Kuukausien valinnat #9

Viimeisten kuukausien aikana olen joutunut myöntämään ikävän asian: maailmassa on liikaa mielenkiintoista tietoa. Yhä useammin joudun siirtämään kiinnostavat artikkelit syrjään, Facebookin tallennuksien syövereihin, Muistiinpano-widgettiin tai kirjanmerkkeihin. Siellä nuo kaikki aikaa myöden näivettyvät ja kuihtuvat omaan vääjäämättömään vanhentumiseensa. Tässä ei auta edes kuratointi tai keskustelut tuttavien kesken. Yhteiskunnallisen keskustelun seuraaminen osana muuta arkea, johon kuuluu jo valmiiksi sen jatkuva päivystäminen oman työn takia, on monesti liian uuvuttavaa.

Tilasin taannoin New Yorkerin tarjouskampanjan, kun viimein tuli vastaan ulkomainen lehti, jota pystyi testaamaan printti-versiona varsin edullisesti. Rajasin tilauksen nimenomaan paperiin, koska sähköpostini, RSS-syötteeni ja someni on jo äärimmillään täynnä häiriötekijöitä. Silti joudun irtautumaan neljästä eri sähköpostilistasta, jotta sain lehteni vain ja ainoastaan postitse. Sekään ei valitettavasti auta, kun huomaan, että joudun raivaamaan kaikesta muusta arjesta sen ajan, jonka ehdin käyttää laatujournalismin kuluttamiseen. Kulutustuotehan sekin valitettavasti on, joka vie rahan lisäksi myös huomiokyvyn. Tämä sama tosiasia on saanut lopettamaan aikaisemmin niin Ulkopolitiikan, Kanavan kuin Suomen Kuvalehdenkin tilauksen. Jokainen näistä oli äärimmäisen mielenkiintoinen, korkealaatuinen ja ajatuksia herättävä tuote. Jokaisen tilaus on päätetty huushollissani, koska aikaa niille ei ole ollut. Nyt minulle tulee vain pian loppuva New Yorker, ja senkin numeroissa olen jäljessä kaksi viikkoa.

Mikä avuksi? Vaikea sanoa. Toivottavasti vielä joskus löydän tasapainon, jossa koen aikani riittävän sekä sen ajan tuhlaamiseen luovuuden takaamiseksi että sen sijoittamiseen kirjojen, lehtien ja somen muodossa.

  • Loistavana aasinsiltana pohdintaani, suosittelen vahvasti kuukausia sitten lukemaani Clay Johnsonin kirjoittamaa Information Dietiä. Tässä yksi arvostelu kirjasta, josta saa hyvän kuvan siitä, miten Johnson lähestyy modernia informatiotulvaamme ja miten hänestä pystyttäisiin ainakin osin ratkaisemaan sen tuottamia ongelmia. Ratkaisut eivät ole koko yhteiskuntaa hyväileviä mutta toimiva vertaus roskaruuan ja “roskainformaation” – tai vähintäänkin kansalaisen itsehillinnästä näiden äärellä – voi avata silmät monella tavalla meitä ympäröivään informaation maailmaan. Vaikka en aivan purematta itse niellyt kaikkia esitettyjä ideoita ja arvolatautuneita lähtökohtia, suosittelen silti kirjaa ehdottomasti näitä asioita pohtiville – ja ennen kaikkea myös niille, jotka eivät vielä ehkä ole sitä tehneet. (julkaistu 2011, 164 sivua.)
  • Dramaattisesti nimetty artikkeli “Stop Googling. Let’s Talk” oli aika hyvä brutaalisuudessaan, ja sivalsi itseänikin aika syvälle. Mietin tässä sitä, miten älypuhelimen vaikuttaa omiinkin sosiaalisiin suhteisiini. Opittavaa olisi – nimittäin oppimista ulos huonoista tavoista. (New York Times 27.9.2015)
  • Ja lopuksi vastinpareina kaksi erilaista näkökulmaa, niin kriittisyydeltään kuin ongelmanratkaisun syvyydeltään, aiheena muuta kuin internetin ja informaation käyttöön liittyvät kysymykset. Ensin: Mukava pieni evankeliumi ja tarttumapinta eettiseen kuluttamiseen, jonka nerokkuus ja merkitys populismin maailmanvalloituksen aikaan vähän liiankin arkipäiväiseltä. Niin ei tarvitsisi olla. (HS 2.1.2017, lukuaika: 2min) Sitten: Syvää luotaava artikkeli eettisen shoppailun ja boikotointikulttuurin tehottomuudesta 2010-luvun vaateteollisuuden parissa ja tämän kyynisen analyysin jälkeen myös ehdotus kehittyvien maiden ja niissä toimivien yritysten toimintaolosuhteet huomioivaksi, maiden omien instituutioiden voimaan perustuvaksi ratkaisuksi. (Huffington Post)
Continue Reading

Viikon (tai pikemminkin kuukausien) valinnat #8

 

Valtion virkamiehen arki uuvutti bloggaajan, katso tästä huolimatta aiempaa ytimekkäämmät kiinnostavat uutis- ja artikkelivalinnat! Tämä aloituslause ei mahtuisi moneenkaan uutisotsikkoon mutta tämän kerran annan itselleni vapauden sanailla näin. Sen verran lyhyemmät – suorastaan hissipuhemaiset – ovat lähiaikoina ja vähän pidemmänkin aikaa sitten bongaamieni juttujen saatteet.

  • Nieman Labs avasi taannoin Washington Postin tavan tuoda ilmaislukijan hieman lähemmäs maksavan lukijan roolia vaatimalla näiden sähköpostiosoitteita. Vastineeksi tästä vaivasta artikkeleita ilmeisesti sai luettua mutta bonuksena mukaan tuli liitos uutiskirjeeseen ja mahdollisesti kytkykauppa-ilmaissisältöä. Huvittavaa kyllä, ilmaislukijat pysyvät ilmaislukijoina mutta ratkaisun koukkuna on lisäsisällön työntäminen lukijalle vastentahtoisesti. Innovatiivista, sanoisin, ja alan on syytäkin kokeilla tällaisia ratkaisuja, koska lukijoiden muisti ei välttämättä ole kauhean pitkä, mikäli käytäntöjen kokeilemisen tuloksena on jyvien erottelu akanoista ja virhearviointien toteaminen ja käytäntöjen muutokset. Eri asia on se, miten tämäkin ratkaisu on lopulta vaikuttanut lukijatilastoihin.
  • Yli puoli vuotta vanha The Atlanticissa julkaistu Robinson Meyerin pakina sosiaalisten medioiden voimasta seitsemän kuolemansynnin tyydyttäjänä ei ole vanhentunut päivääkään. Ikuisuuskysymykset siitä, miksi ylevät, poliittiseen kanssakäymiseen yksin perustuvat palvelut eivät koskaan vakiinnu ja amapaisen kansansuosioon, saavat tätä kautta yksinkertaisen vastauksen. Vastuullinen yhteiskunnallinen kanssakäyminen ei ole varsinaisesti mikään synti.
  • Kansasin yliopisto julkaisi ja Science Daily kirjoitti elokuussa siitä, miten ihmiset erottavat toisiaan sosiaalisen median välityksellä käydyn kanssakäymisen ja sen toisen, oikean vastaavaan. Professori Hall käytti hyvää vertausta sometuksesta eräänlaisena ihmisten katseluna (“people watching”). Vaikka monilla palveluissa onkin tätä paljon järkevämpiä ja syvällisempiä tarkoituksia, tämä introvertti ainakin allekirjoittaa asian. Ihmiset ovat kiinnostavia mutta kuka jaksaisi kommunikoida niiden kanssa koko ajan? Yhden prosentin sääntö osoittaa jälleen toimivuutensa – jopa aktiivisinkin somettaja, joka jakaa elämäänsä ja mielipiteitänsä kaikkien iloksi ja kauhuksi, haluaa syystäkin aika ajoin olla vain hiljaa ja lurkkailla.
  • Tässä hieman tuoreempi juttu AdWeekiltä/Social Timesiltä, jossa aika mielenkiintoisesti avataan kokonaisuudessaan Yhdysvaltain presidentin sosiaalisen median siirtäminen yhdeltä presidentiltä toiselle. Poliitikon sosiaalisen median sisältöjen arkistointi ja avoimuus (sekä näiden seikkojen takaaminen) ei ole tainnut olla koskaan näin kiinnostavaa. Somehistorioitsija tykkää tästä.
  • Muistatteko mitä oikeastaan kävi, kun Kaarina Hazard haukkui Sami Hedbergiä – tai ainakin niin asia koettiin, uudelleenfreimattiin ja somessa alkuperäiset tekstit lukematta lynkattiin? En minäkään mutta onneksi Suomen Kuvalehti kirjoitti koko mediaspektaakkelista hyvän syväluotaavan koosteen. Muistutukseksi siitä, miten saadaan aikaan kohu loukkaantumalla ja sitten irroittamalla pari lausetta kontekstistaan – vai meniköhän se toisin päin?
  • Wired kirjoitti Facebookin yhteiskunnallista keskustelua kieroihin suuntiin vievistä algoritmeistä jo ennen kuin Trumpin vaalivoitto herätti koko liberaalin maailman hämmennykseen. Argumentin mukaan Twitter ja Facebook ovat jossain vaiheessa “trending topics”-konseptin laadun takaamiseksi alkaneet käyttää työntekijöitään relevantin sisällön suodattamisessa ja toimimaan näin perinteisenä toimittavana uutistahona. Juju on kuitenkin siinä, että nämä firmat ovat toimineet samalla tavoin jo algoritmien aikaan, joten väite siitä, että jokin olisi periaatteellisesti muuttunut Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikaan on väärä, vaalit ovat vain avanneet kommentaattorien silmät jo pitkään vallinneelle tilalle. Jälkiviisaille artikkelin muutkin havainnot (esimerkiksi techie-johtajien omista ideologioista) tarjoavat hyvää pohdinnan aihetta.
  • Timen analyysi Facebookin aikajanan historiasta sopii loistavaksi kumppanijutuksi Wiredin edellämainitulle.
  • Nieman Labsiin on hyvä myös lopettaa tämä rutistus: tämä juttu erittelee hyvin, miksi mobiilikäyttäjien määrän kasvu voi johtaa monenlaisiin huoliin. Johdattelevasti jätän vain tämän sitaatin tähän. “We found that, relative to computer users, mobile users spent less time reading news content and were less likely to notice and follow links and to do so for longer periods of time.” Suosittelenkin siis mobiiliselaajia: klikatkaa näitä linkkejä! Jääkää edes Wikipedia-jatkumoon jumiin hetkeksi, se tekee hyvää, kuten toki tekin kaikki tiedätte.

Ei mulla muuta – siirryn tästä takaisin keräämään kiinnostavia artikkelibongauksia, palataan asiaan taas vaikka puolen vuoden päästä! (toivottavasti kuitenkin aikaisemmin).

 

Kuvitus:
#1 Pixabay, CC-0

Continue Reading

Tatun kirjamessujen anti

Takanani on todella antoisa kirjamessukokemus. Näin viikon jälkeen on kiva vielä jälkikäteen pohtia viikonlopun tunnelmia: mitä reissusta jäi käteen? Mitkä olivat kohokohdat, oliko jotain pettymyksiä? Ja tärkeintä kaikesta: mitä tuli kannettua kotiin kirjahyllyn täytteeksi?

Kaikki ne luennot, jotka kävin katsomassa ajatuksella, olivat lopulta mainioita ja katsomisen arvoisia. Vaikka etukäteen kovin uhosinkin, ei ihan kaikilla etukäteen suunnitelluilla luennoilla juokseminen kuitenkaan lopulta ollutkaan minulle kovin luontevaa. En yksinkertaisesti osannut kiirehtiä paikasta toiseen! Onneksi sentään joka päivään mahtui ainakin kolme kuuntelukokemusta, joten ihan pahimpia OCD-syytöksiä en joutuisi kuuntelemaan jos sellaisia minulle esitettäisiin.

Haahuilu ja vaeltelu taitaa olla minulle yksinkertaisesti se ainoa oikea tapa viettää messuja. Tämän ansiosta tulin rupatelleeksi esimerkiksi lukion äidinkielenopettajani kanssa hetken ja käyneeksi läpi erittäin suurella tarkkuudella kaikkien lempikustantamoideni valikoimat molempina päivinä. Samalla pieteetillä selailin läpi myös kaikkien messujen antikvariaattien valikoimat. Pakko kylläkin myöntää, että enemmänkin antikoita olisi paikalle myös mielestäni mahtunut! Toisaalta ymmärrän hyvin tilarajoitteet ja B-halli olisi voinut olla hyvinkin liian ahdas jos näytteilleasettajia olisi ollut tätä enemmän. Onneksi kaikki lempparini olivat paikalla molemmissa halleissa kaikesta huolimatta, joten sekä Sammakko, Teos ja Into kustantamoista että Omituisten Opusten kauppa ja Brahen Antikvariaatti antikoista olivat paikalla. Jälkimmäisen nykyinen kauppias on minulle tuttu jo Paimion Vistan antikvariaatin ajoilta. Putiikin näkeminen antoikin hyvän muistutuksen taas käydä paikan päällä Brahenkadulla, vaikka tällä kertaa ei löytöjä tullutkaan heidän pöydiltään.

ctrakd0xyaac5vs
Lämminhenkinen jutustelu Kaminerin kanssa veti päälavan täyteen väkeä

Luennoista Wladimir Kaminerin haastattelu päälavalla oli oikein sympaattinen ja lupsakka. Harmi vain että kaikki vitsit eivät selkeästikään selvinneet Roman Schatzin käsittelystä kääntymään suomeksi, koska monessa otteessa saksaa ymmärtävä yleisö hörisi naurusta junttisuomalaisen mietiskellessä sitä, mistä lienee puhe. Onneksi kahden vuoden lukiosaksalla sentään erotin äidin ja Putinin toisistaan, joten kenties lämpimän tunnelman välityksessä oli tuolla pohjalla jotain merkitystä.

Huvittavaa kyllä, toinen mieleenpainuvin viikonlopun puheohjelmista oli J-P Jalon vetämä jääkiekkoaiheinen paneeli, jossa haastateltavana oli turkulainen kiekkolegenda Timo Nummelin ja tuoreen jääkiekkokirjan kirjoittanut Michael Sundstén. Alun perin tätä paneelia ei ollut tarkoitus käydä katsomassa vaan hieman sen jälkeen samaisella Kuisti-lavalla pidettyä Pentti Matikaisen 1990-luvun vaihteen valmennusmenestyksistä kertovan kirjan hehkuttamista. Makedonian kirjalaatikoita ajatuksella lauantaina seuranneena hämmennyin kuitenkin, kun huomaamattani tuttu ääni oli alkanut hivuttautua taka-alalta alitajuntaani. Olin sattunut katsomaan juuri pari päivää sitten – ei saa kysyä miksi – vanhoja Gladiaattorit-jaksoja Youtubesta, joissa hyvin ysärihenkinen Jalo oli juontanut sankarilajeja huikealla eläytymisellä. Vaikka Nummelin tarinat olivatkin sisällöltään timanttia ja Sundsténin kommentit kirjanteosta mielenkiintoisia, paikalle minut veti käytännössä siis.. Gladiaattorit.

Ei ollut muuten yllätys, että ostin messuilta nimenomaan tämän jääkiekkokeskustelussa keskiössä olleen teoksen. Suomalaisten kiekkotähtien helposti pureskeltavissa mutta silti kovin perusteellisesti toimitetuissa tarinoissa on sitä jotain ja toimivat erinomaisina kevyinä pyrähdyksinä NHL:n maailmaan siellä menestyneiden seikkailijoiden silmin. Itse etsin sivuilta ensimmäiseksi Petri Skrikon tarinan, jonka ahmin yhdeltä istumalta. Vancouver Canucks -fanina tuo joukkueen ensimmäinen suomalainen on aina ollut kovin kiinnostava hahmo minulle, ja sain heti ensitarttumalta kirjalta paljon. Innolla odotan myös tulevia kappaleita, joita aion napsia juuri siinä järjestyksessä kuin vain sopivalta tuntuu.

Vielä myös eräs luentohuomio, joka tekee mieli jakaa: kun sunnuntaina olin jo hieman väsynyt messuvilinään ja valmis vetäytymään hiljalleen kodin rauhaan satuin seuraamaan hetken Tieto-lavalla keskustelua introverteistä ekstroverttien maailmassa. Roman Schatz toimi jälleen haastattelijana, kun ilmeisen suositun luennoitsijan ja aiheesta paljon kirjoittaneen Sylvia Löhkenin tehtävänä oli reagoida showmiehen täkyihin. Selkeästi huomasi, että lavalla oli aiheen kannalta spektrin eri päissä olevat ihmisluonteet. Kaiken kaikkiaan keskustelusta huokusi silti leikkisän lämmin väri ja täydet Tiedon penkkirivit hymyilivät ääneen pitkin keskustelua. Tarkkailin itsekseni aika ajoin ympärilleni kuinka tyytyväisiä katsojat olivat – ja kas, vieressäni keskustelua seurasi jossain kohtaa itse tasavallan presidentti myös paikoin jutuille ääneen huvittuen. Muistelin lämmöllä hieman jälkikäteen myös viime vuonna sattunutta hauskaa soittoa Luonto-Suomeen, löytäen selkeän yhteyden näiden kahden sattuman välillä. Jotenkin tosi sympaattista, että valtionpäämiehemme jutustelee ojakärsämöistä ja naureskelee introverttihavainnoille messuväen seassa arkenaan. Hieno maa.

Mutta niin: mitä tuli ostettua?

Metsästyssaaliini (jääteen join heti kuvanoton jälkeen)

Kuten todettua jo aiemmin, jääkiekkoluennolta mukaan tarttui Michael  Sundsténin Jäähän kohdistunut rakkaus (Bazar). Kymmenen pistettä muuten nimivalinnasta. Voin vain kuvitella millainen sarjakuvatyylinen lamppu on nimen keksijällä pään päälle syttynyt (kyseessä siis viittaus päähän kohdistuneeseen taklaukseen). Tähän mennessä tämä vaikuttaa mainiolta ostokselta jo senkin takia, että kirja on Bazarin tuottamana ollut immuuni jääkiekkoaiheisten kirjojen kardinaalisynnille: ainakin Suomessa niiden kansitaide fontteineen päivineen on yleensä ihan tolkuttoman rumaa, niin alkuperäisteoksissa kuin käännöslaitoksissakin. Tässä tapauksessa Sundsténin teos on mainio poikkeus sääntöön. Toivottavasti pääsen lähiaikoina kuitenkin myös lukemaan lisää tarinoita, ettei jää arviointi pelkästään kansien katseluksi.

Wladimir Kamineria fiilistelin jo perjantaina ennen kirjamessuvierailua Ryssändiskossa Sammakon messuklubin tanssilattialla. Valitettavasti videolta ei ihan välity huikeat biitit sellaisina kuin ne kuultiin joratessa mutta vannon, että meininki oli mahtavaa! Kaminerin teoksia en ole koskaan ennen lukenut mutta Venäläiset naapurit (Sammakko) vaikutti premissiltään niin mielenkiintoiselta, että messujen päätähden tuoreen teoksen ostaminen ja siihen nimikirjoituksenkin saaminen tuli ikään kuin luonnostaan. Kenties Kaminerin kiinnostava tausta vuonna 1990 Venäjältä Berliiniin muuttaneena antoi tarvittavan sysäyksen sille ajatukselle, että tässä on mies, jonka tarinoita näiden kahden kulttuurin kohtaamisesta ei voi missata. Kaminerinkin olen jo korkannut yöpöytälukemisena tätä kirjoittaessa, ja esipuhetyylinen pintakosketus loi minulle lupaavan tunteen. Wladimirin tyyli voi hyvinkin sopia minulle, ja tämä on varmasti oikein hyvä ensikosketus siihen.

Messukantamusteni tietokirjavalinta oli tänä vuonna John Deweyn klassikko Yksityinen: julkinen toiminta ja sen ongelmat (Vastapaino). Kyseessä on vanha gradukirjani, johon olen aikoinaan pintaraapaisun tehnyt etsiessäni muutaman todella osuvan argumentin lähtöpistettä. Vuonna 1927 kirjoitettu teos tarjosikin monia hyviä näkemyksiä julkison eli yhteiskunnallisessa julkisuudessa toimivien ja sen piirin tapahtuviin reagoiviin kansalaisten toimintaan (sanaselitys omani, ei yksin Veikko Pietilän tulkinnan referaatti). Sittemmin olen pariin otteeseenkin hypistellyt kaupoissa teosta ikään kuin siihen materiaalista tuntumaa hakien ja pohtien sille paikkaa kirjahyllyssä. Tällä kertaa Dewey lähti sitten lopulta mukaani, niin kovasti se minulle iski silmää. Todennäköisyydet sille, että vielä kerran tartun siis herran teokseen ja luen sen rehellisesti kannesta kanteen, nousivat samalla ekspontentiaalisesti! Vastapainon pöydillä tein myös vaikutustyötä ja toistin jokavuotisen pyyntöni siitä, että kustantamon tulisi tehdä uusi painos Benedict Andersonin Kuvitelluista yhteisöistä. Kuulemma sen perään on kyseltyki jo varsin paljon, joten kenties sen vielä näemme vaikkapa ihan pokkarimuodossa! Pyrin siihen, että Dewey on viimeistään siihen mennessä luettu sikarituolissa kulmakarvoja rypistellen ja merkitseviä “aa!”-äännähdyksiä viljellen.

Tästä ei muuten lastenkirja parane!

Näiden teosten lisäksi ostin lähinnä ruokamessujen puolelta erinäisiä maistiaisia ja spontaaneja maustekaapin täydennyksiä – ja lahjoja! Lahjojen ostaminen on myös messujen aikaan ehdoton must. Näiden osalta avasin kylläkin pelin jo ennen messuvierailuni alkua, kun kävin hakemassa hyvän tuttavani Jukka Vornasen uunituoreen tietokirjan Lihansyöjien maa (Into, Taru Anttosen kanssa kirjoitettu) perjantaina sitä juhlistaneista avajaisiskekkereistä Titanik-galleriassa.

Jokavuotinen antikvariaattilöytöni oli tällä kertaa lapsuusajan lempikirjasarjani eli Jukka Parkkisen luomat Kalevi Korpin tarinat yksissä siistissä kansissa. En voinut vastustaa kirjan kutsua ja se meneekin takuuvarmasti joulu- ja tai synttärilahjaksi tuleville lähipiirini lukutoukille. Samoin käy eräälle toisellekin, Teoksen pöydiltä hankitulle lastenkirjalle, jota en edes tässä uskalla paljastaa, koska kirjan vastaanottajan synttärijuhlat ovat pian tulossa – ja tiedä vaikka hänen vanhempansa tätä lukisivat! Näiden kahden lisäksi lahjalistoille saattaa päätyä myös hämmentävimmän antikvariaatin kätköistä löytynyt mielenkiintoinen Guy de Pourtalésin vanha mutta hyväkuntoinen Chopin ou le poète, suomalaisittain Sävelten runoilija Chopin (Otava). Hämmentäväksi kätköstä teki se, että kirja annettiin minulle ilmaiseksi, kuten kaikki muutkin teokset tuon mysteerisen antikan pöydiltä. Ilmaiset asiat ovat yleensä varsin epäilyttäviä.. saa nähdä siis miten tuonkin lukemiselle käy! Onneksi ystäväpiiristäni löytyy myös eräs hyvin vannoutunut Chopin-fanaatikko, jota kirja varmasti kiinnostaa ihan sen alkuperästä riippumatta.

Loppukaneettina: somettaminenkin oli tosi kivaa koko viikonlopun ajan, ja tässä lienee kohokohta. Harmillista kyllä missasin lopulta molemmat Nummisen keskustelut.. mutta onneksi on selfiet.

Selfiepelko selätetty The Manin kanssa! #kirjamessut #manumminen #jazziapian

Kuva, jonka Tatu Virta (@tatuvirta) julkaisi

Kaikki kuvat: © Tatu Virta

Continue Reading

Kohti kirjamessuja: innostumisia ja tärppejä

Turun Kirjamessut häämöttävät jo horisontissa! Odotan innolla ties kuinka monennetta kertaa tätä syksyn yhtä parhaista viikonlopuista. Olen käynyt messuilla nuoresta pitäen paimiolaisena pikkukoululaisena, joten en edes enää osaa laskea käyntikertoja. Tällä kertaa jännitystasot nousevat tosin ihan uusille lukemille, koska toimin messujen yhtenä virallisena somettajana – taskusta löytyy oikein kulkukortit ja kaikkea sellaista! Jännittävää!

Pääsin osallistumaan somettajan ominaisuudessa jo ohjelman julkistamistilaisuuteenkin ja aika vakuuttuneena katselin kaikkia niitä nimiä, jotka tänäkin vuonna on kiinnitetty messuohjelmaan. Satakunta innostaa ja Saksa vakuuttavat pääteemoina ja toki myös niiden ulkopuolelta löytyy monenlaista kiinnostavaa, juuri julkaistua tai muuten vain ajankohtaista puhujaa. Somettajan roolissa onkin ollut nyt todella hauskaa suoranaisessa festarihengessä suunnitella aikatauluja, joiden mukaan ainakin voi yrittää sinkoilla ympäri messuhalleja viikonlopun aikana. Pyrin parhaani mukaan somettamaan erilaisissa formaateissa – ainakin Twitter, Instagram sekä tuttu ja turvallinen Facebook ovat käytössäni. Siitä en ole vielä tehnyt päätöstä, onko mahdollisten videosisältöjen lopullinen formaatti Facebook Live vai Periscope. Kuitenkin liikkuvaakin kuvaa haluan jakaa messuista kiinnostuneiden iloksi, jos vaikka jotain kivaa ja jännittävää paikan päällä sattuisi – ja miksipä ei sattuisi!

kirjoja kirjoja kaikkialla
Arvioni messukantamuksistani sunnuntai-iltapäivän päätteeksi

Somettamisen “viitta” on itselleni osin myös tietoinen punomani juoni; olen ennen ollut nimittäin aika laiska osallistumaan järjestettyihin ohjelmiin. Sen sijaan olen keskittynyt haahuilemaan ympäri tapahtumapaikkaa päättömästi, kaikki messuständit hyvässä rauhassa läpi käyden ja tuttaviin törmäillen. Varsinkin jälkimmäiseen tarkoitukseen tuo haahuilutaktiikka ihan ehdoton. Kaikkien tuttujen tapaaminen messuilla ei onnistuisi mitenkään suunnitelmallisesti, jokaisella kun on omat tapansa ja tehtävänsä jatkuvasti elävässä ympäristössä. Tässäkin mielessä se festivaalivertaus sopii mielestäni hyvin kirjamessuille – tutut kasvot yllättävät aina iloisesti väkijoukon paljouden keskellä. Täysin orjallinen aikataulujen ja suunnitelmien noudattaminen ei siksikään ole kannattavaa. Vaikka olenkin henkisesti valmis suunniteltuun päivien kulkuun, otan silti itselleni täydet vapaudet heittää lopulta kaikki suunnitelmat romukoppiin jos vain tilanne sitä vaatii.

Mistä sitä tietää, vaikka sattuisinkin näkemään jossain pienimmässä antikvariaattiständissä hienon kokoelman minua jo vuosia kuumottanutta kirjailijaa tai törmäämään lapsuudentuttuun kymmenen vuoden takaa? Tällaisissa tilanteissa menettää helposti ajantajunsa kokonaan ja unohtaa itseään ympäröivän maailman. Parhaillekin näin sattuu, ja heikkomielisille sitäkin useammin (kuten olen huomannut).

Valitettavasti pääsen paikalle messuille vasta lauantaina, koska perjantai menee omissa töissä, joten moni kiinnostava puhuja ja ohjelma jäänee välistä. Aivan ehdottomasti olisin halunnut perjantaina kuulla Miika Nousiaisen mietteitä hänen uudesta kirjastaan Juurihoidosta (Agricola-lava klo 13.15) sekä Meeri Koutaniemen, Katja Ketun ja Maria Seppälän Fintiaani-kirjan ja sitä varten tehdyn tutkimuksen taustoja heidän itsensä kertomanaan (Tieto-lava klo 19.00). Nousiaisen uutuus tulee joka tapauksessa hankittua, koska kaikki muut hänen teoksensa löytyvät jo hyllystä ja uutta janoan jo kovasti. Fintiaanien mailla lienee myös samanlainen pakko-ostos, niin hienoja uutisjuttuja olen fintiaaneista heidän kertomanaan ja kuvittamanaan jo lukenut muualta (YLE:n juttu esimerkiksi on mahtava). Muita ehdottomasti tarkastamiani ohjelmia ja niiden puhujia olisivat olleet todella kiinnostavasti venäläisestä arjesta kirjoittava Kalle Kniivilä (Eino klo 12.10) sekä netikettiä ja somelogiikkaa loistavasti analysoiva Katleena Kortesuo (Agricola klo 11.00). Tuskin myöskään Paperi-T:tä eli Henri Pulkkista runoineen (Agricola 12.45) olisin voinut jättää välistä, sen verran mielenkiintoinen yllätys hänen kirjansa oli. Missattuja ohjelmanumeroita saan onneksi hiukan paikkailtua, kun illalla Dynamossa a.k.a. Dynkyssä pidetään hyvissä ajoissa ennakkoon superhypetetty Sammakon kirjamessuklubi, vetonaulanaan DJ Wladimir Kaminer Ryssändiskoineen. Haavoilleni siis valellaan balsamia neuvostoliittolaisten ikivihreiden muodossa.

 

Lauantaina pääsen sitten tositoimiin ja aamulla lähinnä asetun messutunnelmaan ja otan ensikosketuksiani messuhalliin. Ensimmäinen ohjelmavalinta tulee yhdentoista jälkeen, koska vaihtoehtoina olisi todella mielenkiintoiselta kuulostava Mark Terkessidisin keynote-luento (Auditorio klo 11.15) maahanmuutosta tai pitkään fiilistelemäni Tiina Raevaaran tähdittämä Tiedetunti teemalla humpuuki (Tieto klo 11.30), jossa varmasti käsitellään tieteen ja muunkin tiedon luotettavuutta. Teen valinnan fiiliksen mukaan, kuten myös puolen päivän jälkeen kun vaihtoehtoina olisi joku tiedepohdinnan jatkaminen paneelikeskustelulla tieteen yleistajuistamisesta (Tieto klo 12.00) tai Pentti Matikaisen jääkiekkomuistelmien puinti (Kuisti klo 12.45). Tässä vaiheessa jääkiekko tosin saattaa voittaa, koska tälläkin hetkellä minulla olisi odottamassa lukemista – tai kuuntelemista – legendaarisen jääkiekkomaalivahti Ken Drydenin kirjoittama lätkäeepos The Game. Matikainen voinee toimia tässä mielessä porttiteorian mukaisesti suunnannäyttäjänä, koska tällä hetkellä on juuri menossa kovat pohdinnat siitä, mihin kirjaan seuraavaksi tarttua. The Gamen rinnalla huomiostani kilpailee muun muassa Laura Lindstedtin Oneiron ja Hannu Raittilan Canal Grande.

Loppupäivän must-see-juttuja ovat M.A. Nummisen jommankumman uutuuskirjan pohdinnat, joista valitsen todennäköisesti Jazzin meiningin valottamisen (Kuisti klo 14.30), dekkaristi-tähtien Wagnerin ja Leonin paneeli (Auditorio 15.40) sekä Sammakon suurnimen Kaminerin (Agricola 14.05) esiintyminen. En ole lukenut Kaminerilta kirjan kirjaa mutta olen valmis heittäytymään hänen fanikseen. Tosin eräällä tavalla traagiseksi tilanteen tekee se, että edellisiltä messuilta vahvimmat kirjailijakohtaiset muistoni ovat liittyneet Sammakon tallissa olleeseen ja jo nyt edesmenneeseen, kaikkien aikojen lempikirjailijaani Dan Fanteen. Sydämessäni on hänen kokoisensa aukko ja olen sen takia nyt eräänlaisessa puoliksi vastaanottavassa, puoliksi kaikesta kieltäytyvässä tunnetilassa suhteessa Sammakon muihin kirjailijoihin. Sammakon vuonna 2004 julkaisemasta Fanten runokokoelmasta Unohda Guggenheim on yöpöydälläni lukematta vielä muutama sivu. Kenties uusien kirjailijatuttavuuksien aika onkin lopulta vasta sitten, kun olen nuo viimeisetkin runot imenyt mieleeni kuin lihanrämmäleet kananluiden ympäriltä. Illan osaltani päättänee paneeli kasvissyönnistä (Tieto 16.30), jossa puidaan myös hyvän tuttuni Jukka Vornasen yhdessä Taru Anttosen kanssa kirjoittaman, edellisenä päivänä julkaistun Lihansyöjien Suomen herättämiä ajatuksia.

 

Sunnuntaina ohjelmisto on kiinnostuksieni osalta hieman kevyempi, vaikka kohokohtia silloinkin löytyy. Antikvariaatit tulen varmastikin kaluamaan jo lauantain parhaiden löytöjen osalta mutta kustantajien ständit tarjouksineen ja mahdollisesti myös ruoka- ja viinimessut jäänevät sunnuntaille. Päivä alkaa kuitenkin poliittisten historian professoris-suurmiesten Timo Soikkasen ja Markku Jokisipilän tähdittämällä autonomiapaneelilla (Auditorio 10.30). Paneelissa on toki myös muitakin auktoriteetteja mutta ei oman graduohjaajan ja alma materinsa lempitutkijan voittanutta, sanon ma. Mielipiteitä ja anekdootteja varmasti lentelee suunnasta toiseen eikä yleisö jääne kylmäksi. Päivän taas päättää Jukolalla klo 1530 alkava Historiantutkimus digitaalisessa murroksessa -keskustelu, jota fiilistelen omien tutkimuskiinnostuksieni takia erittäin paljon. Näiden kovien tieteellisten kansien välissä ikään kuin huomaamattaan sinetöi päivän historiakeskeisen annin Mike Pohjolan Turun palosta kertova historiallinen romaani (Agricola klo 15.00) ja Erkki Tuomiojan päiväkirjat (Jukola 15.05). Väliin mahtuu toki kaikenlaista muutakin jännittävää – mutta kuten todettua, kaikkea ei kannatakaan pitää kiveen kirjoitettuna!

 

Erityisiä muita tärppejä itselle:

Minulla on ollut tapana aina metsästää kirjamessujen aikaan antikvariaateista tiettyjä kirjailijoita ja teemoja. Esimerkiksi viime vuonna kartutin kokoelmiani Yukio Mishiman Thirst for Lovella, jonka ihmeekseni löysin vaikkei sitä ei ole kai koskaan suomeksi käännettykään. Mishiman, Osamu Dazain, Hermann Hessen ja Kazuo Ishiguron teosten lisäksi olen metsästänyt myös erityisesti arktisen politiikkaan ja tutkimusretkeilyyn liittyviä teoksia enkä todellakaan kursaile sosiaalisen median historiaa käsittelevien teostenkaan äärellä! Vaikka yllättäen niitä vanhoina teoksina ei kauhean usein hyllyiltä löydykään..

Kourallinen Mishimaa
Mishima-kokoelmani – to be continued?

Parhaat löydökset ovat lopulta kuitenkin aina niitä, jotka yllättävät täysin. Niitä odotankin siis eniten kaikista tänäkin vuonna. :)

 

Viimeksi lukemaani:

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Viime messuilta hankkimani Itärannan toinen romaani oli ihan pakko lukea ennen näitä seuraavia messuja ja kiireinen loppukesä johti siihen, että minun piti oikein pakottaa itseni tarttumaan siihen. Ei huono päätös, koska se oli lähes yhtä hyvä kuin Teemestarin kirja, ja se on jo paljon sanottu.

Jennifer Egan: Sydäntorni. Sitä en koskaan muista, kuinka mones ylipäätään, saatika suomennettu romaani tämä Eganilta oli mutta joka tapauksessa oli tyyliltään sitä samaa ihmismäisen dystopian purevaa laatua kuin Aika Suuri Hämäys, jonka onnekseni hetken mielijohteesta aikoinaan kirjaston hyllyiltä nappasin luettavaksi.

Craig Ferguson: American on Purpose. Innostuin yllättäen äänikirjoista ihan hetki sitten, ja loistava alku innostukselleni oli Fergusonin itsensä narratoima, hersyvän hauska omaelämäkerta, joka kulki harmaankosteasta Skotlannin lapsuudesta aina Hollywoodin menestykseen saakka. Se aksentti… parasta.

Kuvitus:
#1 Turun Kirjamessut -logo
#2 benuski / Flickr, CC BY-SA 2.0
#3 Yours truly

Continue Reading

Viikon valinnat #7: Näkökulmia lehdistön kriisiin

Lomahetkenä on hyvä pysähtyä pohtimaan taas viikon valintoja, vaikkakin jo muutaman viikon takaisia. Toimittajaystäväni suositteli juuri lämpimästi The Guardianin artikkelia, vapaasti käännetyllä nimellä Miten teknologia häiriköi totuutta, ja kyllähän se ajatuksia herättelikin. Aina ei kannata ajatuksiaan jakaa täysin lyhentämättöminä mutta tällä kertaa ajateltavaa ja pohdittavaa kertyi vähän pidemmänkin kirjoituksen verran.

Jutun aloittavana anekdoottina kerrotaan, kuinka brittiläinen journalisti julkaisi maan pääministeriin liittyvän skandaalijutun perustuen väitteisiin, joita ei voitu millään tavalla varmistaa todeksi etukäteen. Vielä julkaisupäivän jälkeenkin ja kohun synnyttyä toimittaja kertoi olleensa asiasta hyvin tietoinen ja että hänen mukaansa lukijoiden tehtävä oli “päättää, pitävätkö juttua uskottavana tai eivät.” Tällainen mediavastuuta ja yhteiskunnallista keskustelua sivuava vaan ei kunnioittava kommentointi on ollut jo hetken voimissaan Iso-Britanniassa. Brexitiin johtaneen äänestyksen yhteydessä on todettu useaan otteeseen, että Brexit-puolen kampanjointi perustui usein tietoisesti tehtyihin silkkoihin valheisiin. Poliitikot ovat myöntäneet siis vaalitulosten jälkeen täysin suoraan, että he olivat puhuneet potaskaa ja lisäksi, että totuudella voittoa ei olisi tavoiteltua saavutettu. Rakkaudessa ainakin valheista jää usein kiinni, sodassa häviäjä ei välttämättä edes jää henkiin epäkohdista valittamaan, mutta miten asiat lienevät politiikassa? Aivan syystäkin ollaan nyt entistäkin enemmän herätty pohtimaan sitä, mitkä ovat tabuja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa – valehteleminen kun sitä ainakaan enää ole.

Guardianin jutussa todetaan, että painokoneiden aikana sanat painettiin paperille tavalla, joka antoi niille totuuden omaisen, peruuttamattoman luoton lukijan silmissä. Illuusio rikkoontui vasta siinä vaiheessa, kun lehden sivuilla nostettiin seuraavana päivänä pienissä oikaisuissa esille kaikki ne virheet, joista lehti oli jäänyt edellisenä päivänä kiinni. Internetissä uutisten uskottavuuden arviointi ja totuusarvon arviointi perustuu aivan erilaisiin asetelmiin. Uutisten leviäminen kun pohjautuu informaatioryöppyyn (‘information cascade’), jossa uutisten lukijat levittävät eteenpäin tietoa, jota heille ovat välittäneet heidän lähipiirinsä ja jonka itse kukin kokee kiinnostavaksi ja arvokkaaksi. Joskus jako tapahtuu pelkästä sympatiasta tai sisaruuden, heimolaisuuden osoittamisesta, eikä ulkopuolisen silmin eroja tällaisten erilaisten motiivien välillä ole havaittavissa. Aika moni yhteiskunnallinen vaikuttaja tai sellaisten sisältöjä somessa seuraava tietää, kuinka matala kynnys tällaisen bandwagon-toimintaan on. Kaikki tämä jakaminen tapahtuu usein täysin viis veisaamatta siitä, mistä tieto alun perin on lähtenyt liikenteeseen.

Yhä suurempi osa kaikesta vastaanottamastamme tiedosta tulee tietoisuuteemme algoritmeillä, joiden toimintalogiikkaa meistä moni ei ymmärrä ja joiden muutokset aiheuttavat sisällöntuottajille aika ajoin harmaita hiuksia. Niiden myötävaikutuksella sisältö joko syntyy tai lakkaa olemasta. Joskus algoritmi on käyttäjän silmissä hyödyllinen mutta tätä useammin armoton tuottaessaan käyttäjilleen näiden ympärille suodatettuja kuplia (‘filter bubble’) joiden olemassaolosta ja kyvystä rajoittaa näkökenttää monet ovat täysin tietämättömiä. Joskus tiedostamisellakaan ei ole mitään hyötyä; Facebook ei esimerkiksi pakottamallakaan tunnu uskovan, että haluamme nähdä lähiverkkomme kaiken mahdollisen sisällön tasavertaisen kronologisesti vaan työntää algoritmejään käyttöömme, vaikka kävisimmekin niitä vastaan jatkuvaa taistelua. Trendi leviää myös muihin palveluihin, halusimme tätä tai emme. Yksittäinen käyttäjä ei näitä taisteluita voita ellei ole valmis luopumaan koko palvelusta. Harva näin uskaltaa toimia, ehkä poikkeuksia lukuun ottamatta.

facebook-388078_1920

“Vanha WWW:n idea”, jossa hyperlinkit yhdistävät sivuja toisiinsa epähierarkkisesti ja ilman keskuspisteitä on siirretty internetin käytön pohjana toimiviin alustoihin, joiden tarkoitus on maksimoida se aika, jonka sen käyttäjät viettävät sen sisällä. Joissain tapauksissa samat yritysjätit omistavat jopa useita valtavirtaisia alustoja, jolloin eri palveluissa surffaileva käyttäjät eivät koskaan poistu yhden suurtoimijan vaikutuspiiristä. Alustojen ehdot vaikuttavat myös pienempien tuottajien sisältöihin, joiden menestykset takeet eivät enää olekaan niiden laadussa vaan kyvyssä toimia alustan määrittelemässä ympäristössä. Menestystä mitataan myös kyvyllä herättää lukijoiden kiinnostus mitä naurettavimmilla otsikoilla ja absurdeimmilla sisältöaiheilla. Kuten Guardianin jutussa todetaan, “uusi arvon mittayksikkö on nykyisin liian monella organisaatiolla sisällön viraalisuus sen laadun tai totuusarvon sijaan.” Guardianin juttu on muutenkin täynnä monia muitakin hälyttävän osuvia sitaatteja, joiden havainnoissa heitetään roskakoiin totuuden ja laadun arvo, nuo häviävän merkityksettömät nettiselailumme määritteet.

Samaan pohdintaan yhdistyy helposti kaksikin eri Washington Postin julkaisemaan artikkelia, aiheinaan mediaympäristön murroksen oireita kahdesta eri näkökulmasta: toisaalta Post analysoi clickbaitin osin korvaamaa sharebait ja toisaalta sitä, että internetin käyttäjät ei oikeasti lue suurta osaa sisällöistä joita se jakaa somessaan eteenpäin. Sinäänsä tällainen aika hämmentävä trendi on varsin ymmärrettävä, koska kuten asiaa tutkinut Arnaud Legout hyvin kiteyttää, ihmiset muodostavat usein mielipiteitä asioista niiden tiivistelmien – tai tiivistelmien tiivistelmien perusteella – koska heillä ei ole aikaa saati kiinnostusta asioiden syvällisempään perehtymiseen. Tästä toiminnasta taitaa olla syypää lähes jokainen meistä, koska kukapa nyt ei olisi aika ajoin jättänyt jonkun artikkelin lukemisen sikseen sen pituuden takia. Ääri-ilmiö samasta ilmiöstä onkin sitten se, että uutinen jaetaan somessa edes sitä klikkaamatta. Otsikko näyttää todella mielenkiintoiselta ja osuvalta, joten ei muuta kuin jakoon! Twitterin retweettaus-dynamiikka tukee tätä toimintaa, kun sisällön lukeminen vaatii aina pienen ruudun tihrustelua enemmän kuin 140 merkin annoksiin tottuneet ovat valmiina itsestään antamaan – Twitterin ulkopuolisiin tietolähteisiin siirtymisestä puhumattakaan! Vaikka kyseessä onkin inhimmillistä käytöstä, oheisenlaiset harjoitelmat ihmisten käytöksen trollaamisesta ja heidän havahduttamisestaan ovat tärkeitä. Yacklerin “ingressi” samasta tutkimuksesta kertoo kaiken olennaisen osuvasti.

Näyttökuva 2016-08-17 kello 15.04.24
Tällaisia tutkimustuloksia ja havaintoja tarvitaan nykyistäkin enemmän. Jos niitä ei tehdä akateemisista, journalismin tilasta huolestuneista tarkoitusperistä, tekevät vastaavaa tutkimusta vain toimijat, jotka pyrkivät monetarisoimaan ihmisten käytöstä – eivätkä nuo löydökset tietenkään päädy julkisen arvioinnin kohteeksi vaan pysyvät visusti tallessa rahantekovälineidensä algoritmeinä. Tutkimuksen tuloksista on syytä tehdä myös johtopäätöksiä: jos jakotilastot määrittelevät sitä, millaista journalismia yritysten tulisi tuottaa eikä sitä, mitä journalismia oikeasti luetaan ja arvostetaan ylitse muiden omien meriittiensä pohjalta, eikö kyseessä olekin aika absurdi mittausmenetelmä?

woman-1594711_1920

Washington Post huomauttaa suosion huipulla olevan monet erilaiset käyttäjien identiteettiin ja egoon liittyvät sisällöt, kuten “10 syytä miksi olen tapiiri”- tai “nämä 30 asiaa kertovat keski-iän tulleen ja kuoleman koittavan”-tyyliset artikkelit. Konseptin tehokkuus pohjaa sekä haluun tuoda esille omaa persoonaa yhä ankarammin kilpaillussa ympäristössä ja toisaalta tehoaa myös siksi, että jaetut sisällöt ovat suosittuja tästä syystä. Karrikoituna lopputuloksena internet on täynnä mitä naurettavimpia osoituksia siitä, että keskitymme ja käytämme aikaamme mitä erilaisimpiin tapoihin osoittaa internetissä, että elämämme internetin ulkopuolella on mahdollisimman täydellistä. Tähän perustuu myös uusin IKEA:n nettivideohitti oivaltavuudessaan.

Käyttäytymisemme muokkaa internettiä näköiseksemme, halusimme sitä tai emme. Internetin käyttäjien ja tuottajien on arvioitava oma toimintansa siellä täysin sen mukaan, mikä saa eniten ja tehokkainta näkyvyyttä osakseen, tavalla tai toisella, mikäli tavoitteena on saavuttaa menestystä, joka ylläpitää liiketoimintaa tai yksittäisten, vapaa-aikanaan nettiä käyttävien osalta takaa heille haluamaansa kattavuutta. Mutta jos ja kun miljoona kärpästä kökkäreen äärellä on ehdottoman menestyksen mittari, kuka pystyy enää liiketoimintaan tekemällä laadukasta tuotantoa murto-osalle internetin käyttäjäkuntaa, maailmanlaajuisesti saatika alueellisesti? Laadukkaalla journalismilla lukijoiden houkutteleminen toimii usein myös siihen asti, kunnes siitä aletaan vaatia rahaa, ja moni turvautuu siinä vaiheessa mielummin ilmaiseen, mainosrahotteiseen klikkijournalismiin. Kyseessä on kokonaiskuvan kannalta lukijan valinta, josta kärsii koko media-ala ja samalla myös demokraattinen yhteiskuntamme.

Kun tavoitteena ei ole totuuden ja koheesion vaaliminen yhteiskunnassa vaan myyminen tavalla, joka helposti murtaa tätä koheesiota – intohimon, pelon ja vihan demagogisella hyödyntämisellä – mitä tästä kaikesta mahtaa oikeasti seurata? Kun 85% kaikesta mainosrahoituksesta menee jo Googlen ja Facebookin taskuihin (Yhdysvalloissa), onko muuta keinoa kerätä pennosia suomalaisille lehtitaloille kuin myydä juuri näitä tunteita, kaikista uhkakuvista huolimatta, jotta tulevaisuudessa edes jokunen journalistisia eettisiä pelisääntöjä noudattava toimittaja saisi tehdä leipätyökseen oikeaa journalismia? Miten tällaisessa tilanteessa päästäisiin pälkähästä? Itselleni nousi parikin haja-ajatuksen kaltaista ideaa:

Yleverosta voitaisiin käyttää osa jonkinlaiseen kansalliseen mediatukeen, jonka saisi käyttöön vain ostaessaan itselleen kotimaisen journalismin käyttöoikeutta. Ongelmana olisi tosin MV-lehti-selkkausten hengessä kysymykset ja aasteet siitä, miten määritellä kotimainen journalismi. Idea kuolisi poliitikkojen ehdottamana varmasti pystyyn helposti myös jonkinlaisena kommunismin alalajina, koska kyseessä olisi täydellinen esimerkki siitä, kuinka poliitikot päättäisivät kansalaisten puolesta, miten he saavat rahaansa käyttää, kun kansalliseen journalismiin ei kuitenkaan laskettaisi Hommaforumin ja Takun kaltaisia “medioita”, ja monet ideaa paperilla kannattavat toivoisivatkin varmasti lopulta sitä, että saisivat käyttää tällaista tukea ulkomaisiin lehtiin – näen jo sieluni silmin blogitekstit, joissa kuplassani haukutaan hallitusta, joka kuppaa rahamme paikallislehtien mäyrärumpujuttujen tukemiseen samalla kun haluttaisiin vain lukea Wirediä ja muita oikeita julkaisuja, joita Suomenmaassa ei koskaan ole osattu tuottaa. Sanelupolitiikka siitä, mitä mediaa saisi valtion tukemana lukea ja mitä ei, nostaisivat ihmiset barrikadeille eikä medialogiikkaa vastaan toimiminen ainakaan lisäisi luottamusta instituutioihimme – siitä huolimatta, että idean lähtökohtana olisi toive nimenomaan kasvattaa luottoa legitiimeihin uutislähteisiin.

Toinen idea, joka mieleeni tupsahtaa, on jonkinlainen oikaisuihin liittyvä lainsäädäntö, joka aiempaa tarkemmin pakottaisi medioita nostamaan tekemänsä virheet tikunnokkaan. Aiemmin viittaamani syyt oikaisujen toimimattomuuteen digiympäristössä on ongelma, johon paneutumalla voitaisiin antaa lisää työkaluja instituutioiden uskottavuusongelmien ratkaisemiseen. Mediat pyrkivät siihen, että heidän lukijansa ymmärtäisivät nykyistä korostetummin tuotettujen sisältöjen takana löytyviä tekijöitä – toimittajien taustatyötä, julkaisun halua ylläpitää uskottavuuttaan, kykyä myöntää mahdolliset virhearviot, ylipäätään luotettavuuden pyrkimystä – ja oikaisujen roolia julkaisussa voitaisiinkin korostaa siksi, että nämä kaikki tekijät hyötyisivät siitä. Paperilehdillä oikaisut voitaisiin pakottaa suoraan mainossenteiltään kalliille etusivulle tai viimeistään ensimmäiselle aukeamalle lehdessä kuin lehdessä. Digitaalisessa mediassa sama menettelytapa johtaisi vähintään siihen, että jokaisen oikaistun uutisen otsikko muutettaisiin välittömästi muotoon, jossa teksti (OIKAISTU) isoin kapiteeleihin kertoisi lukijalle, että nyt on hutkittu ilman täyttä varmuutta. Jokaiselle digimedialle voisi myös luoda pakollisen oikaisu-kategorian heti uutisten ja sään perään, ennen urheilukategoriaa. Jo loppuisi vastamedioiden väitteet lehtien uskottavuuspulasta – tai ainakin näiden syytösten uskottavuus vähenisi niiden lukijoidensa keskuudessa, jotka ovat vielä järkipuheella tavoitettavissa. Tällaisen käytännön ollessa voimassa myös bloggarit ja muut sisällöntuottajat voisivat myös spontaanisti ottaa tällaisen käytännön valikoimiinsa mahdollisuuksien mukaan – ja tämän mahdollisuuden “toimituksellisen” arvottamisen myötä blogin tmv. median uskottavuuttakin voitaisiin arvioida.

Kun lehti olisi vastuussa yhä selkeämmin maineensa mitalla siitä, mitä sen nimissä kirjoitetaan – olisivat kyseessä sitten kolumnit tai uutisartikkelit – journalististen instituutioiden uskottavuus voisi kasvata merkittävästi ja samalla somessa liikkuvien katteettomien juorujenkin leviämistä voitaisiin mahdollisesti tilkitä jotenkin. Toisaalta sinnikkäimpien väärien uskomusten osalta tämäkään kehitys ei takaisi erehtymättömyyttä, mistä tuoreena esimerkkinä voidaan pitää Turkin lakimuutoksiin ja niistä eritoten seksin alaikärajoihin liittyvää kohua. Bloggari Saku Timonen otti asian puheeksi saatuaan aiheesta palautetta bloginsa kriitikoilta ja kävikin ilmi, että esimerkiksi Naisasialiitto Unioni oli noussut barrikadeille mahdollisesti väärien tietojen ja olettamusten takia, kuten myös tietty reuna suomalaista somekuplaa ylipäätään. Onneksi lopulta uutisanalyysin aiheesta tarjosi lopulta Yleisradio ja osoitti, että joskus hyvin vakiintuneetkin toimijat tekevät virhearvioita siitä, mikä uutinen on lähdemateriaaltaan uskottavaa ja mikä ei.

Tietenkin suurin innovaatio kaikista olisi se, että uutisteollisuus meillä Suomessakin ottaisi käyttöön entistä enemmän uusia bisnes-malleja, joiden avulla uutisia lukisi tulevaisuudessa myös muut kuin Facebookista ja Twitteristä niitä etsivät. Jälleen kerran The Guardianin, tarkemmin sen tuottaja Mary Hamiltonin sanoin, “media on muuttanut kaiken journalismistaan mutta ei tarpeeksi bisneksestään.” Avauksia pitääkin siis tehdä edelleenkin, muuten some vetää ja media vikisee, ja myös jatkuvasti nykyistä voimakkaammin. Kampoihin on paha panna mutta tarjoamalla hyviä ja jopa parempia vaihtoehtoja kansalle, ehkä suomalaiselle laadukkaalle journalismille löytyy tukevampia jalansijaa tulevaisuudessakin, vaikka dystopiakuvauksissamme olemmekin jo tottuneet siihen että media onkin jo kuollut, kauan eläköön media.

Tulkitkaamme myös esimerkiksi Pew Research Centerin meille antamia lukuja optimistisesti. Jos nykyään yli puolet (55%) digitaalisten uutisten lukijoista perehtyvät uutisiin muiden tehtäviensä sivussa, eikö tässä olisi hyvä kohderyhmä aiempaa luovemmille digitaalisille uutisbrändeille? Mikäli nämä ihmiset alkaisivat perehtyä uutisiinsa tiedostetummin ja itsetarkoituksellisesti, nousisi heidän kiinnostuksensa uutisiin yleisestikin ja samalla heidän luottonsa lähipiirinsä jakamiin, mahdollisesti perusteettomasti jakamiin sisältöihin heikkenisi – mistä seurauksena instituutioidemme merkitys sisällöntuotannossa voisi hieman korostua ja antaa lisää kättä pidempää apua algoritmimaailmaa vastaan… ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Toivottavasti tätä kamppailua käydään kaikilla inhimmillisillä rintamilla hyvistä lähtökohdista nyt ja tulevaisuudessa.

Lopuksi pari pienempää purtavaa:

  • Inhimmillisiäuutisia.fi on kirjoittanut tähän mennessä ehkä parhaan analyysin Pokémon Go:n käytöstä ja vaikutuksista sosiaalityössä. Vaikka mistään viisasten kivestä, joka ratkaisisi itsessään suuria ongelmia, on se löytänyt silti paljon hyödyllisiä käyttötarkoituksia. Which is nice.
  • Joku keskustelu tässä hetki sitten sai minut kaivelemaan hieman tietoa siitä, miten Spotify osaakaan tarjota minulle niin pirun hyvää musiikkia – tässä siis yksi tapaus, jossa algoritmeistä on minusta ennen kaikkea suurta hyötyä! Lopulta löysin tällaisen Quartzin todella, todella mielenkiintoisen artikkelin aiheesta. Suosittelen.

Kuvitus:
#1 Pixabay, CC-0
#2 Pixabay, CC-0
#3 Kuvakaappaus artikkelista
#4 Pixabay, CC-0

Continue Reading

Mitä ihmettä: Talvisotaa ja Shakespearea Twitterissä?

Sosiaalisessa mediassa pyöri vuodenvaihteessa 2014-2015 varsin mielenkiintoinen historiankirjoitukselle läheinen mediakoe. YLE loi Twitteriin Talvisodan 75-vuotisjuhlan kunniaksi historiantuotannon, jonka aikana somettajat pystyivät seuraamaan Talvisotaa kronologisesti yhtiön Twitter-profiilien sisällön kautta. Projektia varten lanseerattiin hashtag #s0ta39 sekä tämän sisarhashtagit #kriget39 ja #war39, joiden ympärille luotiin sekä some-sisältöä että perinteisempää verkkosisältöä talvisodasta ja itse projektin aikana syntyneistä ilmiöistä. Yleisradion lisäksi projektiin loivat sisältöä myös somettajat, jotka eivät olleet mukana mitenkään sen tuotannossa mutta jotka saivat myös alkuperäisen tuottajansa siunauksen ja hyväksynnän osana projektin omia some-virtoja. Mielenkiintoista oli toki myös se, että loppujen lopuksi Yleisradiossa ei voinut olla viimeistä sanaa sanottavana siitä, kuka projektiin sai osallistua ja kuka ei. Somevirtaahan ei nimittäin pystytä kontrolloimaan millään tavalla. #sota39-hashtagin ympärille muodostunut talvisota-kokemus oli jokaisen osallistujan vapaasti muovattavissa ja arvioitavissa alusta loppuun ja se lopulta päättyi paljon monipuolisemmassa muodossa kuin se alkoi. Tästä historiografisesti ajateltuna modernista ja samalla todella haastavasta hankkeesta kirjoitimme Ilkka Lähteenmäen kanssa artikkelin Rethinking History -journaliin, joka julkaistiin nyt kesäkuussa.

Viestikoiria Summassa 14.12.1939. Lähde: SA-kuvaViestikoiria Summassa 14.12.1939. Lähde: SA-kuva

Kirjoitusprosessi oli haastava mutta samalla hyvin tyydyttävä. Sosiaalisen median analyysin ja historianfilosofian naittaminen yhteen #sota39:n kautta johti siihen, että me molemmat saimme annettua projektille vahvan kädenjälkemme omista lähtökohdistamme. Tekstin lopulliseen muotoon jäi myös elämään monia hauskoja sattumuksia. Saattoi nimittäin olla ensimmäinen kerta kun tieteellisessä artikkelissa on viitattu täysin vakavissaan Talvisodan rauhanjulistukseen, jonka välitti Twitterissä noin 75 vuotta sitten kuollut presidenttimme Kyösti Kallio! Aika ajoin lähdemateriaalia läpikäytäessä olotila oli varsin surreaali. Vaikka viittaammekin usein siihen, kuinka akateemisen yhteisön olisi hyvä soveltaa sosiaalisen median käyttöä oman tieteenalaansa esilletuomiseen tämänkin projektin mahdollisesti inspiroimissa formaateissa, repi perinteinen rankelainen poliittisen historian maisteri silti hiuksiaan päästä moneen otteeseen. Niin epäsovinnaista aineisto oli historiantutkimuksen perusteesien kannalta. Toisaalta, oli sisältö ristiriitaista tai ei, itse tuotanto oli kokonaisuudessaan kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen ja suosiostaan päätellen tarkoituksessaan onnistunut.

Parasta mitä artikkelistamme voisi mielestäni seurata olisi keskustelu siitä, miksi projekti oli syystä tai toisesta “väärin”, argumentteja suuntaan jos toiseenkin myös varmasti löytyy. Miksi korottaa huomion kohteeksi sellaista historiasisältöä, joka ei kunnioita perinteisen historiankirjoituksen lähdesääntöjä? Miksi antaa hyväksyntää sisällöille, joista suurella osalla ei ole totuuspohjaa, vaikka ne kuinka saisivatkin inspiraationsa ja ajankuvansa Talvisodan kehyksistä? Onko historiantutkimuksen etu, että annetaan tietoisesti historian lukijoille sellainen kuva, että spektaakkelinomaiset mediaperformanssit olisivat yhtä hyväksyttäviä kuin alkuperäislähteisiin perustuvat, objektiivisuuteen pyrkivät ammattihistorioitsijoiden kirjamuotoiset teokset? Tällaisiin kysymyksiin pohtisin mielellänikin järkeviä vastaperusteluita tulevaisuudessa. Esipuheena vastauksissani hyväksyisin kaikki huolet mitä todennäköisimmin varteenotettavina. Tämän jälkeen kuitenkin toivoisin argumentaatiota siitä, miksi uusien medioiden käyttäjien kiinnostuksen lisäämiseksi ja historiantietoisuuden haastamiseksi ei muka olisi hyvä idea.

Modernin yhteiskuntamme, toisin sanoen vuoden 2016 yhteiskuntamme aikana historiantutkimuksesta kiinnostuneen ihmisen tulisi vaalia ja hioa kykyään erottaa objektiivinen totuus vääristetystä totuudesta. Yleisradion projekti on lähtöisin vastuullisista lähtökohdista ja raportoidessaan #sota39:n kautta Talvisotaa sen kehittyvistä ja haasteellisista näkökulmista tarjoaa se kansalle sitä, mistä kansa voi kiinnostua, mitä se ymmärtää ja mistä se mahdollisesti haluaa oppia lisää. Samalla kertyy vääjäämättä tekstianalyysikykyä, joka ei myöskään juuri eriydy mihinkään yhteen tieteellistä suuntausta tai tekstilajia, vaan auttaa niin modernin journalismin kuin vanhemmankin, mahdollisesti propagandistisen tai muuten tarkoitushakuisen sisällön tulkinnassa.

Tällaisessa viitekehityksessä yleiskäsityksienne Suomen kansa, jolle Suomen historiaa kirjoitetaan, ei ole homogeeninen, monien stereotypisoivissa mielissä historiantutkimustaan palavimmin arvostava ja Kalle Päätalonsa lukenut, syvästi keski-ikäinen ikäryhmittämä. Sen sijaan tuo kansa on somettava, mahdollisesti vielä joskus äänestysikäinen ja kaiken kukkuraksi äänestävä tubettaja-sukupolvi, josta muodostuu tuleva kansakuntamme perusrakenne, josta syntyy myös seuraava perinteitään vaaliva, konservatiivinen sukupolvi. Tälläkin joukolla on oikeus sivistyä maansa historiasta, ja heitä pystytään lähestymään parhaiten puhumalla heidän kieltään ja ymmärtämällä heidän käyttämänsä tiedon, median ja vuorovaikutuksen sääntöjä. Siksi tällaiset projektit ovat erinomaisia myös pedagogisesti, kuten Yleisradion kooste Siilijärven lukion oppilaiden osallistumisesta #sota39:ään osoittaa.

Paras lähiaikoina näkemäni esimerkki siitä, miten akateemisen tutkimuksen kommentointi, keskusteluiden siirtyminen julkisuuteen ja tätä kautta vaikuttavuus kehittyvät eri sukupolvet sisällyttävään suuntaan somessa myötä, on muuten eräs artikkeli Twitter-pohjaisesta kirja-arvostelusta – jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Lähtökohtana kaikkeen oli tutkijan halu käsitellä William Shakespearen klassikko Kuningas Learin kahden tunnetun ja merkittävästi erilaisen version välistä juopaa arvioivaa teosta The One King Lear. Toronton yliopiston professori Holger Syme käytti Twitteriä herättävää kirjaa lukiessaan merkitsemällä sen avulla muistiin ensin hyvinkin perusteellista, sittemmin aika- ja tilasyistä yleisluontoista kritiikkiä somettajien nähtäväksi. Tästä julkisesta kommentaarista ja sen eri tekstiformaattien välisestä “rajoja” rikkovasta luonteesta syntyi ketjureaktio, jonka myötä kirjakritiikki sai enemmän julkisuutta kuin harva akateemikko edes usein uskaltaisi toivoa. Tapaus kokonaisuudessa käsitellään Symen kirjoittamassa artikkelissa The Ivory Twitter (The Walrus).

Cordelia-in-the-Court-of-King-Lear-1873-Sir-John-GilbertKuninkaan hovissa sattuu ja tapahtuu. #hovikohu #cordelia

Vaikka Symen itsensä kirjoittama ja otsikoima artikkeli saattaa hieman liioitella puhuessaan ingressissään “kritiikin vallankumouksesta”, kohdistaa hän pätevästi huomioita samoihin kipukohtiin, jotka saattavat johtaa myös #sota29-projektiakin arvostelevien osalta oirehtivaan vastarintamielialaan. Professoria itseään mietitytti se, että tapauksesta kirjoittaneet journalistit kokivat huvittavaksi ajatella sitä, että Twitterin 140 merkin formaatissa pystyttäisiin kertomaan “mitään vakavaa” shakespearemaisen merkittävästä aihepiiristä. Symeä luonnollisesti harmitti myös se, että haastatellessaan kirjan kirjoittajaa Brian Wickersiä (joka tulkitsi Twitter-muotoa ilmeisen teknisesti noviisina) syntyi lopputuloksena varsin kerrostunut ja motivoitunut mediatarina yksittäisestä Twitter-mouhottajasta. Siinä mielessä Walrusin artikkeli taitaakin toimia eräänlaisena vastineena koko “kohulle”, jos nyt sellaisesta medialogiikan perusteella voidaan puhua. Ihan niin suuresta jutusta kummiskaan voidaan puhua, että käsissämme olisi mitään leargatea tai muuta vastaavaa.

Syme toteaa esipuhemaisesti, että akateemisten teosten arviointia ei varmaankaan tulisi trendinä siirtää Twitter-formaattiin, koska sisältönä twiitit eivät juurikaan toimi samalla tavalla kuin tyypillinen akateeminen arvosteluformaatissa, vaan toimivat ainakin Symen tapauksessa muistiinpanoina ja sivuhuomautuksina. Akateemisena kommentaarina hän pitää Vickersille antamaansa Twitter-kritiikkiään – ja siitä syntynyttä polemiikkia – hyvin samankaltaisena kuin perinteisempää akateemista väittelyä, koska “homma menee lähes yhtä rumaksi molemmilla foorumeilla”. Twitterin avoin logiikka kuitenkin korostuu Symen huomauttaessaan, että eräs kanssatwiittaja on ollut täysin oikeassa muistuttaessaan, että väärässä oleminen Twitterissä johtaa aina seurauksiin. Miksipä siis hyvin erikoistuneet akateemikot eivät nimenomaan voisi siirtää alansa keskustelua osaksi some-ympäristöä, jossa se asetetaan mahdollisimman tarkan tarkkailun kohteeksi? Siteeraten Symeä,

It’s in the nature of highly specialized discourse, whether in neuroscience or classics, that your audience is as small as it is engaged and knowledgeable. Getting exercised in a couple of hundred bite-sized chunks of text online, with my strictly limited interpretative community listening in, seemed like little more than an extension of standard operating procedure into a slightly different medium.

Hyvin sanottu. Business as usual, lisää kahvia koneeseen ja keskustelu kuumaksi hashtagien kera. Vaikka keskiverto Twitter-yleisö olisikin lähtökohtaisesti kaikkea muuta kuin valmis käymään keskustelua maailman oman alojensa huippuasiantuntijoiden tasolla, ei kyseessä ole mikään tekosyy, jonka avulla akateeminen keskustelu voisi hyväksyttävästi sysätä syrjään koko formaatista. Tutkimuksen on tarkoitus sivistää, joten olkoot sen paikka jatkossakin ja entistä enemmän internetissä, “tiedon valtatien” äärellä, jota kansa ja kansalaiset käyttävät. Metaforista pitävälle: tarvitsee se asioihin perehtymätönkin tieviittoja siellä pärjätäkseen, vaikka nopeusrajoitukset eivät juurikaan auta ja väärinymmärryksen vaara häämöttää aina horisontissa.

Löydät artikkelin “The Finnish Twitter War: the Winter War experienced through the #sota39 project and implications for historiography” Rethinking Historyn kataloogista. Mikäli et pääse lukemaan sitä, ota rohkeasti yhteyttä minuun, artikkelia varten kun on käytössä pieni jakokiintiö ja se tietenkin kannattaa käyttää loppuun!

Kuvitus:
#1 SA-kuvat, Kuvien käyttöehdot
#2 Sir John Gilbert: Cordelia in the Court of King Lear (1873), Wikipedia, CC-0

 

Continue Reading

Aalto nimeltä Pokémon GO lähestyy Suomea

En varsinaisesti pidä itseäni pelaajana. Lukuunottamatta muutamia satunnaisia pelejä, joita pelaan noin kerran kuukaudessa tai sosiaalisen median käytön yhteydessä, en käytä enää aikaa enkä rahaa pelielämyksiin. Pokémon GO on kuitenkin sellainen täysosuma, että entisenä animen ja koko franchisen suurkuluttajana innostuin siitä heti ensi silmäyksellä. Yhtälailla kuin pelikokemus itsessään, on koko Pokémon GO:ssa ilmiönä niin valtavasti mielenkiintoisia piirteitä, että niitä on syytä hiukan kerrata, perusasioista alkaen, parin päivityksen kera:

Päivitys to 14.7.: Peli on ohittanut käyttäjämäärissä Twitterin, Yhdysvaltojen suosituin mobiilipeli koskaan, mutta vielä on kiinniotettavaa ajankäytössä muiden pelien rinnalla. (TechCrunch) Ja jo nyt on suomalaisessa mediassa nostettu esille pelin ikävät puolet – ne ryöstöt siellä Jenkkilässä ja kyllähän kerran erään asukkaan entinen kirkkorakennus portaalina aiheutti harmia – mutta herää silti kysymys, miksi Johannes Koskelta on tässä YleX:n haastattelussa perätty taas niin suurella vaivalla niitä huonoja puolia. Onneksi positiivisuus on kuitenkin päähuomiona.

Mikä on Pokémon GO?

Free-to-play-tyyppinen Pokémonien metsästämiseen ja keräämiseen vielä tässä vaiheessa pitkälti keskittyvä, vasta 6. heinäkuuta Australiassa ja Yhdysvalloissa julkaistu mobiilipeli. Tuolla julkaisupäivällä ei ole tässä vaiheessa mitään merkitystä, koska vaikka monien maanosien ja maiden sovelluskauppoihin peliä odotetaan kuumeisesti vieläkin, on internetissä helppoja ratkaisuja kiertää maakohtainen valuva julkaisuaika. Jo havainnot Turun, Helsingin ja vaikkapa Forssan kaduilta osoittavat, että peliä pelataan jo hiki hatussa Suomessa, vaikka virallista lupaa sille ei ole annettu. Paluuta menneeseen ei ole.

Pelin tuottajan Niantic Labsin mukaan julkaisuviivästyksen syynä on pelin uskomattoman suuren suosion vaikutus yhtiön serverikapasiteettiin. Meemitasoiseksi ilmiöksi muuttunut tekninen epäonni ei ole tosin hidastanut pelaamista laisinkaan, ja maailmanlaajuinen julkaisu on vääjämättä horisontissa. Tänään keskiviikkona peli nimittäin saapui ensimmäisenä EU-maana myös Saksaan.

Miten sitä pelataan?

Augmented reality (AR) eli ns. lisätty mahdollistaa pelaamisen pelaajan oikeassa ympäristössä. Pelihahmoa liikutetaan liikkumalla itse kännykkä kädessä ja GPS siirtelee hahmoa arkisessa Google maps -maailmassa juuri niin pitkiä matkoja kuin pelaaja itsekin liikkuu. Pelin tapahtumapisteinä toimivat Nianticin aiemman AR-pelin Ingressin käyttämät portaalisijainnit, jotka on valikoitu usein ilmiselvistä ja joissain tapauksessa vähän yllättävimmistäkin yksityiskohdista kaduilla, puistoissa ja kujilla: paikoista joko kerätään pelissä käytettäviä tavaroita (Poké Stopit) tai joiden herruudesta taistellaan pokemonien kesken kolmen erivärisen joukkueen riveissä (Poké Gymit). Valitettavasti – ja toisaalta todella ymmärrettävästi – näitä portaaleja ei voida lisätä tällä hetkellä järjestelmään (alkuperäiset kriteerit portaaleille kuitenkin löytyvät netistä). Moni syrjäseudulla asuva pelaaja varmasti haluaisi sitä myös tehdä, koska portaalisijainteja on luonnollisesti vaikeampaa löytää maaseudulta ja luonnosta kuin suurten kaupunkien ympäristöstä.

Kun kävelet mailla ja mannuilla, vastaan tulee niitä kuuluisia Pokémoneja, joita keräillään heittelemällä otuksia pokepalloilla kuten peli-franchisen muissakin yhteyksissä. Heittäminen tapahtuu sormenliikkeillä kännykän näytössä, ja halutessaan pelaaja pystyy näkemään kameransa kautta AR-ominaisuudet päällä pitäessään, miten seotus on konkreettisesti “paikan päällä”. Näin pelin AR-luonne ja kokonaisvaltainen immersio ottaa pelaajan haltuunsa ja lumoihinsa: pokémonit “etsitään”, “löydetään” ja “napataan” ihkaoikeassa maailmassa! Joten ei muuta kuin menoksi kadulle metsästämään! Pokémoneja toki myös kasvatetaan, parannetaan tavaroilla ja niin edes päin, ja monet aiempien pelien olennaisimmista ominaisuuksista kuten taisteleminen ja vaihtokauppa eri pelaajien hahmojen välillä puuttuvat vielä upouuden pelin valikoimista. Mutta ainakaan vielä niitä ei tajua edes kaipaavansa. Pelin peruskonsepti on vain niin pirun koukuttava. Ei ole ihme, että nyt on kyse ns. ilmiöstä.

gwetilK

Yhä useammalla kadulla kulkijalla on peli hyppysissään ja portaalipaikat kuhisevat pelaajia, erityisesti silloin kun joku pelaajista on päättänyt käyttää tavaroitaan lisätäkseen lähiympäristönsä löydettävien pokémonien määrää tai jollakin Gymillä käydään erityisen kiivasta taistelua värien välisestä herruudesta. Yhdysvalloissa meininki saa suorastaan aivan hullut mittakaavat. Todisteita tästä on internet pullollaan.

Mitä Pokémon GO:n suosiosta on seurannut?

Puhutaan rahasta ja arvonnoususta: GO:n (käytän lyhennettä tästä eteenpäin) valtaisa suosio näkyy suoraan pörssikursseissa. Nintendo on ollut vuosikausia tappioasemassa monella mittarilla peliteollisuusmaailman suurtekijöille Microsoftille ja Sonylle. Kasuaali pelialan seuraaja on saattanut jopa täysin unohtaa Nintendon olemassaolon 2010-luvulla, niin selkeä on ylivoima ja kaksintaistelu PS ja XBOX-konsolien välillä. Nyt kuitenkin Nintendon osakkeen arvo on noussut taivaisiin, joten ainakin tällä hetkellä markkinat uskovat kyseessä olevan merkittävä gamechanger. Huomion arvoista on muuten se, että Nintendo ei ole itse tuottanut peliä. Sen sijaan sillä on suuret panokset pelissä sekä pelin tuottaja Nianticissa että Pokémon-hahmoja lisensoivassa Pokémon Companyssa, minkä takia GO:n suosio johtaa kuitenkin suoraan Nintendon menestykseen. Business Insider on kirjoittanut hyvän artikkelin yrityksen toiminnan synnystä ja kehityksestä matkalla kohti GO:n julkaisua.

Kuten todettua, peli on free-to-play, joten käytännössä pelaamiselle ei ole mitään rajoituksia. Kuka tahansa Pokémon-huumasta lapsesta tai teininä nauttinut pääsee pelaamaan ilman rahaongelmia, kuten myös kuka tahansa muu, joka innostuu pelin konseptista. Kuka tahansa kuitenkin ymmärtää, että jossain vaiheessa rahaa alkaa myös kulua pelaamisen tuoksinnassa, kun pelaajat haluavat parantaa mahdollisuuksiaan menestyä pelimaailmassa. Rahalla voidaan hankkia esimerkiksi jo mainittuja pokemonin houkuttimia sekä vahvempia poképalloja, joilla saada kiinni suuremmalla todennäköisyydellä vahvoja olioita. Analytiikkafirma Superdatan mukaan peli oli tuottanut neljässä päivässä näillä ostoilla jo 14 miljoona dollaria, Quartzin mukaan päivittäinen tuotto pelkästään iOS-puhelimilla pelkästään USA:ssa on 1,6 miljoonaa dollaria.

Pelaajia onkin jo nyt valtava määrä – esimerkiksi jo yli 5 prosenttia Yhdysvaltojen Android-puhelimien käyttäjistä on ladannut pelin. Mashablen artikkeli kertoo otsikossa jo olennaisen ilmoittamalla pelin olevan “suurempi kuin Tinder”: peliin käytetään jo nyt enemmän aikaa kuin sosiaaliseen mediaan, eikä homma ole vielä edes lähtenyt käyntiin täysillä. Tinderistä ollaan menty jo ohi tilastoissa, seuraava päänahka lienee Twitterin (Forbes pitää laskennasta seurantaa). Kaiken tämän mahdollistaa monen kommentaarin tekemä havainto, että viimein Nintendo on antanut myöden nykyajalle ja hylännyt Gameboy-ajattelunsa: peli tuotiin käyttäjien laitteille sen sijaan, että mukana olisi riippakivenä Nintendon oma konsoli. Ratkaisu on pitkälti erinomainen, Nintendon kannalta sitä ei tehty yhtään liian aikaisin.

Pelisovelluksesta muuten myös puuttuu pelaajien välisten teknisten ominaisuuksien lisäksi chat-ominaisuus; toisaalta kuka tietää, olisiko kyseessä ympyrän sulkeutuminen? Kenties GO:ta tullaankin aina pelaamaan sosiaalisesti ilman internetin välittämää viestimistä – sosiaalista mediaa – kun peli on saanut käyttäjänsä liikenteeseen tapaamaan muita käyttäjiä? Uskoa saa toki ken halua, mutta ei se ainakaan aivan mahdoton skenaario olisi. Käyttäjien omat viestintäsovellukset GO:n ympärillä toiminevat tosin indikaattorina Nianticille siitä, millaiseksi pelin toivotaan lopulta kehittyvän (yksi esimerkki tällaisesta The Vergessä).

 

Peli on vasta muutamia päiviä vanha, se on julkaistu vasta muutamalla markkina-alueella ja se on jo valloittanut maailman. Mitä tapahtuukaan kun se saapuu Euroopan maihin, puhumattakaan Kiinasta ja Japanista? Yhtälö on melkoinen. Pähkinänkuoressa: Tämä on vasta alkua.

Mutta miksi kyseessä on sitten pelien vallankumous? Suosio on toki jo nyt taattua mutta sen laajemmat seuraukset voivat olla myös aika merkittävät. Ennen kaikkea GO:n tapa pakottaa ihmiset kaduille pelaamaan – ja saamaan heidät jäämään sinne pitkäksi ajaksi ja pitkille reissuille – on herättänyt monenlaisia ajatuksia, joista pelaajat itse ovat jo tämän viikon aikana kertoneet suoraan ja kiertelemättä ympäri internettiä. Havainnot on helppo todentaa kenen tahansa.

#1: Ympäristömme avautuu meille aivan uudenlaisella tavalla! Tämä ilmiö tuli tutuksi jo monelle Ingress-pelin pelaajista mutta GO:n myötä tämä on uusi todellisuus suurelle osalle pelikansasta. Kun pelidynamiikka pohjaa yksin ja ainoastaan tunnettuihin maamerkkeihin, saavat ne väistämättä ihmiset tutustumaan niihin aiempaa syvällisemmin.

Ottaisitko tältä mieheltä vastaan pari poképalloa ja potionin Itäisellä pitkälläkadulla?
Ottaisitko tältä mieheltä vastaan pari poképalloa ja potionin Itäisellä pitkälläkadulla? (pakollisena historiakuvassa A.F. Airo)

Ahaa-elämykset luovat pelaajamme väistämättä  aivan uuden ulottuvuuden verrattuna aiempien Pokémon-pelien keskittyihin maailmoihin: löydämme lähiseuduiltamme pokémon-aiheista sisältöä mitä ihmeellisemmistä, oikeista paikoista! Minulle paras ahaa-elämys tästä oli kenraali A. F. Airon muistolaatta kotikadullani, jonka aika ajoin muistan siitä ohi kävellessäni ja jolta juuri eilen pari poképalloa nappasin bussini siinä kohdin pysähdyttyä. Pohdin heti perään, että mahtaakohan Johan Gadolinin laatalla olla samanlainen rooli tässä meidän villissä AR-maailmassamme? Toivottavasti olisi vielä joskus, nimittäin ainakaan ensikierroksellani Vartiovuorenmäellä ei muistaakseni tuo paikka ollut vastaan pelin tapaamispaikaksi – mutta todella moni muu, jo aiemmin järjestetyiltä ja opastetuilta kaupunkikävelyiltä tutuksi tullut paikka oli! GO:sta muodostuu kuin hivuttamalla koukuttavan pelin lisäksi interaktiivinen matkaopas kotikaupunkiin. Laita vain peli päälle ja käyskentele luvan kanssa kaupungin katuja, ja löydät vaikka mitä! Matkailu- ja kulttuuriala voisikin tarttua tuoreeltaan tähän ideaan – kenties kaupunkikävelyt Poké-Stoppien viitoittamana avaisi paikallismaisemat tarinoineen aivan uudenlaisille yleisöille?

#2 Haluamme tutkia uusia seutuja! .. ja tämähän on tietenkin se luontainen jatkumo. Olen vakavissani harkinnut ottavani viikonloppuna lähibussin jonnekin päin Turkua – ihan minne vaan – jotta voisin kävellä sieltä takaisin sellaisia reittejä, joita aiemmin ei ole tullut käyskenneltyä.

Lenkkeily on toki se yleisin ja loogisin tapa tutustua lähiseutuihin ilman sen suurempia motiiveita, mutta juoksijalle tärkeitä tekijöitä matkassa ovat ennen kaikkea matkan pituus, topografia ja alusta. Pokémonien metsästäjälle pääasia ovat sen sijaan yksinomaan tarkoitus löytää mitä tahansa mielenkiintoista matkan varrelta. Mikäli vastaan ei tule hienoja nähtävyyksiä, kelpaa jo pelkkä käyskentely kallioisilla reiteillä tai meren rannalla vaihteluksi vaikkapa sisämaassa asuvalle – vesi- kiviluokan pokémoneja kun löytyy luonnollisesti enemmän vetten ja kallioiden ääreltä kuin vaikkapa aakeelta laakeelta. Kenties voimalaitoksen lähettyvillä saa matkaansa sähköpokémoneja ja syvältä metsältä jotain puistopokémoneja villimpää, herää jatkokysymys toisensa perään. Ja vaikutus on merkittävä kaavoihin mahdollisesti kangistuneelle. Geokätköilyä videopelimuodossa, anyone?

#3 Voimme fyysisesti paremmin! Internetissä leviää jo monenlaista hupivideota, -kuvaa ja kaikenlaista muutakin pohdintaa siitä, miten paljon pokémonit saavat pelaajat liikkumaan, fyysisten rajojensa äärille. Googleta tai etsi Twitteristä “sore legs“, niin ymmärrät, mistä on pohjimmiltaan kysymys. Jos jouduit 1990-luvulla painamaan nappeja pari tuntia kotona sohvalla pokémonia metsästäksesi, edessäsi on nyt kävelyä ulkona kilometri toisensa perään – muuten et voi edes unelmoida nappaavasi ne kaikki. Karrikoiden tai ei, saa GO ulos juuri sellaiset ihmiset, jotka sitä liikuntaa tarvitsevat: nimittäin kaikki mahdolliset pelaajat! Ulkoilua tervehenkisempää liikuntaa ei tästä maailmasta taida löytyä ja varsinkin core-treenien ja bodypumppien ihmemaailmaa tai instagram-poseerauskuvia vieroksuvien on helppo tarttua aktiviteettiin, jossa liikunta tulee ikään kuin kaupan päälle. GO erottuu tässä mielessä konkreettisesti kaikista tähänhetkisistä muista hittipeleistä, ja sinäänsä on sopivaa, että juuri Nintendo, joka toi motion capturen pelimaailmaan Wiillään, on myös tämän läpimurron takana. Mikäli hyvin käy, kyse on ensimmäisestä uuden aallon pelistä, jonka perässä vinopino seuraajia muuttavat parhaimmillaan koko sukupolven peli- ja liikuntatottumuksia pysyvästi. Vapiskoot parkour ja partiovaellukset! Tai ainakin varokaa, ettette talsi pelaajien päälle, kun nämä tuijottelevat ruutuaan.

#4 Voimme myös henkisesti paremmin! Ensimmäinen uutinen GO:n vaikutuksista johon törmäsin itse oli varsin sykähdyttävä twiittien kautta välittyvä kertomus. Suuri joukko ihmisiä löysi itsestään uusia puolia pelaamalla peliä. Yhtäkkiä syrjäänvetäytyvät ja masentuneet ihmiset siis juoksevatkin ulkona pelaamassa ja juttelemassa muiden pelaajien kanssa! Mikä tahansa artikkeli, joka juuri nyt nousee lukulistoilla aiheen johdosta perustaa havaintojaan mielenterveydellisistä näkökulmasta Twitterissä vastaantuleviin tarinoihin: ihmiset kokevat voivansa paremmin pelatessaan peliä, ja se on tärkein ja merkityksellisin havainto kaikista. Liikkuva ihminen voi jo lähtökohtaisesti paremmin kuin kotonaan kyhnöttävä, samoin ihminen joka vastoin mahdollisia suojamekanismejaan löytääkin itsensä puhumasta vastaantulijoilleen, toimimasta sosiaalisesti, olevansa osa yhteiskuntaa tavoilla, jotka masentuneelle ja ahdistuneelle eivät ole niitä mieluisimpia. Jotkut kokevat ulkona liikkumisen mukavaksi vaihteluksi mutta joillekin tuo vaihtelu voi oikeasti muuttaa elämänlaatua kohti parempaa.

#5 Hittituote on hittituote. Summa summarum, tämä kokemus on kaikkien pelaajien kesken jaettu ja näitä pelaajia on paljon. Pokémon GO tulee varmasti herättämään keskustelua entisestään, kun peli julkaistaan viimein virallisesti Suomessa ja sen ottavat käyttöönsä myös he, jotka eivät ole halunneet olla sen käyttöön otossa pioneereja. Väistämättä ilmiö tulee herättämään paljon keskustelua ns. suojeluyhteiskunnan näkökulmasta ja peli tuomittaneen moneen otteeseen turvallisuusriskinä. Esimerkkejä GO:n pelaamisen ikävistä lieveilmiöistä on jo raportoitu, ja nämä uutiset leviävät tietenkin kulovalkean lailla. Sen sijaan, että listaisin kuudenneksi pointiksi vallankumouksesta se aikaansaamat vaarat, keskityn tästä huolimatta tässä yksin sen hyviin puoliin. Toivoisinkin, että näin tehtäisiin myös laajemminkin mediassa, ja otettaisiin mietinnän kohteeksi kaikki ne hyvät vaikutukset, joilla meidätkin lopulta yllätetään.

Ellet halua odottaa pelin virallista julkaisua, suosittelen kirjoittamaan googleen “pokemon go apk” ja etenemään omalla riskilläni. Toinen vaihtoehto on se, että sukellat odotellessasi GO:n maailmaan oikein kunnolla internetin ihmemaailmassa ja uppoudut ennakkohypetykseen. Aloita vaikka Redditistä ja Imgurista. Internet ei petä koskaan, eikä varsinkaan nyt. (Jopa Israelin presidentti hyväksyy.)

Kuvitus:
#1 Wikipedia, CC-O
#2 Memegenerator/Imgur
#3 Wikipedia, CC-O

Continue Reading

Viikon valinnat #6: Parasta juuri nyt

1) Saari jota ei lopulta ollut

 

Ada_kaleh

 

Sanapari ei merkinnyt minulle mitään ennen kuin Alexander Christie-Millerin The White Review’n artikkelin “Ada Kaleh – The Story of an Island”; Ada Kaleh oli 1700-luvulla perustettu ottomaanien tapojen elävä mausoleumi ja kukoistava linnakekaupunki, joka ikään kuin historian oikkujen johdosta loi itsensä keskelle Tonavaa. Se sijaitsi Romanian, Serbian ja Itävalta-Unkarin rajaseudulla, sotilaallisesti tärkeäksi koetun niemekkeen äärellä, Belgradista itään ja Bukarestista länteen. Saaren ympärille on muodostunut äärimmäisen mielenkiintoinen ja varsin runollinen kadonneen historian kultti, joka myös on motivoinut kirjoittajan työntymään syvälle sen historiaan ja puhehistoriallisiin myytteihin, joiden ympärille saari luotiin, sitä ylläpidettiin ja joista huolimatta se lopulta tuomittiin unohduksiin.

Tarinan tekee traagiseksi se, että 1960-luvun lopulla päätettiin, että Ada Kaleh tulee jäämään veden alle suuren vesivoimalan tieltä, ja näin lopulta kävikin. Oman pikantin sävynsä saaren tarinalle muodosti akateemikkojen rakentama sivujuonne, jossa koko kaupunki oli tarkoitus siirtää asukkaineen ja rakennuksineen asumattomalle Simianin saarelle, silloisesta sijainnistaan yli 20 kilometriä alavirtaan. Projekti kuitenkin kuivui kasaan, ja fyysisiksi muistoiksi ennen vehreänä kukoistaneesta ja artikkelissa ihanan elävästi kuvatusta yhteisöstä jäivät vain rauniot sekä todellisina merenpohjaan kuin pystyyn kuolleina, koskaan elämää kokemattomina Simianiin.

Kirjoittaja tutustuu saarella elämisestä haaveileviin ja siellä myös varttuneisiin, joista jotkut muuttivat osana patoprojektin suunnittelua lopulta Turkkiin, joissa heitä oli myös vastassa kulttuurishokki ja toiseuden haasteet, joita he eivät ymmärtäneet alun perin kohtaavansa – olivathan he kuitenkin kotoisin ottomaanien loisteliaasta aikakapselista! Jutussa myös käydään vierailuilla Orsovassa ja Drobeta-Turnu Severinissä, joiden rannalta katsottuna Tonava liikkuu menneistä keskustelun rinnalla verkkaisesti, kuin kantaen mukanaan raskasta menetyksen taakkaa.

Erinomainen lukukokemus ja historin oppitunti, suosittelen lämpimästi.

 

2) Menestyneen nörtin kamerassa teippiä!

 

webcam

 

Mark Zuckerberg on peittänyt videokameransa! Myös mikkinsä! Kohuvau, katso kuva ja analyysi! Asiasta on uutisoitu niin Gizmodossa, Business Insiderissä, The Guardianissa, etcetera, kuin myös kotoisassa Yle Uutisissamme. Ylen juttua varten oikein vielä kysyttiin tietoturva-asiantuntijoilta, että mitä tästä voitaisiin oppia ja että onko tällä mitään väliä. Loppujen lopuksi salaliittoteorioiden ja käytännön pelkojen välillä on varsin pieni ero, ja onhan se totta, että kameran kautta salakuvaaminen on varmasti teknisesti aika helppoa. Ovathan haittaohjelmat ja virukset ennenkin päässeet ihmisten tietokoneille aiheuttamaan pahojaan.

Silti: on se kumma, että näin vuonna 2016 meillä on käsissämme globaali uutinen, jonka pihvinä on se, että Mark Zuckerberg on teipannut läppäriinsä pari paperinpalaa. Absurdia, silti todellista. Kuin 2010-luvun marttakerho-ohjeita.

 

3) The Walrusin päätoimittajan tunnustus

 

pexels phone

 

Luen kanadalaista aikakauslehteä The Walrusia aika paljon – kyseessä on yksi harvoista ulkomaisista lehdistä, joiden sisältöön pystyn paneutumaan RSS-feedin kautta pureskeltavissa määrin ilman suurta kärsimystä siitä, että menetän myös todennäköisesti paljon kun en ole sen tilaaja. Monesti olen ottanut jo yhteyttä lehden myyntipuoleen ja pyytänyt järkevää tarjousta fyysisen lehden toimittamisesta Suomeen. Sitä ei ole tullut vielä vastaan eikä lehteä ole myöskään saanut tilattua järkevästi Akateemiseenkaan. Sitä odottaessa, että vielä joskus suostun tilaamaan itselleni lehden digitaalisesti ilman printtipuolen sisältöä. Valinta ensimmäisestä koekaniinia moisen osalta on jo tehty.

Tämä lehden päätoimittajan Jonathan Kayn kirjoittama lyhyt kolumni kuorii Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin suhdetta analogianaan hyödyntäen kerroksia sosiaalisen median ja älypuhelimien käytön addiktiosta ja kuumottavasta eksintentialistisesta ulottuvuudesta. Mukava pieni muistutus heille, jotka arvioivat teknologian käyttöään aika ajoin kriittisesti. Kyseessä ei ole mikään luddiittinen kaikki-pois-päältä-ainiaaksi-tyyppinen julistus (jollainen joltakulta voi muistua mieleen taannoin Hesarista) vaan sen sijaan rohkaiseva yksinkertainen opetus, jonka voi ottaa käyttöön aivan miten haluaa.

 

Kuvitus:
#1 Wikipedia, CC0
#2 Pixabay, CC0
#3 Pexels, CC0

Continue Reading

Viikon valinnat #5: Parasta juuri nyt

1) Internet uusiksi

 

network

 

Joukko internetin nimeätekeviä on istunut alas pohtimaan tulevaisuuden internetiä, joka olisi nykyistä demokraattisempi, hajautetumpi ja vähemmän tukeutunut suuriin monopoleihin. New York Times kertoo Decentralized Web -seminaarin aikana tapahtuneesta brainstorming-sessiosta, jossa pohdittiin erilaisia vaihtoehtoja nykyisille pullonkauloille ja uhkakuville, joille nykyinen internet-inframme meidät väistämättä altistaa. Enemmän salausta, enemmän kykyä hoitaa bisnestä oma-aloitteisesti, teknologioilla jotka eivät olisi yksittäisten korporaatioiden vallassa. Mielenkiintoinen avaus, josta toivottavasti vielä kuullaan lisää tulevaisuudessa.

2) Snapchatit hanskaan muutenkin kuin vasurilla

 

16910572286_e2a358543c_z

Miellyttävän ytimekäs analyysi sisällöntuotannon realiteeteista uusissa some-kanavissa. Journalistin mukavasti pureskellun tuntuinen, löysät-pois-analyysi sisältää hyviä väläyksiä siitä, miten asioita kannattaa ja ei kannata tehdä, kun käsillä on sellaiset mediat, jotka poikkeavat aikaisemmista kokemuksista ja käytännöistä. Valitsemani quotable YLE Kioskin vastaavalta tuottajalta Antti Hirvoselta: “Sisällöt eivät synny sillä, että yksi some-harjoittelija pyörittää niitä. Jokaiselle kanavalle on oltava mietittynä suunnitelma, kohderyhmä ja asiakaslupaus. Ei some poikkea radiosta, televisiosta tai verkosta. Sitä täytyy olla ammattilaiset tekemässä.

Toisin sanoen, jos joku kokonainen julkaisumuoto täytyisi jättää nuorelle harkkarille, jolla tuntuu olevan sen kanssa kultainen kosketus, on varmaan pari asiaa jotka pitäisi miettiä uudelleen: talon sisältä pitää löytää kokenutta väkeä joka ottaa vastaan haasteen uuden toimintaympäristöstä tai sitten pitäisi vain palkata sitä omaksumaan osaavaa väkeä ulkoa, ja tehdä tuolla kaartilla selkeä analyysi sitä, mitä kannattaa tehdä ja miksi. Samalla tuo alun perin todettu kultainen kosketuskin voi paljastua joskikin muuksi kuin alun perin ajateltiin. Sinne tänne roiskiminen ilman vastuullista, kvalitatiivisesti kokonaiskuvaa arvioivaa seurantaa ei vaan toimi.

3) Hottentotit pois mielistä ja teosten nimistä

 

hottentotti
Kuvassa hottentotti. Alkuperäinen, ei pop-muusikko Liemisen sellainen.

Tanskassa on vedetty tiukkoja linjoja siitä, miten historiallisia teoksia tulisi nimetä. Kansallisgalleriassa nimivaihdoksia on tehty kolmetoista, vedoten aiempaan Rijksmuseumin päätökseen riisua teoksilta niiden kolonialistista väriä ja poistettu nimistä nykysilmin rasistisia ilmauksia. Alkuperäiset nimet kylläkin pidetään teosten yhteyksissä uuden nimen alla vierailijoiden havaittavissa. Sen sijaan Kansallismuseossa moisiin muutoksiin ei ole ryhdytty, YLE:n mukaan museo perustelee niiden säilyttämistä niiden osalla teosten historiallisissa tarinoissa. Monella museoalan ihmisellä tuntuu asiasta olevan sama mielipide, ja jutun sitaateissa tällaisia siistimistoimia pidetäänkin karhunpalveluksena historiankirjoitukselle.

Aikaisempi vastaava tapaus lähimuististani oli vaatimus poistaa Princetonin yliopiston kampusalueen rakennuksista entisen presidentti Woodrow Wilsonin nimi. Tämä Nobelin rauhanpalkinnonkin aikoinaan vastaanottanut Yhdysvaltojen presidentti toimi aikoinaan Princetonin yliopiston johtajana ja ajoi ilmeisesti hyvinkin segregationistista linjaa, joka näin jälkikäteen tarkasteltuna tuntuu toki äärimmäiseltä vääryydeltä.. Yliopiston kirjaston sivuilta löytyy lyhyt historiikki opinahjoa koskevista yksityiskohdista, Wilsonin vastaisesta protestista taasen uutisoitiin Guardianissa viime vuonna. Sittemmin yliopisto on ilmoittanut, että ei aio poistaa Wilsonin nimeä rakennuksistaan. Kuitenkin CNN:n mukaan aika monet epäkohdat ja uudet lähestymistavat, joita protestiliike alun perin toivoi, tullaan nyt huomioimaan kampuksella ja yliopiston lausunnon mukaan yliopiston on samalla “avoimesti tunnistettava Wilsonin ja muiden historiallisten suurmiesten perintöjen hyvät ja huonot seuraukset” ja asetettava Wilsonin perinnön merkityksen kontekstiinsa.

Mikä siis lieneekään paras tapa kohdata historiankirjoitus – poistaa sen epämiellyttävät ilmiöt kokonaan näkyvistä, pitää ne kaiken kansan näkyvillä luottaen katsojan kykyyn eritellä historian ja nykymaailman eroja, vaiko kenties tarjoilla ne moderneille tulkinnoille siistittyinä ja ammattilaisten tarjoamien lähdeviitteiden kera? Tähän kysymykseen ei ole helppoja vastauksia mutta ainakaan minun mielestäni asioiden yksioikoinen sensuuri ei varsinaisesti hyödynnä yhtään ketään. Wilsoniin henkilöitynyt protestikin kyllä aikaansai selkeästi pelkkiä hyviä asioita, eritoten tunnustettujen ongelmien esilletuomista eikä lopputulemana historiaa myöskään pyyhitty maton alle. Sen sijaan nuo nykysilmiä ja ajatuksia haastavat epäkohdat kohdattiin mediahuomion ansiosta aiempaa avoimemmin ja toivon mukaan parannettiin samalla rivikansalaisen yleissivistystä ja historiatietoisuutta. Hyvä näin. Toivottavasti Tanskan tapaus toimii saman logiikan mukaisesti. Todellisuutta ei ole syytä vääristää sen kohtaamisen kautta syntyvien konfliktien takia.

4) Puheenkirjoittajan kautta diplomatian ytimeen

 benrhodes

Tämän listauksen pihvi on tässä: aivan erinomainen New York Timesin artikkeli Obaman ulkopoliittisesta neuvonantajasta ja puheenkirjoittaja Ben Rhodesista. Kirjoittajanaan David Samuels. Molemmat minulle aiemmin tuntemattomia nimiä mutta eivät enää.

Kyseessä on huikea, valaiseva ja hengästyttävän perinpohjainen artikkeli ulkopolitiikasta ja sitä kattavasta journalimista 2010-luvulla, josta opin valtavasti mutta erityisesti pari asiaa. Yksi: Obaman tapa olla läsnä Jimmy Falloneissa, Marc Maroneissa sun muissa pop-kulttuuriksi luokiteltavissa medialähteissä on äärimmäisen tärkeää hänen medianäkyvyytensä takia, vastustajiensa ilkkumisista viis. Alkuvoimana näille reaktioille on syynä vain kateus tai ainakin pitäisi. Kaksi: Ihmisellä, jolla on sana ja teknologiat hallussa, voi olla lopulta aivan merkittävä ja kauhistuttava määrä valtaa. Mikä lumoavinta, joskus tämä ihminen voi myös päästä tekemään ja edistämään juuri sitä mitä hän haluaisi maansa johdon suurelta visiolta ja vieläpä sillä tasolla, että minun kaltaiseni harrastelijakin pystyy asiasta lukemaan tässä ja nyt. Ben Rhodes olkoot minun mieleeni muistuva esimerkkinä tästä nyt ja tulevaisuudessa.

Alkuperäisen artikkelin lisäksi suosittelen kovasti sen jatkokertomusta – Samuelsin omaa kommentaaria juttunsa aikaansaaneesta kohusta, jonka laajuutta en osaa arvioida ilman suurempaa tutkimusta (puhutaan ilmeisesti sadoista vastineista). Niin syvältäluotaava tuo kommenttipuheenvuoro nimittäin on, suorastaan kirurginen. Sen sisältä löytyvä sitaatti antaa minulle tietyn vakuutuksen siitä, että näiden kahden varassa voin nyt elää ihan rauhallisena. Kunnes toisin todistetaan. “The story itself has vanished, replaced by a digital mash-up of slurs and invective, supported by stray phrases that have been mechanically tweezered from different texts.” Ihan pätevä kuvaus digiajan journalismin todellisuudesta tämäkin.

5) Kiekkofanin bonusvalinta: Tuomarilegendan turinoita

 

ice-1305597_1280

Luin juuri Bob McKenzien teoksen Hockey Confidential, joka oli täynnä hienoja henkilökuvia ihmisistä, joista kaikki eivät olleet mitään ilmiselviä valintoja kokonaisuuteen, mitä ehkä McKenzien kaltaisen sisäpiirin miehen odotti luovan yksien kansien väliin. Mukana oli enemmänkin elämäntarinoita jääkiekon ympäriltä kuin elämänmakuisia jääkiekkotarinoita, mikä itsessään oli ihan miellyttävä yllätys. Hieno lukukokemus omalla tavallaan.

Tämä erinomainen Kerry Fraserin kirjoittama artikkeli The Player’s Tribuneen sen sijaan oli juuri sitä mitä fani osasi odottaa ja saikin. Theo Fleury, Wayne Gretzky, yksityiskohtia tuomarin luomista rutiineista pelin koheesion ylläpitämiseksi, sokerina pohjana yhdeksi tunnetuimmista aikansa tuomareista nousseen Fraserin lyhyt elämäntarina: lyhyehköstä wrecking ballista tuomariksi, joka osasi käsitellä pelaajia juuri oikein. Erehdyksiä, onnistumisen tunteita, itsereflektiota, yhteensattumia jotka johtivat suuriin asioihin. Hieno kertomus. Suosittelen.

Kuvitus:
#1 Pixabay, CCO
#2 Adam Przezdziek/Flickr, CC BY-SA 2.0
#3 Wikipedia, CCO
#4 U.S. Department of State lähteestä Wikipedia, CCO
#5 Pixabay, CCO

Continue Reading

Viikon valinnat #4: Vapaata ja kadonnutta tietoa

1) TTIP-sopimuksen salamyhkäisyys kostautuu ja heijastuu galluppeihin asti.

 

ttip-soppa

YouGovin tuoreen tutkimuksen mukaan yhä harvempi kannattaa TTIP-sopimusta niin Yhdysvalloissa kuin Saksassakin, uutisoi BBC. Kahden vuoden aikana sopimuksen kannatus molemmissa maissa on tippunut yli 50 prosentista alle 20 prosenttiin. Todellisuus sopimusneuvotteluiden suljettujen ovien takana alkaa varmaan rivikansalaistenkin silmissä tuntua aivan toissijaiselta, kun sopimuksen salailu yksinkertaisesti tarjoaa liikaa kritisoitavaa. Aihe on vapautettu politiikkanörttien ja kansalaisaktivistien piiristä yleiseen tietoisuuteen.

Suomalaiset kansanedustajat ovat saaneet huomiota paljastaessaan, kuinka monimutkaista ja rajoittunutta sopimuspapereihin perehtyminen on jopa niillä harvoilla, jotka ovat valiokunnan siunauksella saaneet tehtäväkseen raportoida sopimusneuvotteluista. Suuri valiokunta on antanut tämän mahdollisuuden kahdelletoista edustajalle, kera lukuisten absurdien rajoitteiden.

Mutta tätäkin pidemmälle voidaan salamyhkäisyydessä mennä. Irlantilainen meppi Luke Flanagan on saanut Euroopan parlamentilta vaatimuksen poistaa internetistä videon, jolla hän demonstroi TTIP-sopimuksen tarkastelun byrokratiaa käymällä sen itse läpi kameran edessä. Virallinen syy videon poistamispyynnölle oli tässä tapauksessa henkilökunnan identiteetin suojeleminen mutta Flanagan argumentoi aika hyvin tämän perusteen nurin. Kummallisinta tässä kaikessa on se, miksi videoon alun perinkään haluttiin kohdistaa yhtään enempää huomiota tällä tavalla. Sellaisenaan ilman mediapommitusta sitä nimittäin olisi tuskin moni nähnyt, ainakaan Irlannin ulkopuolella.

Mikäli sopimuksen salamyhkäisyyttä tukevat ovat tehneet tällaisen päätöksen kriisiviestinnällisenä ratkaisuna, taisi mennä toteutus aika pahasti puihin. Tämän kaltaisten mediajuttujen ja kansalaisyhteiskunnan tekemän vastarinnan (kiitos Greenpeacen) kautta TTIP:tä ei voida lakaista keskusteluaiheena maton alle edes valtamediassa enää missään vaiheessa neuvotteluiden etenemistä ja/tai yskimistä.

2) Tietovuotajien via dolorosa

 

9d1e9510244541f03097c5c9d9d9b088109e3394

Aasinsiltana Greenpeacen tekemästä tietovuodosta muihin vastaaviin, on globaalisti käydyssä verokeskustelussa tietysti ollut pääedellytyksenään tieto ja sen vuotaminen. YLE:n varsin kädenlämpimän vastaanoton saaneen MOT-reportaasin jälkeen on viimein tullut mahdollisuus perehtyä Panaman papereihin omatoimisesti ICIJ:n perustaman tietokannan avulla ihan itse. Vaikka Panama-gate onkin jatkunut jo viikkotolkulla laajentuen yhä suuremmaksi kokonaisuudeksi, keskustelu sen kaiken takana olevasta datasta ja sen alkulähteestä jatkuu perustellusti.

Suomessa verottajahan on iskenyt tiedon omistajuuden näkökulmasta aika merkittävästi kapuloita rattaisiin, ja YLE on ollut tiukka suojellessaan käytössään olevaa tietoa. Sananvapauden huippumaassa tällainen Panaman paperien liittyvä kansainvälisestikin ainutlaatuinen menettelytapa kohottaa ihan syystä kulmakarvoja meillä ja muualla.

Kansallisvaltiot voivat ryhtyä monenlaisiin toimenpiteisiin ilman tällaista lähdesuojan haastamista. Jos esimerkiksi viisi suurta EU-maata päättää yhdessä tuumin yrittää muuttaa käytäntöjä tietovuodosta johtuen – samalla pakottaen keskusteluun omia ongelmakohtiaan verokeskustelussa – ovat vaatimukset tällaiseen syntyneet poliitikkojen ja poliittisen järjestelmän suuren mediamylläkän takia kokemasta paineesta. Jos suomalaisessa yhteiskunnassa mediaa dominoivat uutisotsikot siitä, että viranomainen haluaa kerätä tietoa tietovuotojen takaa omaan käyttöönsä ja uhkailee tiedonomistajaa voimakeinoilla, millaisen kuvan se antaa kansalaisille hallinnon halusta purkaa ongelmavyyhtiä? Toimenpiteet edellä, tekniset menettelytavat takana – ja silloinkin asiallisesti, kiitos.

Anonymiteettinsä vielä säilyttäneen vuotajan suhtautuminen mediaan oli muuten korostetun epäröivä hänen julkisessa lausunnossaan tietovuodosta. Süddeutsche Zeitung ei todellakaan ollut ensimmäinen mediataho, jolle John Doe dataa tarjosi. Tässäkin mielessä verokeskustelu on äärimmäisen tervetullutta kansainvälisesti – nyt ainakin mediat tietävät, että ihmisiä oikeasti kiinnostaa tieto yritysten veronkierrosta! Sen sijaan rivikansalaista ei välttämättä juurikaan kiinnosta mistä tieto lopulta tuli, ainakaan itse asian pihvia enempää. Mediaa sen sijaan kiinnostaa, ja niin kiinnostaa monia muitakin tahoja.

En edes halua tietää, Edward Snowdenin jälkeen, mitä Panama-vuotajalle tapahtuisi, jos hänen identiteettinsä paljastuisi. Vertailua voi harrastaa esimerkiksi LuxLeaksin vuodon tekijöiden kanssa. Heidäthän on nyt haastettu oikeuteen Luxemburgissa.

Syyttäjä kertoo myös samassa tapauksessa syytettyyn toimittajaan kohdistavan sakkovaatimuksen taustaksi sen, että vaikka syyttäjä “ei ajakaan lehdistöä oikeuteen, kokee se [tämän nimenomaisen] toimittajan menneen kollegoitaan pidemmälle.”

Vähän niinkuin Süddeutsche Zeitung verrattuna niihin kaikkiin muihin. Mokomatkin intoilijat.

3) Antikvariaattilöytöjen graalin malja

 

bookstore-482970_1280

Aina välillä tulee kahlattua jotain itselle tuntematonta antikvariaattia ulkomailla sellaisella indianajonesmaisella tunteen palolla. Näin minulle kävi esimerkiksi Vancouverissa MacLeod’sissa etsiessäni yhtä 1970-luvulla painettua romaania (jota en ole vieläkään löytänyt mistään) tai viimeksi Caenissa antikvariaatissa, jossa oli tasan yksi hyllyllinen englanniksi painettua tuotosta, ja sieltä löytyikin itselle aika mainio aarre. Mutta sitten joskus joku antikan pitäjä tekee sellaisen löydön että oksat pois ja jalat maan pinnalle. Kuinka usein sitä mahtaa löytää Napoleonin sotien aikaisen kenraaliluutnantin 204-sivuisen muistikirjan jostain pinojen seasta? Ensimmäinen kysymys tätä lukiessa oli tietenkin se, että millä ihmeen mäihällä tuollaista löytää! Toinen vieläkin olennaisempi kysymys taitaa kuitenkin olla, että miten ihmeessä tuo kirja on päätynyt kaikista maailman paikoista Tasmaniaan!

Kuvitus:
#1: Greens EFA, kuvakaappaus Youtube-videosta
#2: Gerry Huberty, Luxembourg Wort
#3: Pixabay, CC0

Continue Reading