työntymään syvälle sen historiaan ja puhehistoriallisiin myytteihin, joiden ympärille saari luotiin, sitä ylläpidettiin ja joista huolimatta se lopulta tuomittiin unohduksiin.

Tarinan tekee traagiseksi se, että 1960-luvun lopulla päätettiin, että Ada Kaleh tulee jäämään veden alle suuren vesivoimalan tieltä, ja näin lopulta kävikin. Oman pikantin sävynsä saaren tarinalle muodosti akateemikkojen rakentama sivujuonne, jossa koko kaupunki oli tarkoitus siirtää asukkaineen ja rakennuksineen asumattomalle Simianin saarelle, silloisesta sijainnistaan yli 20 kilometriä alavirtaan. Projekti kuitenkin kuivui kasaan, ja fyysisiksi muistoiksi ennen vehreänä kukoistaneesta ja artikkelissa ihanan elävästi kuvatusta yhteisöstä jäivät vain rauniot sekä todellisina merenpohjaan kuin pystyyn kuolleina, koskaan elämää kokemattomina Simianiin.

Kirjoittaja tutustuu saarella elämisestä haaveileviin ja siellä myös varttuneisiin, joista jotkut muuttivat osana patoprojektin suunnittelua lopulta Turkkiin, joissa heitä oli myös vastassa kulttuurishokki ja toiseuden haasteet, joita he eivät ymmärtäneet alun perin kohtaavansa – olivathan he kuitenkin kotoisin ottomaanien loisteliaasta aikakapselista! Jutussa myös käydään vierailuilla Orsovassa ja Drobeta-Turnu Severinissä, joiden rannalta katsottuna Tonava liikkuu menneistä keskustelun rinnalla verkkaisesti, kuin kantaen mukanaan raskasta menetyksen taakkaa.

Erinomainen lukukokemus ja historin oppitunti, suosittelen lämpimästi.

 

2) Menestyneen nörtin kamerassa teippiä!

 

webcam

 

Mark Zuckerberg on peittänyt videokameransa! Myös mikkinsä! Kohuvau, katso kuva ja analyysi! Asiasta on uutisoitu niin Gizmodossa, Business Insiderissä, The Guardianissa, etcetera, kuin myös kotoisassa Yle Uutisissamme. Ylen juttua varten oikein vielä kysyttiin tietoturva-asiantuntijoilta, että mitä tästä voitaisiin oppia ja että onko tällä mitään väliä. Loppujen lopuksi salaliittoteorioiden ja käytännön pelkojen välillä on varsin pieni ero, ja onhan se totta, että kameran kautta salakuvaaminen on varmasti teknisesti aika helppoa. Ovathan haittaohjelmat ja virukset ennenkin päässeet ihmisten tietokoneille aiheuttamaan pahojaan.

Silti: on se kumma, että näin vuonna 2016 meillä on käsissämme globaali uutinen, jonka pihvinä on se, että Mark Zuckerberg on teipannut läppäriinsä pari paperinpalaa. Absurdia, silti todellista. Kuin 2010-luvun marttakerho-ohjeita.

 

3) The Walrusin päätoimittajan tunnustus

 

pexels phone

 

Luen kanadalaista aikakauslehteä The Walrusia aika paljon – kyseessä on yksi harvoista ulkomaisista lehdistä, joiden sisältöön pystyn paneutumaan RSS-feedin kautta pureskeltavissa määrin ilman suurta kärsimystä siitä, että menetän myös todennäköisesti paljon kun en ole sen tilaaja. Monesti olen ottanut jo yhteyttä lehden myyntipuoleen ja pyytänyt järkevää tarjousta fyysisen lehden toimittamisesta Suomeen. Sitä ei ole tullut vielä vastaan eikä lehteä ole myöskään saanut tilattua järkevästi Akateemiseenkaan. Sitä odottaessa, että vielä joskus suostun tilaamaan itselleni lehden digitaalisesti ilman printtipuolen sisältöä. Valinta ensimmäisestä koekaniinia moisen osalta on jo tehty.

Tämä lehden päätoimittajan Jonathan Kayn kirjoittama lyhyt kolumni kuorii Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin suhdetta analogianaan hyödyntäen kerroksia sosiaalisen median ja älypuhelimien käytön addiktiosta ja kuumottavasta eksintentialistisesta ulottuvuudesta. Mukava pieni muistutus heille, jotka arvioivat teknologian käyttöään aika ajoin kriittisesti. Kyseessä ei ole mikään luddiittinen kaikki-pois-päältä-ainiaaksi-tyyppinen julistus (jollainen joltakulta voi muistua mieleen taannoin Hesarista) vaan sen sijaan rohkaiseva yksinkertainen opetus, jonka voi ottaa käyttöön aivan miten haluaa.

 

Kuvitus:
#1 Wikipedia, CC0
#2 Pixabay, CC0
#3 Pexels, CC0

Continue Reading

Viikon valinnat #5: Parasta juuri nyt

1) Internet uusiksi

 

network

 

Joukko internetin nimeätekeviä on istunut alas pohtimaan tulevaisuuden internetiä, joka olisi nykyistä demokraattisempi, hajautetumpi ja vähemmän tukeutunut suuriin monopoleihin. New York Times kertoo Decentralized Web -seminaarin aikana tapahtuneesta brainstorming-sessiosta, jossa pohdittiin erilaisia vaihtoehtoja nykyisille pullonkauloille ja uhkakuville, joille nykyinen internet-inframme meidät väistämättä altistaa. Enemmän salausta, enemmän kykyä hoitaa bisnestä oma-aloitteisesti, teknologioilla jotka eivät olisi yksittäisten korporaatioiden vallassa. Mielenkiintoinen avaus, josta toivottavasti vielä kuullaan lisää tulevaisuudessa.

2) Snapchatit hanskaan muutenkin kuin vasurilla

 

16910572286_e2a358543c_z

Miellyttävän ytimekäs analyysi sisällöntuotannon realiteeteista uusissa some-kanavissa. Journalistin mukavasti pureskellun tuntuinen, löysät-pois-analyysi sisältää hyviä väläyksiä siitä, miten asioita kannattaa ja ei kannata tehdä, kun käsillä on sellaiset mediat, jotka poikkeavat aikaisemmista kokemuksista ja käytännöistä. Valitsemani quotable YLE Kioskin vastaavalta tuottajalta Antti Hirvoselta: “Sisällöt eivät synny sillä, että yksi some-harjoittelija pyörittää niitä. Jokaiselle kanavalle on oltava mietittynä suunnitelma, kohderyhmä ja asiakaslupaus. Ei some poikkea radiosta, televisiosta tai verkosta. Sitä täytyy olla ammattilaiset tekemässä.

Toisin sanoen, jos joku kokonainen julkaisumuoto täytyisi jättää nuorelle harkkarille, jolla tuntuu olevan sen kanssa kultainen kosketus, on varmaan pari asiaa jotka pitäisi miettiä uudelleen: talon sisältä pitää löytää kokenutta väkeä joka ottaa vastaan haasteen uuden toimintaympäristöstä tai sitten pitäisi vain palkata sitä omaksumaan osaavaa väkeä ulkoa, ja tehdä tuolla kaartilla selkeä analyysi sitä, mitä kannattaa tehdä ja miksi. Samalla tuo alun perin todettu kultainen kosketuskin voi paljastua joskikin muuksi kuin alun perin ajateltiin. Sinne tänne roiskiminen ilman vastuullista, kvalitatiivisesti kokonaiskuvaa arvioivaa seurantaa ei vaan toimi.

3) Hottentotit pois mielistä ja teosten nimistä

 

hottentotti
Kuvassa hottentotti. Alkuperäinen, ei pop-muusikko Liemisen sellainen.

Tanskassa on vedetty tiukkoja linjoja siitä, miten historiallisia teoksia tulisi nimetä. Kansallisgalleriassa nimivaihdoksia on tehty kolmetoista, vedoten aiempaan Rijksmuseumin päätökseen riisua teoksilta niiden kolonialistista väriä ja poistettu nimistä nykysilmin rasistisia ilmauksia. Alkuperäiset nimet kylläkin pidetään teosten yhteyksissä uuden nimen alla vierailijoiden havaittavissa. Sen sijaan Kansallismuseossa moisiin muutoksiin ei ole ryhdytty, YLE:n mukaan museo perustelee niiden säilyttämistä niiden osalla teosten historiallisissa tarinoissa. Monella museoalan ihmisellä tuntuu asiasta olevan sama mielipide, ja jutun sitaateissa tällaisia siistimistoimia pidetäänkin karhunpalveluksena historiankirjoitukselle.

Aikaisempi vastaava tapaus lähimuististani oli vaatimus poistaa Princetonin yliopiston kampusalueen rakennuksista entisen presidentti Woodrow Wilsonin nimi. Tämä Nobelin rauhanpalkinnonkin aikoinaan vastaanottanut Yhdysvaltojen presidentti toimi aikoinaan Princetonin yliopiston johtajana ja ajoi ilmeisesti hyvinkin segregationistista linjaa, joka näin jälkikäteen tarkasteltuna tuntuu toki äärimmäiseltä vääryydeltä.. Yliopiston kirjaston sivuilta löytyy lyhyt historiikki opinahjoa koskevista yksityiskohdista, Wilsonin vastaisesta protestista taasen uutisoitiin Guardianissa viime vuonna. Sittemmin yliopisto on ilmoittanut, että ei aio poistaa Wilsonin nimeä rakennuksistaan. Kuitenkin CNN:n mukaan aika monet epäkohdat ja uudet lähestymistavat, joita protestiliike alun perin toivoi, tullaan nyt huomioimaan kampuksella ja yliopiston lausunnon mukaan yliopiston on samalla “avoimesti tunnistettava Wilsonin ja muiden historiallisten suurmiesten perintöjen hyvät ja huonot seuraukset” ja asetettava Wilsonin perinnön merkityksen kontekstiinsa.

Mikä siis lieneekään paras tapa kohdata historiankirjoitus – poistaa sen epämiellyttävät ilmiöt kokonaan näkyvistä, pitää ne kaiken kansan näkyvillä luottaen katsojan kykyyn eritellä historian ja nykymaailman eroja, vaiko kenties tarjoilla ne moderneille tulkinnoille siistittyinä ja ammattilaisten tarjoamien lähdeviitteiden kera? Tähän kysymykseen ei ole helppoja vastauksia mutta ainakaan minun mielestäni asioiden yksioikoinen sensuuri ei varsinaisesti hyödynnä yhtään ketään. Wilsoniin henkilöitynyt protestikin kyllä aikaansai selkeästi pelkkiä hyviä asioita, eritoten tunnustettujen ongelmien esilletuomista eikä lopputulemana historiaa myöskään pyyhitty maton alle. Sen sijaan nuo nykysilmiä ja ajatuksia haastavat epäkohdat kohdattiin mediahuomion ansiosta aiempaa avoimemmin ja toivon mukaan parannettiin samalla rivikansalaisen yleissivistystä ja historiatietoisuutta. Hyvä näin. Toivottavasti Tanskan tapaus toimii saman logiikan mukaisesti. Todellisuutta ei ole syytä vääristää sen kohtaamisen kautta syntyvien konfliktien takia.

4) Puheenkirjoittajan kautta diplomatian ytimeen

 benrhodes

Tämän listauksen pihvi on tässä: aivan erinomainen New York Timesin artikkeli Obaman ulkopoliittisesta neuvonantajasta ja puheenkirjoittaja Ben Rhodesista. Kirjoittajanaan David Samuels. Molemmat minulle aiemmin tuntemattomia nimiä mutta eivät enää.

Kyseessä on huikea, valaiseva ja hengästyttävän perinpohjainen artikkeli ulkopolitiikasta ja sitä kattavasta journalimista 2010-luvulla, josta opin valtavasti mutta erityisesti pari asiaa. Yksi: Obaman tapa olla läsnä Jimmy Falloneissa, Marc Maroneissa sun muissa pop-kulttuuriksi luokiteltavissa medialähteissä on äärimmäisen tärkeää hänen medianäkyvyytensä takia, vastustajiensa ilkkumisista viis. Alkuvoimana näille reaktioille on syynä vain kateus tai ainakin pitäisi. Kaksi: Ihmisellä, jolla on sana ja teknologiat hallussa, voi olla lopulta aivan merkittävä ja kauhistuttava määrä valtaa. Mikä lumoavinta, joskus tämä ihminen voi myös päästä tekemään ja edistämään juuri sitä mitä hän haluaisi maansa johdon suurelta visiolta ja vieläpä sillä tasolla, että minun kaltaiseni harrastelijakin pystyy asiasta lukemaan tässä ja nyt. Ben Rhodes olkoot minun mieleeni muistuva esimerkkinä tästä nyt ja tulevaisuudessa.

Alkuperäisen artikkelin lisäksi suosittelen kovasti sen jatkokertomusta – Samuelsin omaa kommentaaria juttunsa aikaansaaneesta kohusta, jonka laajuutta en osaa arvioida ilman suurempaa tutkimusta (puhutaan ilmeisesti sadoista vastineista). Niin syvältäluotaava tuo kommenttipuheenvuoro nimittäin on, suorastaan kirurginen. Sen sisältä löytyvä sitaatti antaa minulle tietyn vakuutuksen siitä, että näiden kahden varassa voin nyt elää ihan rauhallisena. Kunnes toisin todistetaan. “The story itself has vanished, replaced by a digital mash-up of slurs and invective, supported by stray phrases that have been mechanically tweezered from different texts.” Ihan pätevä kuvaus digiajan journalismin todellisuudesta tämäkin.

5) Kiekkofanin bonusvalinta: Tuomarilegendan turinoita

 

ice-1305597_1280

Luin juuri Bob McKenzien teoksen Hockey Confidential, joka oli täynnä hienoja henkilökuvia ihmisistä, joista kaikki eivät olleet mitään ilmiselviä valintoja kokonaisuuteen, mitä ehkä McKenzien kaltaisen sisäpiirin miehen odotti luovan yksien kansien väliin. Mukana oli enemmänkin elämäntarinoita jääkiekon ympäriltä kuin elämänmakuisia jääkiekkotarinoita, mikä itsessään oli ihan miellyttävä yllätys. Hieno lukukokemus omalla tavallaan.

Tämä erinomainen Kerry Fraserin kirjoittama artikkeli The Player’s Tribuneen sen sijaan oli juuri sitä mitä fani osasi odottaa ja saikin. Theo Fleury, Wayne Gretzky, yksityiskohtia tuomarin luomista rutiineista pelin koheesion ylläpitämiseksi, sokerina pohjana yhdeksi tunnetuimmista aikansa tuomareista nousseen Fraserin lyhyt elämäntarina: lyhyehköstä wrecking ballista tuomariksi, joka osasi käsitellä pelaajia juuri oikein. Erehdyksiä, onnistumisen tunteita, itsereflektiota, yhteensattumia jotka johtivat suuriin asioihin. Hieno kertomus. Suosittelen.

Kuvitus:
#1 Pixabay, CCO
#2 Adam Przezdziek/Flickr, CC BY-SA 2.0
#3 Wikipedia, CCO
#4 U.S. Department of State lähteestä Wikipedia, CCO
#5 Pixabay, CCO

Continue Reading

Viikon valinnat #4: Vapaata ja kadonnutta tietoa

1) TTIP-sopimuksen salamyhkäisyys kostautuu ja heijastuu galluppeihin asti.

 

ttip-soppa

YouGovin tuoreen tutkimuksen mukaan yhä harvempi kannattaa TTIP-sopimusta niin Yhdysvalloissa kuin Saksassakin, uutisoi BBC. Kahden vuoden aikana sopimuksen kannatus molemmissa maissa on tippunut yli 50 prosentista alle 20 prosenttiin. Todellisuus sopimusneuvotteluiden suljettujen ovien takana alkaa varmaan rivikansalaistenkin silmissä tuntua aivan toissijaiselta, kun sopimuksen salailu yksinkertaisesti tarjoaa liikaa kritisoitavaa. Aihe on vapautettu politiikkanörttien ja kansalaisaktivistien piiristä yleiseen tietoisuuteen.

Suomalaiset kansanedustajat ovat saaneet huomiota paljastaessaan, kuinka monimutkaista ja rajoittunutta sopimuspapereihin perehtyminen on jopa niillä harvoilla, jotka ovat valiokunnan siunauksella saaneet tehtäväkseen raportoida sopimusneuvotteluista. Suuri valiokunta on antanut tämän mahdollisuuden kahdelletoista edustajalle, kera lukuisten absurdien rajoitteiden.

Mutta tätäkin pidemmälle voidaan salamyhkäisyydessä mennä. Irlantilainen meppi Luke Flanagan on saanut Euroopan parlamentilta vaatimuksen poistaa internetistä videon, jolla hän demonstroi TTIP-sopimuksen tarkastelun byrokratiaa käymällä sen itse läpi kameran edessä. Virallinen syy videon poistamispyynnölle oli tässä tapauksessa henkilökunnan identiteetin suojeleminen mutta Flanagan argumentoi aika hyvin tämän perusteen nurin. Kummallisinta tässä kaikessa on se, miksi videoon alun perinkään haluttiin kohdistaa yhtään enempää huomiota tällä tavalla. Sellaisenaan ilman mediapommitusta sitä nimittäin olisi tuskin moni nähnyt, ainakaan Irlannin ulkopuolella.

Mikäli sopimuksen salamyhkäisyyttä tukevat ovat tehneet tällaisen päätöksen kriisiviestinnällisenä ratkaisuna, taisi mennä toteutus aika pahasti puihin. Tämän kaltaisten mediajuttujen ja kansalaisyhteiskunnan tekemän vastarinnan (kiitos Greenpeacen) kautta TTIP:tä ei voida lakaista keskusteluaiheena maton alle edes valtamediassa enää missään vaiheessa neuvotteluiden etenemistä ja/tai yskimistä.

2) Tietovuotajien via dolorosa

 

9d1e9510244541f03097c5c9d9d9b088109e3394

Aasinsiltana Greenpeacen tekemästä tietovuodosta muihin vastaaviin, on globaalisti käydyssä verokeskustelussa tietysti ollut pääedellytyksenään tieto ja sen vuotaminen. YLE:n varsin kädenlämpimän vastaanoton saaneen MOT-reportaasin jälkeen on viimein tullut mahdollisuus perehtyä Panaman papereihin omatoimisesti ICIJ:n perustaman tietokannan avulla ihan itse. Vaikka Panama-gate onkin jatkunut jo viikkotolkulla laajentuen yhä suuremmaksi kokonaisuudeksi, keskustelu sen kaiken takana olevasta datasta ja sen alkulähteestä jatkuu perustellusti.

Suomessa verottajahan on iskenyt tiedon omistajuuden näkökulmasta aika merkittävästi kapuloita rattaisiin, ja YLE on ollut tiukka suojellessaan käytössään olevaa tietoa. Sananvapauden huippumaassa tällainen Panaman paperien liittyvä kansainvälisestikin ainutlaatuinen menettelytapa kohottaa ihan syystä kulmakarvoja meillä ja muualla.

Kansallisvaltiot voivat ryhtyä monenlaisiin toimenpiteisiin ilman tällaista lähdesuojan haastamista. Jos esimerkiksi viisi suurta EU-maata päättää yhdessä tuumin yrittää muuttaa käytäntöjä tietovuodosta johtuen – samalla pakottaen keskusteluun omia ongelmakohtiaan verokeskustelussa – ovat vaatimukset tällaiseen syntyneet poliitikkojen ja poliittisen järjestelmän suuren mediamylläkän takia kokemasta paineesta. Jos suomalaisessa yhteiskunnassa mediaa dominoivat uutisotsikot siitä, että viranomainen haluaa kerätä tietoa tietovuotojen takaa omaan käyttöönsä ja uhkailee tiedonomistajaa voimakeinoilla, millaisen kuvan se antaa kansalaisille hallinnon halusta purkaa ongelmavyyhtiä? Toimenpiteet edellä, tekniset menettelytavat takana – ja silloinkin asiallisesti, kiitos.

Anonymiteettinsä vielä säilyttäneen vuotajan suhtautuminen mediaan oli muuten korostetun epäröivä hänen julkisessa lausunnossaan tietovuodosta. Süddeutsche Zeitung ei todellakaan ollut ensimmäinen mediataho, jolle John Doe dataa tarjosi. Tässäkin mielessä verokeskustelu on äärimmäisen tervetullutta kansainvälisesti – nyt ainakin mediat tietävät, että ihmisiä oikeasti kiinnostaa tieto yritysten veronkierrosta! Sen sijaan rivikansalaista ei välttämättä juurikaan kiinnosta mistä tieto lopulta tuli, ainakaan itse asian pihvia enempää. Mediaa sen sijaan kiinnostaa, ja niin kiinnostaa monia muitakin tahoja.

En edes halua tietää, Edward Snowdenin jälkeen, mitä Panama-vuotajalle tapahtuisi, jos hänen identiteettinsä paljastuisi. Vertailua voi harrastaa esimerkiksi LuxLeaksin vuodon tekijöiden kanssa. Heidäthän on nyt haastettu oikeuteen Luxemburgissa.

Syyttäjä kertoo myös samassa tapauksessa syytettyyn toimittajaan kohdistavan sakkovaatimuksen taustaksi sen, että vaikka syyttäjä “ei ajakaan lehdistöä oikeuteen, kokee se [tämän nimenomaisen] toimittajan menneen kollegoitaan pidemmälle.”

Vähän niinkuin Süddeutsche Zeitung verrattuna niihin kaikkiin muihin. Mokomatkin intoilijat.

3) Antikvariaattilöytöjen graalin malja

 

bookstore-482970_1280

Aina välillä tulee kahlattua jotain itselle tuntematonta antikvariaattia ulkomailla sellaisella indianajonesmaisella tunteen palolla. Näin minulle kävi esimerkiksi Vancouverissa MacLeod’sissa etsiessäni yhtä 1970-luvulla painettua romaania (jota en ole vieläkään löytänyt mistään) tai viimeksi Caenissa antikvariaatissa, jossa oli tasan yksi hyllyllinen englanniksi painettua tuotosta, ja sieltä löytyikin itselle aika mainio aarre. Mutta sitten joskus joku antikan pitäjä tekee sellaisen löydön että oksat pois ja jalat maan pinnalle. Kuinka usein sitä mahtaa löytää Napoleonin sotien aikaisen kenraaliluutnantin 204-sivuisen muistikirjan jostain pinojen seasta? Ensimmäinen kysymys tätä lukiessa oli tietenkin se, että millä ihmeen mäihällä tuollaista löytää! Toinen vieläkin olennaisempi kysymys taitaa kuitenkin olla, että miten ihmeessä tuo kirja on päätynyt kaikista maailman paikoista Tasmaniaan!

Kuvitus:
#1: Greens EFA, kuvakaappaus Youtube-videosta
#2: Gerry Huberty, Luxembourg Wort
#3: Pixabay, CC0

Continue Reading

Viikon valinnat #2: aivot tuhoutuvat, tiedotteet giffeinä, Tuntematon sotilas englanniksi

Huvittavaa kyllä, ajattelin pitää tänään someretriitin – ihan muutaman tunnin vain yritän olla seuraamatta asioita. Mitä tästä seurasi? Kävin läpi sekasortoisia linkkiviidakoitani, selailin läpi Areenaa, parantelin työlistojani tulevia päiviä varten. Kai tämäkin lasketaan rentoutumiseksi? Toisaalta, onhan se niin, että vaalit ovat ihmisen parasta aikaa, ja tämäkin hektisyys loppuu joskus!

1) Google välitti tiedotteen gif-muodossa

gif
ilmeeni kun (Wired

Haha, vai että sellainen saapunut viesti! Voin vain kuvitella, miten vastaanottava puoli on reagoinut tähän. Ensimmäisenä reaktiona tulee huvitus, sen jälkeen konservatiivinen hämmennys, epäusko ja loukkaantuminen. Epävarmuus omasta mielenterveydestä. Lopulta kuitenkin asian varmistuttua huvitus ja ihmettely siitä, mihin maailma on menossa.

Toisaalta, tätä on myös pakko ihailla, koska rakastan GIF-taidetta. Älypuhelimien ja internetin käyttötapojen muuttuessa yksi suurin ongelma minulle on ollut videoiden ylivoima mediamuotona. Inhoan sitä, kuinka joudun perehtymään tietoon audiovisuaalisesti niin haluamattani. The Guardianin NSA-valvonnasta aikoinaan tekemä juttu sai minut lähettämään ihannoivaa palautetta sen tuottajille, koska he antoivat lukijalleen mahdollisuuden valita, milloin ja miten perehtyä erinomaisiin videomateriaaleihin tekstin sijaan. Automaattisesti lataavat videot – erityisesti äänekkäät sellaiset – saavat vereni hyytymään ja useammin poistun sivulta kuin klikkaan sen pois päältä, mikäli stop-napin etsiminen on tehty vähänkään liian vaikeaksi.

Tästä syystä GIF on täydellinen väline. Se kaptivoi, se liikkuu, sen tekeminen vaatii hieman taitoa mutta mahtavan GIF:n takana täytyy olla erinomainen idea, eikä paljon muuta.

Tässä tapauksessa GIF itsessään ei ollut mitenkään erityinen, monelle se on tuttu muista yhteyksistä. Mutta Googlen käyttämänä virallisena tiedotteena.. se on jotain aivan erityistä. Vähän niin kuin maailman ensimmäinen sodanjulistus Twitterissä. Genrerajat murtuvat.

2) Tuntemattoman sotilaan uusi englanninkielinen laitos

penguin
Ehdotukseni kansikuvaksi!

Tätä on odotettu. Olen kuullut monesta eri lähteestä moneen eri otteeseen, että vanhan kunnon “Tuntsikan” alkuperäinen englanninnos on aikamoista kuraa. Tämän takia oli mahtavaa lukea uutista siitä, että tuo suomalaisen kirjallisuuden merkkiteos päätyy asiankuuluvan perusteellisen käännöstyön päätteeksi osaksi Penguin Classics -sarjaa. Mahtavaa!

Hämmennys ja ilo oli kylläkin vielä suurempi, kun näin kääntäjän nimen. Liesl Yamaguchilla kun on huomattavan suuri rooli akateemisen tieni kehityksessä. Vuonna 2006 istuin nimittäin North American Studies -sivuaineohjelman järjestämässä America Voices -seminaarissa. Paikalla oli monia Fulbright-luennoitsijoita, jotkut varttuneempia tutkijoita, jotkut tuoreita stipendiapurahan saaneita, amerikkalaisia nuoria opiskelijoita. Yksi heistä oli Liesl Yamaguchi, ja hänen esityksensä japaninamerikkalaisista, otsikolla Erasing Embarrassment, herätti minussa suuria, suuria tunteita. Jenkkien toteuttama leiritys oli minulle ihan tuntematon ilmiö, josta en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. Yhdysvaltalaiskuva 2. maailmansodan yksioikoisina sankareina sai suuren särön mielessäni.

Myöhemmin kirjoitin itse japaninamerikkalaisten leireistä esseetä englantilaisen filologian puolelle. Tilasin netistä kirjoja, luin artikkeleita, analysoin, kenties ensimmäistä kertaa koko yliopistouran aikana. Erään kirjallisuus-esseen kirjoitin Joy Kogawan teoksesta Oba-san, sama aihepiiri silläkin. Alkuperäistä projektia en kuitenkan saanut koskaan valmiiksi erinäisistä syistä. Tämän valaistuksen jälkeen havaitsin kuitenkin yhä selkeämmin, ettei filologia ollut oma alani, vaan voiton vei historia ja historiantutkimus. Yleisemminkin sotahistorialla on hämmentävä merkitys elämääni. Kahden kuukauden armeijakokemuksen ja siviilipalveluksena loppuun viemäni palveluksen jälkeen suhteeni sotaan on monimutkainen. Koen olevani tavalla tai toisella pasifisti, mutta sota on elokuvan ja kirjallisuuden genrenä minulle yksi tärkeimmistä.

Tuntemattoman sotilaan olen lukenut ensimmäistä kertaa 10-vuotiaana löydettyäni siitä pienen Seuran tuottaman pokkaripainoksen muuton yhteydessä varastosta. Luin tuota pikkuista kirjaa aina välitunneilla. Se vei minut mennessään. Lapsuuteni itsenäisyyspäivän riittinäni oli myös aina käydä onnittelemassa sotaveteraanipappaa, joka oli syntynyt 6. joulukuuta ja nimeltään Niilo Nikodemus Virta. Hänen luonaan syötiin kakkua ja pidettiin Tuntematon sotilas aina auki taustalla. Lapsetkin saivat katsoa. Yläasteella kirjoitin kirjaesitelmän Tuntemattomasta sotilaasta ja Sotaromaanin ilmestyttyä luin peräkanaan molemmat teokset vertailevalla otteella. Kokonaislukukertojen määrä on jo vuosien varrella unohtunut, kuten ehkä joillakin vaikkapa Tolkienin teosten vastaavat.

Englanninkielistä laitosta en ole kuitenkaan lukenut koskaan. Ystävälleni Jarrodille lähetin sen kyllä joululahjaksi muutama vuosi sitten Kanadaan, koska hän arvostaa ja on muutenkin kiinnostunut suomalaisesta kulttuurista. Laitoksen arvioidut puutteet saattoi tällä kertaa antaa anteeksi; antikvariaatista löytyneessä painoksessa oli mukana niin hyviä valokuvia elokuvan ja Pyynikin kesäteatterin esityksestä sekä pitkä esipuhe kirjan merkityksestä Suomelle.

Toivottavasti Jarrod ei lue tätä, koska nyt tiedän mitä haluan antaa hänelle ehdottomasti joululahjaksi tänä vuonna. Sama pätee minuun, tiedän myös mitä itse luen joululomalla. Kiitos Liesl. Innolla odottaen.

Muissa uutisissa:

* Näyttöjen tuijottelu yömyöhään tuhoaa tai vähintäänkin mullistaa aivotoiminnan. Juujuu. Tiedettiin. *palaa klikkailemaan* Ainiin, tämä on videomuodossa. (This is what happens to your brain and body when you check your phone before bed, Business Insider)

* Oletko aina miettinyt, miksi Bill Clintonista kerrotut sikarivitsit saavat aina niin railakkaat naurut 1990-luvun komediaohjelmissa? Yksi esimerkki tässä. Minä en tiennyt koko tarinaa, kunnes lopulta googletin asian. Nyt tiedän. Lähestykää tätä NSFW-tietoa varovaisuudella. (What, Exactly, is The Cigar Story? Slate)

* Tässä huikea katselmus poliittiseen videoremiksaukseen. Sisältää Hitlerin, Thatcherin ja Bushin. Ei kuitenkaan Cameronia. Hän on sen sijaan tässä alla. Ha! Taidetta.

Continue Reading